Juoksen illalla ja tossut lätsähtelevät loskaan ja vesilätäköihin. Lumiloskaa on maassa kymmenen senttiä ja vettä sataa. Vain muutama askellus ja kengät ovat märät! ! ! Kaivoin esille vanhat korvalappustereot, ostin ne kun olin au-pairina Lontoossa -94. Laitan niihin kasetin, jossa ääniä tuolta ajalta, alussa pari diskohittiä, My sister went to Gooorgia, to get away from the smoooool, nauha hiukan venyy, mutta juokseminen on niin hauskaa, kun samalla muistaa. Piuha on pitkä, ja tungen sitä housuihin, ja takin alle, kun katson peilistä, olen piuhoitettu kuin epäilyttävä kulkija Beirutissa. Hölkään Henttaan-Suurpellon tietyömaalla, loskan alla on soraa, enkä tiedä voiko sinne juosta, mutta on siinä muidenkin jälkiä. Kaivinkoneen kauhan ali...korvissa joku yhtye, Cre-dit-to-the-Nation, lal-la-la-lal-lal-lal... se on sama, jota olimme katsomassa saksalaisen au-pairin Meiken kanssa yhtenä sunnuntaina puistokonsertissa. Meikella oli pitkä tukka ja hän oli kiinnostunut hippiliikkeestä. Siellä oli kuraa ja rapaa, joka roiskui jaloissa, koko kenttä oli tallaantunut tungoksessa, viinipullo katosi jonnekin, putosi, ja konsertin lopussa löysimme sen taas mudasta ja joimme sen. I can't believe we actually found it - and drank it, sanoi Meike matkalla. Sateessa stereot alkavat surista kummasti, vähän kuin voimalinja sateella, johdot on kytketty päähäni ja rinnan kautta taskuun ja housuihin. Voi tulla oikosulku, ihminen johtaa ja ilmassa on nyt niin paljon kosteutta. Ihmiselämässä voi tapahtua kummia kymmenessä vuodessa. Joskus toivoisin, ettei elämällä olisi niin kovasti varattuna minulle, mutta kiitos, kiitos. En koe toimettomuutta millään muotoa. Loppumatka on aivan hervoton: nauhalla on kaikkea sekavaa, Holzfäller-laulu, josta en tiedä, mistä se on ja mikä se alunperin on, mutta lauloimme sitäkin Meiken kanssa: Ich biiin ein Holzfäller und fühl mich stark... Monty Pythonista? Se on pähkähullu.

Päivällä teen soijapirtelöä soseutetuista pavuista. Mutta se ei ole suosittua, vaikka laitan siihen jäätelöä ja jugurttiakin. Ei kiitos, sanoo kuopus väsyneenä ja ohitseni katsoen. Hänellä on kuumetta ja hän nukahtaakin sohvalle pariksi tunniksi. Minä luen oppineita kirjoja, kuten Erick Auerbachia ja ajattelen, miten rasvasolut turhaan etsivät ylläpitoa, juuri nyt.

painia

Eilen etsin netistä erästä tietoa ja harmittavaa kyllä löysin: läskejä ei voi kehosta poistaa täsmäkonstilla, eli jos haluaisi laihtua vain vatsasta, se ei onnistu tekemällä vain pelkästäään tehokkaasti vatsajumppaa. Harmi!!!! Läskit lähtevät ensin käsivarsista, sitten vatsasta (joka on kohteeni), viimeksi reisistä ja pakaroista, jos kuulemma ollenkaan. Sivuilla luki myös ohjeita: Älä makaa, jos voit istua! Älä istu, jos voit seisoa! Älä seiso, jos voit kävellä! Älä kävele, jos voit juosta! Ja: Haasta kumppanisi painiotteluun. Tämän tein heti, laskin tietokoneen sylistäni lattialle - ja se oli hauskaa. On aivan erilaista tarttua kiinni johonkin kehoon, joka ei ole yhtään myötämielinen asialle. Valtava ruho! Sitä ei käännelläkään miten vaan. On toisaalta niin hyvä kokeilla toisen oikeita mittasuhteita. Yritin polvitekniikkaa - (pikkuserkkuni Antti on painin suomenmestari! moninkertainen!!), älä survo munia, mies ähki. Vastustajalla on voimaa ja sitä on vaikea arvioida, sen vaan tuntee siitä, etteivät omat liikkeet tuota tulosta. Hahmottamis-spatiaaliset kykyni ovat aika huonot, en tiedä yhtään miten päin toinen on, onko käsi vai jalka siinä, kun olen pyörähtänyt pari kertaa. Ja pehmeä alusta.. siinä ei saa tuntumaa, uppoaa liian syvään. (Ja lisäksi siihen tekee vain mieli lösähtää.) Toisen kädet kutittivat, vaikka ote olikin kova ja loppuottelussa mies saikin käyttää vain jalkoja. Muttei se kyllä siltikään ollut minulle voitollista. Se on sanottava miehen ansioksi nyt ja aina, että hän ottaa minut yhdenvertaisena vastustajana, en saa mitään tasoitusta. Paini olisi muuten hauska harrastus! Tekisi useammin mieli kokeilla kehoja. Ostin viikonloppuna muuten myös pilates-jumppapallon. Jumppasin sen päällä ja nyt aivan oudot lihakset ovat kipeytyneet: kehoa yhteenliittävät, kuten kaula ja niska, hartiat, kylkiluiden päältä. Koko kehon liikkuvuus lisääntyy, hyvä!! Katson tv:tä tästä lähtien aina pallon päältä.

