Päivä on eriskummallinen. Haluan vain tavallista. On aikaa. Aurinko.

Pahinta, mitä voisi sanoa, olisi että olen kyllästynyt elämään. Tai: vihaan tätä päivää. En sano niin. Sillä onko mitään masennusta, joka ei sipsipussilla ohi menisi? Kun oikein tarkkaan ajattelette, niin ei ole. Se piristää!!!!! Really.

Ajatella, että kaksi niin erilaista ihmistä rakastuivat toisiinsa, sanoin, ja samantien: miten pöljästi sanottu- ajatella, että identtiset kolmoset rakastuivat toisiinsa!

Tämä blogi on tullut eräänlaisen tiensä päähän. Alan kirjoittaa vihkoihin, mitä minulla on, koska luulen, että koneellä on jonkinlainen huonontava vaikutus tekstiini. Ja jos vielä lyijykynällä. Ei sillä että niitä korjailisin. Paljon paperia heitän roskiin, haluan unohtaa. Vaan se, mitä luon yksinäni, luen johonkin kuuluvaksi, jonkinlaiseksi.

Saan viestin joltakin ihmiseltä, jota en tunne lainkaan. Hänen viestinsä säteilee energiaa, olen ollut hieman kiireinen, hän sanoo, väittelen huomenna, mutta silti hän pursuaa ideoita minunkin hyväkseni. Laitan sähköpostin kiinni ja ajattelen, mitä voisikaan. Tehdä.

Olen hiukan loukannut itseäni, mutta kumman rauhallinen.

Polvi on ehkä murskana, käveleminen sattuu. Lämmön näkee jäniksen turkissa, se paistattelee pensaassa, ne jäävät joskus niin, luulevat etteivät näy. Koiran kanssa on silloin siirryttävä toiselle puolelle tietä.

Luunsiruja kimposi pitkin kudoksia. Tämä on aivan tohjona, sanoi lääkäri ja rullasi itseään pyörivällä tuolilla pitkin lattiaa kuin vammainen, pisteeltä toiselle. Sinulle tulee nyt hiukan sairaslomaa. (Se ei haittaa mitään, ajattelin, voin kirjoittaa.) Vaimoni on Sveitsissä, lääkäri jatkoi. Kiinnostaisiko sinua mennä hänen seurakseen? (Kummallinen ehdotus, ajattelin.) Vaimon kuva oli pöydällä (hymyilevä, tummatukkainen, vähän sen näköinen, ettei tiedä elämästä mitään). Hän on murtanut lantionsa. Ei kiitos, vastasin, minulla on tekemistä Suomessakin.