Yhtäkkiä sitä muistaa asioita lapsuudesta, kuten asioita valaistuksesta: silloin, kun veli veti sormen kynttilän liekin läpi, kaikkialla muualla kodissa oli hämärää. Oli joulu, odotimme sisällä aattoiltaa.

Kun katsoo omia sormiaan oikein kirkasta valoa vasten, valo kuultaa sormien, käsien, läpi. Rajat häviävät, ne rajat, jotka tietää olevan olemassa.

Tai sitten muistaa keittiöpyyhkeet lapsuuden keittiössä, nyt ne ovat täällä. Sen, jonka Ruotsissa asuva täti toi: Bevisa din kärlek, torka disken. Kaikki hymyilivät sille tekstille aina, sellaista hymyä, että tädillä oli joku salaisuus siihen liittyen, hänen miehensä ehkä kuivasi tiskit, tai oli olemassa jollakin tapaa erilaisia käytäntöjä tästä asiasta eri maissa, niin ajattelin. Isäni ei olisi milloinkaan kuivannut astioita, eikä pessytkään, ei sillä. (Muuten, pidän Doris Lessingin kirjoista, mutten ole koskaan ajatellut niiden olevan feministisiä.)

Nyt pikkusormen ja nimettömän välissä on haava. Sain sen jostakin. Jos olisi koira, se voisi nuolla haavaa, ja se paranisi heti.

Katson todellisuuteen. Yritän katsoa kirjoittamisen tuolle puolen. Pidän sitä niin tärkeänä, että ajan puute, sen ajan, jonka käyttäisin siihen, rasittaa. Ajattelen monista asioista, että ne ovat elämässä merkityksellisiä siksi, että ne palvelevat kirjoittamista. Tästä voisi hälyttäytyä, tästä tilasta. Mutta voihan yrittää mennä myös kirjoittamisenkin tuolle puolen ja yrittää hahmottaa, mitä siellä on. Sain tämän ajatuksen vasta tänään, ja siksi olen aika hidas, mutta... se mitä tarkoitan, on se, että kirjoittamisella kai tähtään tutkimaan niin tärkeitä asioita, jotakin olennaista, mitä en vielä tiedä (aavistan vain), itsestäni. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, eihän kirjoittaminen koskaan ole vain tarinoiden keksimistä ja pelkästään kielellä leikkimistä.

Unikirjoja luettuani olen onnellinen, etten ole koskaan (muistaakseni) nähnyt unia, joissa olisin ystävä kuuluisien suurmiesten kanssa. (Koska se on merkki suuruudenhulluudesta.) Siiliuni kertoo, että luotan vaistoihini ja intuitioon, enkä järkeen. Vaistot (siili) ovat kaikkein sisimmässä, järki on ulkona puutarhassa puissa ja kasveissa.

Uudet alut ovat aina kiehtovia. Tällä hetkellä en kuitenkaan haluaisi aloittaa alusta, haluan olla tässä ja jatkaa samaa mitä teen nytkin. (Kerran rautatieasemalla vierelläni käveli mies, joka sanoi: Can I walk with you for a moment? Sitten hän ei puhunut mitään. Tai sanoi yhden ainoan lauseen. Jonka uskon vielä tänäkin päivänä, vaikka olin sen jo välillä unohtanut. Yhden toisen kerran kävelin kaupungilla, ja eräs ohikulkija sanoi, että voisiko hän kantaa reppuani. Sitten hän kysyi: Mitä sinulla on täällä, kultaharkkojako? Itse asiassa laukku oli täynnä likaisia vaatteita, olin tulossa pitkältä matkalta.) Ja sitten sekin vielä: Voit vilkuttaa junasta niillekin, joita et tunne.