Ps. Kun hetkuin tänään pallon päällä ja kuopus ryntäili syliini kuin pikku härkä, muistin yhtäkkiä jotakin painista. Siksikö se olikin niin mukavaa? Painin nimittäin pienenä isän kanssa lattialla. Se on hauskaa retuutusta! Ja muistan vielä, millainen villatakki isällä oli päällä: aika paksu ja karkea, vaaleanruskea ja siinä oli tummempia kuvioita, kuin linnunjalkoja.

uni ja palaaminen

Luen edelleen Kiputilahallitusta - olen jo sentään loppupuolella. Se kertoo sotaa pakoon lähteneistä jugoslaaveista, mutta samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita monet kokevat. Palaamisesta ei elätellä mitään haavekuvia. Jokainen tietää, että palaaminen olisi erehdys. Vain lähtemisen hetki olisi onnellinen, sitten taas totuus paljastuisi.

Minua pitää Espoossa teatteri. Käyn vain noin kerran vuodessa tai harvemmin (en edes muista, minkä näin viimeksi - Pietarilaisen teatterin Vanja-enon?), mutta ajattelen aina, että jos en asuisi pääkaupunkiseudulla, en saisi mitään kulttuuria, kuten teatteria. Se on taikasana. Tämä on aivan järjestöntä, tietenkin. Teatterin takia tämä kaikki? On aika tutkituttaa jotakin!!

Viime yönä näin taas unen, jossa olin häissä. On mielenkiintoista, kun joku asia alkaa toistua. Hääpareja oli ainakin kaksi, toisella morsiamella oli iloinen kirjava mekko, ja kuulin, miten hänen sukulaisensa moittivat häntä kevytkenkäiseksi. Hän tanssi ja lauloi ulkona iloisena. Hääpaikka oli korkealla vuorella, jonkun kartanon pihalla. Minä olin vieraana, tai sitten aivan ulkopuolisena juhlissa, vähän kuin turistina.. maisema näytti Italialta. Kuitenkin, lyöttäydyin yhteen erään minulle tuntemattoman miesvieraan kanssa -koska en uskaltanut laskeutua portaita alas laaksoon, portaat olivat todella jyrkät, hengenvaaralliset. Alas lasku oli hyvin eroottista, kuiskimme toisillemme kaikenlaista. Miehellä oli musta puku, ja pidin hänen käsivarrestaan kiinni, ja kävelin varmuuden vuoksi vielä portaiden sivulla, hiekassa, etten putoaisi. Se hiekka oli aivan ihmeellistä: kananmunankeltaista, lämmintä, sitä tulvi kenkiini, se oli kuohkeaa. Siinä oli linnunmunia, valkoisia, ja pieniä värikkäitä kiviä, kuin karkkeja, tai timantteja. Kuvailin tuota hiekkaa unessa taluttajalleni ääneen, siksi muistan sen niin hyvin. Kun tulimme parinsadan metrin matkan alas, siellä oli liukuovi ja ajattelin, että tämän takana on jotakin ihmeellistä, ehkä aarre. Koko hääseurue oli matkalla sinne. Olimme ensimmäisiä. Mutta sen takana oli vanha talo ja pihapiiri, hyvin rauhallista. Hääjuhla jatkui siellä.

Inkivääriteetä juodessa

Tuntuu, että olen mennyt taaksepäin ja vieläpä niin paljon, että olen mennyt jo ohi lähtöpisteen, sen äskeisten aikojen merkittävän alkukohdan. Sen takana on erilaista, hiljaista, aivan kuin lauantaina maaseudulla, kesällä, kun kävelee tiellä, eikä autoja näy missään (ja kun pitäisi päästä eteenpäin liftaamalla). Menee yhä vain pienempään ja olennaisempaan. Kirjoittaminenkin minkään muun tavoitteen vuoksi paitsi oman mietiskelyn on silloin epäolennaista. Miksi tekisin viimeisteltyjä lauseita paperille? Taiteen vuoksi? Ei... niiden täytyisi olla minulle... aivan oleellisen tärkeitä lauseita. Tässä on jo valmis kuoppa, johon pudota. Lauseet näyttävät niin latteilta. Eihän niissä ole mitään, epätavallista, hohtoa.

Hui millaista, maistoin tuoretta inkivääriä. (Teen siitä teetä, siihen se sopii paremmin.)

Vein auton huoltoon tällä viikolla. He olivat sanoneet miehelleni, että joo, tyttösi toi auton aamulla. (Vaikka olen nuorekas, niin tämä on liikaa, jos minua luullaan hänen tyttärekseen.) Bussissa töihin mennessä ennen minulta kysyttiin otanko lastenlipun (alle 17)vai aikuisten. Olin silloin 27-vuotias. Vasta kun olin raskaana, bussikuski lakkasi kyselemästä, hän vain katseli surumielisenä vatsaani. Ehkä toisaalta on niinkin, että kaikki miehet ovat isiäni, ja toisessa kädessä ovat kiinni poikani.

Tämä viikko oli pohjanoteeraus: ennen ajattelin, uskallanko. Uskalsin. Nyt, että jaksanko, onko energiaa, sitä täytyy säästellä, koska on niin paljon olennaista tehtävää, joka menee kaiken muun edelle.

