Sipulia kuoriessa

Grassin kirja on hyvä kirja, muisteluteos. Siinä opetellaan keittotaitoa aineettomasti, hämmennetään kastiketta ilmassa, ja opettajana on vankileirillä oleva kokki, joka puhuu oikaisten ja hulluti: Bittschön, nyt käydään läpitte sika. Kun kaikilla on niin nälkä ja ruokaa ei ole. Kun ei ole mahdollisuutta toteuttaa taitoja käytännössä, niin silti he opiskelevat kaikkia ruuanlaiton hienouksia, huonoissa oloissakin he opiskelevat, ja millainen vaikutus tytisevällä sianpääsyltyn ajattelemisella on tuossa tilanteessa. Se kiduttaa, mutta toisaalta se auttaa. Sitten kun sikaa taas saa paremmin...

Muistan lapsuudesta makkaran teon, jonka spesialisti vanhempi nainen naapurista oli. Kai se tehtiin verestä.. ja suolesta. Miten se paistettiin, sitä en muista. Veri oli vadissa, samassa missä oli muutoin pesuvettä tai maitoa.. se oli paksua... vai oliko se sittenkin jonkinlaista massaa, sian vatsaihraa tai jauhettua lihaa.. täytyy soittaa äidille ja kysyä. Makkara tehtiin karjakeittiössä, jossa höyrysi ja lattia oli karkea, hiekkabetonista valettu. Lattialla oli veriroiskeita, jotka huuhdottiin vedellä...

Lapsuuteni lempiruoka oli muuten veripalttu. Sitä ei saa enää mistään. Siihenkin pitäisi resepti kysyä äidiltä. Sen kanssa puolukkaa, perunamuusia ja ehkä - jos haluaa - hapankaalia...

--- Niin, soitin äidille. Vereen sekoitettiin ruisjauhoja, suolaa ja mausteita, pippuria ainakin. Ja ne tehtiin sian suoleen, joka ensin pestiin ja lopuksi käännettiin nurinpäin. Makkarat paistettiin isossa leivinuunissa. En muista niiden makua, olin niin pieni, mutta voin kuvitella: kireä kuori, ja kun on sellainen makkara edessä lautasella ja painaa veistä siihen - se tuntuu tiukalta ja kimmoisalta. Maku on verimakkaran: täyteläinen, ehkä vähän makea? Se ei ole ryynimäistä, vaan tasaista. Voin kuvitella, että se oli hyvää.

Veripalttuakin on kuulemma kaupoista saatavissa, en ole kyllä nähnyt sitä täkäläisissä kaupoissa...

Tänään jatkoin kirjan lukemista. Maassa ei ole lumenrippeitäkään. Olen tyhjä, enkä jaksa enää pohtia kirjoittamistakaan. Kirjoitan, jos kirjoitan, varmasti. Keksin kyllä yhä uusia määritelmiä, kuten: kirjoitan vain sellaista, mikä on itselleni nautinnollista. Mitä tämä tarkoittaa? Se ei varmastikaan ole mitään tähdellistä, miten ihmeessä nauttisin kaikkien tuskien kirjoittamisesta? Kirjoitan vain sellaista, minkä koen tärkeäksi... saatan kokea tärkeäksi kaikenlaisen ilkeilynkin, ajoittain. (Vanhemmiten alan varmasti juoda valkoviiniäkin, jota inhoan.)

Huomenna aion mennä ruokakauppaan. Ajattelen ruodoista irtovaa silakanlihaa, jauhossa paistettua. Jonkinlainen verimakkara, mitä satun löytämään, kävisi, ja hapankaali. Luumukakku jälkiruuaksi. Toiseksi ruuaksi. Toinen voisi olla kasvislasagne, jossa on linssejä ja mitä kasviksia nyt sattuu olla... punajuuriraastetta, ei haittaa, vaikka koko paistos on punainen. Pojat ovat kaikkiruokaisia.

Kirjoitan tekstiä, joka on katkonaista, en halua paljastaa mitään, kirjoitan absurdia, piiloutuvaa... en arvosta sitä. Mistä minun pitäisi vapautua? Jostakin, selvästi. Tai ei vapautua, mutta löytää vapaus, pikemminkin. Varmasti löydän sen, en epäile sitä! Ei kai ole mitään tapaa keksiä ja päästä eteenpäin kuin vain olla.. miettimättä turhia. Ehdin kirjoitella sen mitä ehdin pyykin viikkauksen ja iltasatujen luvun väleissä, eli en juuri mitään, mutta olosuhteille ei voi mitään ja tekstiä syntyy nopeastikin sitten kun syntyy.