Kamerassa olisi paljon hyviä ruokakuvia. Teimme poikien kanssa täytettyjä lettuja. Tulista lammasta, tänään lähi-idän pataa, laitoimme siihen idätettyjä kidneypapuja ja linssejä. Huomenna teemme kakun, johon tulee punajuurta ja suklaata. Päälle kuorrutus sulatejuustosta. Jääkaapissa on lisäksi paljon lanttuja, joista voisi tehdä lanttusämpylöitä. Ruuasta voi huomata näkökulman muutoksen. Joskus taas voi elää vuoden jugurtilla ja myslillä, eikä huomaa siinä ruokavaliossa mitään yksipuolisuutta.

Kuvittele itsellesi valkoiset täydellisen pehmeät ja sopivat puuvillaiset tennisvaatteet, T-paita ja shortsit. Sellaiset, mitä vaatteita vauvoilla on, mikään ei kiristä. Sellaisissa olisi ilo pelata.

Eilen katselin vähän Tunnit-elokuvaa, tv:stä, se on niin hyvä, ja vähän kyllä pelästyin, kun siinä oli kohtaus, jossa huone täyttyy vedellä. (Elokuvassa se symboloi kuolemaa!) Olin vähällä ostaa unientulkintakirjan, mutta jätinkin sen kassajonossa pois, ajattelin, että se on rahantuhlausta. Tungin sen karkkihyllyyn, jossa se ei millään meinannut pysyä, nyt se törröttää ja pilkistää siellä purkkapötköjen seasta kummallisesti. Mutta tiedän jo tarpeeksi... unista, paitsi, että töissä kuulen aina mahtavia juttuja: työkaveri kertoi miten hän poistuu painajaisista, laittamalla unessa silmät kiinni, sillä tavalla silmät aukeavat aina todellisuudessa ja hän herää.

aamu

Aamulla kuopus on aamupalapöydässä unisena, ei, vielä unessa, tukka on takaa yhtä takkupesää, se on hieroutunut tyynyyn. Keskimmäisellä on kädessään pörröinen pupunsa, ja sen mahassa on ratkeama. Mikä tämä on on? hän kysyy huolestuneena. Tähän tarvittaisiin lisää karvaa. Ja hän kaivelee pupun mahaa, neulokset ovat auenneet. En ollut kuvitellut, että kuopus on hereillä, mutta yhtäkkiä hän tokaisee paksulla äänellä silmät vielä kiinni jonkinlaisen automaattivastauksen: Rautalanka voisi auttaa.

Kunpa voisin nukkua, ajattelen. Keskimmäinen puhuu tauotta ja hänen äänensä kilkuttaa kuin pienet vasarat tinaista tajuntaa, en ole yhtään aamuvirkku. Oksettaa, haluaisin käpertyä luolaan suojaan kaikelta - en ole aamuisin iloinen. Mutta vaan vauvoilla on oikeus jäädä uinumaan sänkyyn, heräilen vähitellen: menen sohvalle istumaan kuopus sylissä, hän hengittää pienillä keuhkoillaan ja on syliin sopiva. Hänen päänsä sopii leuan alle ja molemmat jalkapojat käteen, hän on kätevän kokoinen. Pojat katsovat aamulla bakreetiohjelmaa, se on heidän suosikkinsa. Iltapäivällä he alkavat heti vaatia sitä päälle, olipa kerran elämää, siinä on taistelevia vasta-aineita ja kapokaasuja.

Miksi näin vähän lunta? he hämmästelevät kun menemme ulos. Miksei ole enemmän? Lumi peittää maan kuin perunajauho, ripoteltuna sinne tänne.

kylvyssä

Päivä oli täynnä hyviä hetkiä, mutta hyvä oli ainakin kylpy keskimmäisen kanssa. Me molemmat lojumme ammeessa ja kuopus kastelee meitä kastelukannulla, hän ei ole enää makupelle, vaan on jo pukenut - hän on rupikuiva. Minulla on aromaattista laventelishampoota, joka on violettia, se on suorastaan jännittävän väristä. Kun nojaan päätäni ammeen reunaan ja nautin (aromaattisiin tuoksuihin sekoittuu kakkapöksyjen hajua) ja mietin, että kylpy on aika helppo tapa saada elämä järjestykseen.

Tänään satoi lunta, en tiedä saavuttiko se maata lumena, mutta ainakin se yritti.

Tämän blogin perustava lause oli joskus olemassa, asia, jonka saattoi sanoa yhdellä lauseella. Nyt köysi on hiutunut pehmeiksi säikeiksi, pölyksi. Köyttä ei enää... ole, eikä se ole positiivista eikä negatiivista, ei kumpaakaan ja molempia. Köyttä ei enää tarvita. Samaa kuuluu kirjoittamiselle, joka on haudattu multaan, se ei ole enää kirjoittamista sinänsä ja erikseen, vaan olkoon se kaikkialla, lehdissä, puissa ja ei missään yksinään.

Itäkeskuksen kauppakäytävällä oli illalla pelle, joka teki ilmapalloista mitä eläimiä tahansa. Sisällä oli enää muutamia teinejä siiderien kanssa, muuten autiota ja pelle katseli poikia, jotka olivat uinnin ja syömisen jälkeen väsyneitä ja vakavia, pikku kerjäläispojat. Nämä ovat viimeiset, hän sanoi, vaikka oli ollut jo lopettamassa. Kuopus toivoi kilttiä kissaa, keskimmäinen sydäntä... pelle oli hoikka, ja hänellä oli pinkit vaatteet, farkut ja paita. Tukkakin oli klovnimainen, takaa loivilla kiharoilla. Pallot nitisivät, pellen kädet taittelivat ja me kaikki seisoimme ympyrässä pellen ympärillä. Vaikka se oli vain pallojen tekoa, niin hän... hänen askeleensa kotiinpäin pystyi kuvittelemaan, siinä lämpimässä sisätilassa, kun ulkona satoi vettä ja oli sysipimeää.

Tänään menetin tuntoaistin sormenpäistä, niihin tarttui pikaliimaa, joka kuivui hetkessä. Se ei lähde irti, ja nyt en tunne sormilla mitään. Hankasin hiekkapaperilla kauan toista etusormea, siihen tuli hiukan tuntoa, kun kerros oheni. Teki pahaa, mutta sormet tarvitsevat jonkin tunnistuskohdan.

lapset

Saattaa hyvin olla, että olen oikeassa: tulevaisuutemme on pyöräilyä Utsjoelle, patikointia tuntureilla ja sitten melontaa Inarinjärven saareen, uimista, jne. Seuraavalla lomalla patikointia Alpeilla, koskimelontaa, luistelua. Yleisurheilua Intiassa. Poikien energia on loppumaton. Tänään vietimme koko päivän maan alla, uiden ja saunoen ja liukuen, ihan sama, päivänvaloa ei juuri ole kuitenkaan. Loistopäivä, paitsi keskimmäisen mielestä, koska autossa hän tajuaa, ettei ehtinyt leikkiä mitään pitkää leikkiä, "tyhmä päivä" hän huutaa matkalla autossa, "en koskaan enää halua tällaista päivää". Esikoisesta tulee varmaankin näyttelijä, se näyttää niin selvältä, ellei hänen persoonallisuutensa muutu täydellisesti. Hän on todellakin ulospäinsuuntautunut. Kummin vaan, niin hyvä. Hänellä on draaman tajua, hän piiloutuu uimahallin pukukoppiin, ja tulee esiin, kun etsinnät ovat käynnissä. Hän rakastaa ihmisiä ja ottaa heihin kontaktia kaikkialla, pizzeriassa, jossa syömme, metrossa. Hän esiintyy mielellään machona pohjalaismiehenä (hän omaksuu murteet korvakuulolta tuosta noin vaan, myös mie-sie-myö-hyöt). Jahas, mitäs miehet, hän sanoo kädet taskussa tietyömiehille kadulla. Mitenkäs sujuu? On huonot ilimat.

Tällä viikolla esikoinen oli leikkimässä ilttiskaverilla vähän kauempana. Kun hain häntä, kiipesin mäelle, katsoin merelle, soitin ovikelloa ja sitten seisoin eteisessä ja ihailin uutta avaraa taloa, kaverin isä kysyy minulta kohtalokkaan kysymyksensä: Oletteko espoolaisia?

Vastaan, että kyllä. Tietenkin. Mutta kun vastaan niin, mies menee ymmälleen ja vain katsoo, ei sano mitään. Ai, hän sanoo hämmentyneenä hetken päästä. Miksi ihmeessä hän näyttää siltä, kuin matto olisi vedetty hänen altaan?! Se on väärä vastaus, mutta miten hän voi tietää sen??? Mikä läpsäys vasten kasvoja!!! (What a slap on your face!) Älä koskaan anna väärää vastausta! Miten helposti hämättävissä sinä olet! Niin, ajattelin vaan, hän jatkaa, kun.. olimme kuulevinamme, että H (esikoinen) puhuisi.. Siksi me varmaan tunnistimmekin sen, koska... jne jne.

Ostin kirpparilta käsintehdyn rummun, se ehti olla meillä kotona puoli tuntia, kunnes se meni rikki, esikoinen puhkaisi rumpukalvon lusikalla. En vielä ehtinyt selvittää, oliko se tsemberumpu vai mikä. Työkaveri houkutteli kirja-aleen, mutten mennyt, koska en osta kirjoja, elleivät ne ole sellaisia, joihin varmasti haluan palata, ja vain todella harvat ovat. En osta juuri mitään muutakaan, koska olen niin väsynyt, etten jaksa koskaan mennä kauppoihin. Ehkä olisin voinut silti mennä, sillä haluaisin lukea Antti Nylenin kirjan Vihan ja katkeruuden esseet ja Miina Supisen Liha tottelee kuria. En malta odottaa, että saisin ne kirjastosta, jälkimmäinen kuulostaa hauskalta ja ensimmäinen juuri sopivan synkältä. Nyt kyllä ostin vähän aikaa sitten väitöskirjan, joka oli niin paksu, että talo painui sentin syvempään maahan... myrskyt eivät enää heilauta tätä taloa.

Torstai oli myös hauska: olin pakkaamassa autoon rikkinäistä polkupyörääni. Kolme työkaveria meni ohi kotimatkallaan. Juttelin heidän kanssaan parkkipaikalla yhteensä puolitoista tuntia, vaikka olin juuri ollut seitsemän tuntia heidän kanssaan yhdessä työpaikalla. Se oli ihanaa. Laske ikkuna alas, ja juttele, sammuta auto, niin kuin olisit kylänraitilla, ja ette olisi nähneet aikoihin. Kerro kaikesta ja sovi ystäväsi kanssa, että hän tulee käymään joskus salakapakassa, jonka perustat Kainuuseen, kun olet eläkkeellä.

Tolla on asiat sekasin, sanoo kuopus, kun autoradiossa joku laulaa rokkia. Ajattelen kauhulla iltaa, jolloin alkaa läksyjen teko. Esikoinen ei halua oppia lukemaan, häntä eivät kirjaimet kiinnosta, kirja häikäisee, hän rimpuilee, livahtaa pois, hän haluaa kaikkea muuta, ei ainakaan tätä, eikä auta, että aapisen sanaharjoitukset ovat tavuja, jotka eivät tarkoita mitään: iik, ekeh, hek, ekhi. Seitsemän veljeksen lukemaan opettelu tuntuu läheiseltä. Kun hän tietää ensimmäisen kirjaimen, hän alkaa veikkailla, mitä sana voisi olla, mitä villeimpiä arvauksia. Hämmästelemme miehen kanssa vieressä, esikoisen sanavarasto on todella laaja! Mutta hän ei hahmota yhteyttä kirjainten välillä. Tai ainakaan se ei kiinnosta häntä kovin paljoa, "Ihan sama". No, mutta varmasti jollekin kilpailuhenkiselle äidille tämä olisi ankara paikka, koska tuntuu, että niin monelle on tärkeää säilyttää kiiltävä, täydellinen ulkokuori. Hirveän monelle. Tunnen ihmisiä, joiden on vaikea myöntää olevansa heikko tai epätäydellinen missään suhteessa. (Siksi välttelenkin heidän seuraansa parhaani mukaan.)

Esikoinen kuuntelee rokkia kuulokkeista ja tanssii samalla. Se näyttää hauskalta, ja äänikin on poissa. Lankka leissu, talvii lavintoa, kuopus sanoo ja kaikki kolme syövät iltapalaa, vaikka söimme juuri mahat täyteen pizzaa.

Keskustelu:

Minä: Tapasin Oliverin isän tänään.
Kuopus: Onko se nyt kuollut?

(?? Hoksaa: kuopus ajatteli minun puhuvan tappamisesta (!))

Keskimmäinen etsii kuvaa teräväpäähevosesta (yksisarvisesta).

Päivä oli katastrofaalinen. Kenkäni ovat vanhat ja kuluneet, tänään kävelin pari tuntia pitkin Espoota, koska autoa ei ollut, ja pyörästä puhkesi rengas. Kuljin ei-virtaviivaisia reittejä. Kenkäni ovat huonot kävellä, mikäli aion jatkossa kävellä tunteja, kuten tänään, olisi hankittava paremmat, vaikka sitten kirpparilta. (Lähellä oli kirppis, jossa on kaikkea.) Ajauduin jopa lähiöpubiin kuivattelemaan vaatteita ja juomaan kahvia. Kun normaalit käytännöt häviävät, uusia reittejä syntyy! Oli ehdittävä ajoissa silmälääkäriin ja hakemaan pikkuisia. Olin positiivinen koko päivän, mutta silmälääkärillä oli jo hiukan ponnisteltava: hän oli joviaali ja muka-hauska heppu, joka halusi mitata minunkin näköni (vaikka esikoisen silmiä oltiin tarkistamassa). (Kuuleppas, meillä ei ole koko päivää istua täällä, niin miellyttävää kuin se olisikin.) Meillä on käveltävää vielä paljon tänään. Lääkäri oli nuori ja hänen kämmenensä olivat kylmän hikiset. Mutta sinnikkäällä harjoittelulla hänestäkin tulee hauska ja taitava jutunkertoja (en usko pätkääkään tähän). On vaan ajateltava näin, elämä on oppimista varten.

Sipulia kuoriessa

Grassin kirja on hyvä kirja, muisteluteos. Siinä opetellaan keittotaitoa aineettomasti, hämmennetään kastiketta ilmassa, ja opettajana on vankileirillä oleva kokki, joka puhuu oikaisten ja hulluti: Bittschön, nyt käydään läpitte sika. Kun kaikilla on niin nälkä ja ruokaa ei ole. Kun ei ole mahdollisuutta toteuttaa taitoja käytännössä, niin silti he opiskelevat kaikkia ruuanlaiton hienouksia, huonoissa oloissakin he opiskelevat, ja millainen vaikutus tytisevällä sianpääsyltyn ajattelemisella on tuossa tilanteessa. Se kiduttaa, mutta toisaalta se auttaa. Sitten kun sikaa taas saa paremmin...

Muistan lapsuudesta makkaran teon, jonka spesialisti vanhempi nainen naapurista oli. Kai se tehtiin verestä.. ja suolesta. Miten se paistettiin, sitä en muista. Veri oli vadissa, samassa missä oli muutoin pesuvettä tai maitoa.. se oli paksua... vai oliko se sittenkin jonkinlaista massaa, sian vatsaihraa tai jauhettua lihaa.. täytyy soittaa äidille ja kysyä. Makkara tehtiin karjakeittiössä, jossa höyrysi ja lattia oli karkea, hiekkabetonista valettu. Lattialla oli veriroiskeita, jotka huuhdottiin vedellä...

Lapsuuteni lempiruoka oli muuten veripalttu. Sitä ei saa enää mistään. Siihenkin pitäisi resepti kysyä äidiltä. Sen kanssa puolukkaa, perunamuusia ja ehkä - jos haluaa - hapankaalia...

--- Niin, soitin äidille. Vereen sekoitettiin ruisjauhoja, suolaa ja mausteita, pippuria ainakin. Ja ne tehtiin sian suoleen, joka ensin pestiin ja lopuksi käännettiin nurinpäin. Makkarat paistettiin isossa leivinuunissa. En muista niiden makua, olin niin pieni, mutta voin kuvitella: kireä kuori, ja kun on sellainen makkara edessä lautasella ja painaa veistä siihen - se tuntuu tiukalta ja kimmoisalta. Maku on verimakkaran: täyteläinen, ehkä vähän makea? Se ei ole ryynimäistä, vaan tasaista. Voin kuvitella, että se oli hyvää.

Veripalttuakin on kuulemma kaupoista saatavissa, en ole kyllä nähnyt sitä täkäläisissä kaupoissa...

Tänään jatkoin kirjan lukemista. Maassa ei ole lumenrippeitäkään. Olen tyhjä, enkä jaksa enää pohtia kirjoittamistakaan. Kirjoitan, jos kirjoitan, varmasti. Keksin kyllä yhä uusia määritelmiä, kuten: kirjoitan vain sellaista, mikä on itselleni nautinnollista. Mitä tämä tarkoittaa? Se ei varmastikaan ole mitään tähdellistä, miten ihmeessä nauttisin kaikkien tuskien kirjoittamisesta? Kirjoitan vain sellaista, minkä koen tärkeäksi... saatan kokea tärkeäksi kaikenlaisen ilkeilynkin, ajoittain. (Vanhemmiten alan varmasti juoda valkoviiniäkin, jota inhoan.)

Huomenna aion mennä ruokakauppaan. Ajattelen ruodoista irtovaa silakanlihaa, jauhossa paistettua. Jonkinlainen verimakkara, mitä satun löytämään, kävisi, ja hapankaali. Luumukakku jälkiruuaksi. Toiseksi ruuaksi. Toinen voisi olla kasvislasagne, jossa on linssejä ja mitä kasviksia nyt sattuu olla... punajuuriraastetta, ei haittaa, vaikka koko paistos on punainen. Pojat ovat kaikkiruokaisia.

Kirjoitan tekstiä, joka on katkonaista, en halua paljastaa mitään, kirjoitan absurdia, piiloutuvaa... en arvosta sitä. Mistä minun pitäisi vapautua? Jostakin, selvästi. Tai ei vapautua, mutta löytää vapaus, pikemminkin. Varmasti löydän sen, en epäile sitä! Ei kai ole mitään tapaa keksiä ja päästä eteenpäin kuin vain olla.. miettimättä turhia. Ehdin kirjoitella sen mitä ehdin pyykin viikkauksen ja iltasatujen luvun väleissä, eli en juuri mitään, mutta olosuhteille ei voi mitään ja tekstiä syntyy nopeastikin sitten kun syntyy.

Eteenpäin pyrkivät sienet

Erbsensuppe (sota-ajan hernekeitto)

kirja

Istun ylläni musta päällystakki, kurkkuun koskee samalla kun ulkona sataa ja hämärtää taas, jo muutaman tunnin vähän valoisamman tihkusateen jälkeen. Pisarat kolisevat aina välillä ikkunapeltiin, kun tuulen suunta on sopiva. Olen leskirouva, joka on eläkkeellä ja asuu hiukan tomuisessa kodissa Albertsalleen varrella. Käytävää eteiseen peittää kokolattiamatto. Silmiinpistävää on se, että onnun jalkaani, sen naapuri panee merkille, kun astun ulos sateenharmaaseen iltapäivään, toimittaakseni asioita postitoimistossa.

Olen lukenut rakkaan setäni kirjoittamaa kirjaa, jossa hän kertoo siitä, minkä muistaa, menneestä. Hän oli sedistäni nimenomaan se, joka väitti autojen kulkevan niiden alle asennettujen henkselien voimalla. Tapahtumat ovat tuttuja, ja on hämmästyttävää lukea niistä tutun kertomana. Minulla asiat näyttäytyivät niin erilaisina. Olin poikatyttö, joka kierteli vapaasti metsissä ja kallioilla, vanhempi veljistäni oli lukutoukka ja kärsi finneistä, joita hänellä olikin kaikkien meidän edestä. Nuorempi veljeni pyysi minua ohimennen retkille metsiin; noilla retkillä teimme nuotioita ja vietimme leirielämää, sellaista, mitä vanhemmat eivät olisi hyväksyneet, metsät olisivat voineet palaa, niinpä tietenkin, eivätkä metsät olleet edes meidän. Mutta me olimme vapaita. Menin myös veljeni kanssa suurelle ojalle, jossa hän pyysi piisameita, hän aikoi myydä nahat jonnekin. Piisamit olivat lihavia ja mustia ja ne uivat syvällä tummassa vedessä.

Setäni taisteli sodassa (yhdessä niistä), ja tiesin jo ennen kirjaa, miltä hänestä tuntui: hän pelkäsi. Hänellä oli päällään pelkkiä rääsyjä, omat vaatteet, ei ollut univormuja, ehkei mitään marssijärjestystä. Taistelu oli hautausmaalla, ja hän piileskeli hautakivien suojissa. En usko, että hän taisteli kovin urheasti; hän yritti pysyä hengissä. Ja kuolleiden muistoksi hakatut kivet suojasivat häntä, hän piileskeli ja löysi tiensä takaisin kotiin. Hän oli halunnut itse sotaan. Tässä kohtaa hän kuvailee haaveitaan sotasankaruudesta: "... vihollisten saartamana ja nyt jo puolustustaistelussa, jota käytiin sankarillisesti Venäjän aukeille aroilla, Libyan aavikoitten kuumalla hiekalla, linnoitetulla Atlantin-vallilla ja sukellusveneiden avulla kaikilla valtamerillä, ja myös kotirintamalla ..." Samaistun häneen muuten, mutta tässä kohdassa olen selvästi vain kuuntelija - en ikinä voisi haluta tuollaisiin taisteluihin, joiden seuraukset tiedän liian hyvin.

Olen usein ihmetellyt sipulin kaunista kerroksisuutta, sen vihreitä viivoja, ruokaa laittaessani, väsyneenä. Meilläpäin, Böömissä, ei ole tapana turhan takia juosta lääkärillä, kurkkukipujen, vaan vain jos "pää on irtomassa", niinpä jatkan sedän kirjan lukua pimeään asti.

moi

Keskimmäinen ei enää haluakaan mennä Ahrikkaan, kun luimme, että siellä on kärpäsiä, jotka levittävät unitautia. Ja Amerikassa on piraijoita, jotka kaluavat ihmisen vedenalaisen osan hetkessä - olisinpa minä Jeesus, huokaa keskimmäinen, hän on taivaassa, hänen ei tarvitse varoa unitautia. Esikoinen pelkää meteoriittia ja sukeltajantautia. Bilhartsia ja mustat aukot, joita on galaksien keskustoissa aivan yleisesti, ovat myös aika huolestuttavia. Minun poikani, jotka eivät koskaan ole pelänneet mitään! Nämä ovat ensimmäiset merkit minkäänlaisesta varovaisuudesta. Kuopus ei vieläkään pelkää mitään, hän on huoleton ja rempseä, hänestä tulee isona pullansyöjä.

Minun pitäisi varoa itsekin aika paljon vähemmän. Äskettäin, kun jaoin koetta oppilaille, eräs poika sanoi, ettei voinut lukea ollenkaan, koska isä joi liikaa. Poika on kalpea ja laiha ja kiharatukkainen. Hän katsoo minua ja hänellä on hennot sormet, joissa on lonksuvat nivelet. Ensimmäinen ajatukseni, jonka miltei sanon, oli, että ok, annan sinulle vastaukset. Vain vaivoin sain sanottua, niin, on vain nyt selvittävä, tee se mitä osaat.

Kun olen ollut työssä viisi tuntia, saamme lautasellisen puuroa. Se on tietenkin aivan hyvää ravintoa, sillä selviää taas viisi tuntia. Työtä on myös ruokahetki, sillä samalla on valvottava. Ruokailu saattaa keskeytyä, monestikin. (Mutta sanotaan, että olen melko tottunut siihen.)

Iltapäivällä kotioveen koputtaa joku, laitan vesihanan pois päältä, ja kyllä, koputus todella kuuluu. Monotoninen ja tasatahtinen. Se on Jokke. Hän on tottunut koputtamaan pitkään, vartinkin, kunnes tullaan avaamaan - meteliltä sitä ei heti kuule, mutta hän kuulee ovelle, että sisällä takuulla on poikia. Kun menen avaamaan, ketään ei näy. Jokke on niin pieni, täytyy muistaa katsoa alaspäin. Hän pyrähtää juoksuun kuin sarjakuvahahmo, kun sanon, etteivät pojat ole vielä kotona.

talvi

Voisin ryhtyä ruokakuvaajaksi. Esikoinen on innostunut leipomaan omakeksimän reseptin mukaan "rapsahtavia". Ne ovat kauralastun tapaisia keksejä, koostumuksen tietää vain hän itse. Hän tulee vähän ennen meitä muita kotiin ja kun tulemme sisään, jo ovella kuuluu, kuinka uunipellit kolisevat ja leivinpaperi rapisee ja hän häärää keittiössä. Aivan kuin siellä olisi äiti.

Tulemme pikkuisten kanssa sillä tavalla päiväkodista, että kuopus on pyörän takaistuimessa, hän mahtuu talvihaalarit päällä siihen tukevasti. Keskimmäinen seisoo polkimilla. Lunta on kaikki paikat tulvillaan, pyrähtelemme siihen ja vuorokauteen on tullut lisäaikaa, nyt kaikki haluavat illalla ulos. Tähän jää jäljet! hämmästelee kuopus. Tuollaiset töpsöt!

Töissä innostus tarttuu oppilaisiin, ja pian kaikki huutavat toistensa suuhun, puhuvat, ja puhuvat. Parhaimmillaan olen töissä kuin omassa olohuoneessani, jakelen ideoita lapsille kuin omilleni.

Torremolinos

Löin eilen otsalohkoni eteisen kenkälaatikoihin. Ne ovat systeemi, jossa on kaksi kertaa kuusi seinästä 45 asteen kulmaan avautuvaa laatikkoa päällekkäin. Kun avaat yhden, kaikki avautuvat, koska ne ovat yksi kokonaisuus, yhteydessä toisiinsa kahdella päätykiskolla - käytännöllistä - näkee kaiken samalla avauksella, viisi kertaa kolme paria, plus varakengät ja ympäri vuoden siellä lojuva sandaalit, ym. varvastossut miehen lapsuudesta. Aina täytyy pitää mielessä otsalohkovaurion mahdollisuus, se voi muuttaa persoonallisuutta. Onnekasta! Paitsi, että päätin lopettaa kirjoittamisen, aloin katsella matkoja Torremolinokseen. Torremolinokseen? kysyi mies. Se ei kuulosta yhtään sinulta. (Ei todellakaan kuulostakaan!) Mutta siellä on krokotiilimaa ja vesipuisto, merenrannan lisäksi. Kaupungissa on vanhaa arkkitehtuuria ja "laatikkorakentamista", kuvailtiin nettisivuilla. Vahinko, että sain myös elävän idean romaanin aloitukseksi. Ja menetelmän suhteen olisin valmis tähän: jos kirjoitan suunnittelematta esim. sivun päivässä, saan keväässä hyvin romaanin tehtyä. Sivuun ei mene kauaa. Tunnissa saan helposti neljäkin sivua aikaan. Kirjoittamisen täytyy tapahtua tällä menetelmällä (50 sivua..).

päätös

Tänään löin pääni, niin että otsassa on mustelma, unohdin avaimet sisään ja tänään päätin myös jättää kirjoittamisen viideksi vuodeksi, tai kymmeneksi. En pysty järjestämään aikaa sille, en voi ottaa sitä mistään (paitsi jättämällä työni, joka ei ole ehkä viisasta - tai ehkä juuri se olisi viisasta, mutta sitä en nyt tee). En voi ottaa aikaa lapsilta, ja muuta aikaa ei ole. Yö, mutta silloin on nukuttava. Joten jätän sen, ja panen herätyskellon soimaan jonnekin tulevaisuuteen.

Paljon aikaa ja energiaa vapautuu, voin tehdä jotakin muuta: matkustella, leikkiä lasten kanssa, tutkia kaikkea muuta kiinnostavaa, kuten Francon valtakautta, filosofiaa, hyönteisiä. Voin lukea kiireettömämmin. Vain pieni ajatus, ja kaikki muuttuu, kummallista. (Jos kaikesta huolimatta kirjoitan, olkoon se automaattista ja hypnoottisen rentoa (kuten osin tähänkin asti).) En aio mitään.

Kirjoitan blogia, ja muistikirjaa, mutta bloginkin aihepiirit ehkä muuttuvat, koska en voi enää pohtia kirjoittamisen ongelmia - kun niitä ei ole.. En voi elää ilman kirjoittamista, niin ajattelin, mutta elinhän joskus niin... ja voi olla, että vaikka jätän kirjoittamisen, se ei jätä minua. Ehkä se on kuin vieras musta koira mökillä, se vaan ei lähtenyt kulumallakaan, kun avasi oven, se nousi kuistilla ja ensimmäisenä näki sen iloiset ruskeat silmät ja heiluvan hännän.

Mutta nyt - ulkona on vieras maailma odottamassa.

kuunsilta jäällä

mies

Niin menee sairas mies alas katua, pirun kiva hevonen. Mustikanäidinmaitoinen tuoksu leuassa. Puut metsässä epäjärjestyksessä, haluatko käden raamatulle? Mies on sementtitodellisuudessa, muovivati liedellä. Hän harppoo sänkipellon viertä, halla on purrut pillit ontoiksi. Puu on kovaa kuutioida, maata voi lyödä paremmin kuin kiviä, ne kestävät mitä vain.

Perhosherkku

Perhosille voi kesällä tehdä ruokailupaikan näin: ottaa ruokalusikallisen tuoretta hiivaa ja sekoittaa se ruokalusikalliseen haaleaa vettä. Sekoita siihen vielä desilitra omenasosetta (kotitekoista). Anna käydä muutama tunti. Sivele seosta puunrungolle, kivelle, tms. metsäpolulla tai metsänlaidassa. Hämärän tullen kesäyönä voit mennä katsomaan mitä yöperhosia siellä näkyy. Tämän teemme mökillä, ja myös kaivamme lasikupin maahan, niin että sen reuna on maan tasalla. Yön jälkeen siihen on kävellyt hyönteisiä. (Tuttuja hyönteisiä, joille en tiennyt nimiä: turkkilot (raadonsyöjiä), ukkohaiskiainen, kultakuoriainen (se oli se, joka etsi silmälasejaan viime kesänä mökillä).

Keskimmäinen suunnittelee näitä toimia. Esikoisen kanssa olen harjoitellut lukemista niin, että sanojen äänteet ja tavut ovat kirkastuneet minulle ja ne huutavat olemassaoloaan. Sanat puhuvat, vaikka en sano niitä ääneen. Äänteille voisi herkistyä ja tulla allergiseksi.

Talvelle pitäisi keksiä jotain piristävää, joku reissu. Ehkä automatka mökille, kenties?

thai-nainen

Thai-nainen on antautunut prostituutiolle. Hän katselee käsiään. Se on aina epämiellyttävää, hän kertoo. Mutta tarvitsin uuden jääkaapin. Hän ruoskii itseään: silloin en vielä tiennyt kirpputoreista mitään. En tiennyt, että ne ovat niin yleisiä Suomessa. Ruuat homehtuivat. Kotona hän tuntee sanat laiska ja tyhmä, mutta hänen on elätettävä sisarensakin kaukana täältä. Hän avaa joka aamu työpaikan lasioven Kalliossa. Hänellä on aina paikka minne mennä. Kerran hän unohti avaimen ja hänen täytyi rikkoa oven lasi. Siihen tuli siisti reikä, sillä hänellä on onneksi pienet kädet, ja jalat, kaikki on pientä. Omistaja oli vihainen ja nyt ovi on kiinni väliaikaisella narusysteemillä. Joka aamu hänen on pakko hymyillä kun hän avaa naruoven.