kirja

Istun ylläni musta päällystakki, kurkkuun koskee samalla kun ulkona sataa ja hämärtää taas, jo muutaman tunnin vähän valoisamman tihkusateen jälkeen. Pisarat kolisevat aina välillä ikkunapeltiin, kun tuulen suunta on sopiva. Olen leskirouva, joka on eläkkeellä ja asuu hiukan tomuisessa kodissa Albertsalleen varrella. Käytävää eteiseen peittää kokolattiamatto. Silmiinpistävää on se, että onnun jalkaani, sen naapuri panee merkille, kun astun ulos sateenharmaaseen iltapäivään, toimittaakseni asioita postitoimistossa.

Olen lukenut rakkaan setäni kirjoittamaa kirjaa, jossa hän kertoo siitä, minkä muistaa, menneestä. Hän oli sedistäni nimenomaan se, joka väitti autojen kulkevan niiden alle asennettujen henkselien voimalla. Tapahtumat ovat tuttuja, ja on hämmästyttävää lukea niistä tutun kertomana. Minulla asiat näyttäytyivät niin erilaisina. Olin poikatyttö, joka kierteli vapaasti metsissä ja kallioilla, vanhempi veljistäni oli lukutoukka ja kärsi finneistä, joita hänellä olikin kaikkien meidän edestä. Nuorempi veljeni pyysi minua ohimennen retkille metsiin; noilla retkillä teimme nuotioita ja vietimme leirielämää, sellaista, mitä vanhemmat eivät olisi hyväksyneet, metsät olisivat voineet palaa, niinpä tietenkin, eivätkä metsät olleet edes meidän. Mutta me olimme vapaita. Menin myös veljeni kanssa suurelle ojalle, jossa hän pyysi piisameita, hän aikoi myydä nahat jonnekin. Piisamit olivat lihavia ja mustia ja ne uivat syvällä tummassa vedessä.

Setäni taisteli sodassa (yhdessä niistä), ja tiesin jo ennen kirjaa, miltä hänestä tuntui: hän pelkäsi. Hänellä oli päällään pelkkiä rääsyjä, omat vaatteet, ei ollut univormuja, ehkei mitään marssijärjestystä. Taistelu oli hautausmaalla, ja hän piileskeli hautakivien suojissa. En usko, että hän taisteli kovin urheasti; hän yritti pysyä hengissä. Ja kuolleiden muistoksi hakatut kivet suojasivat häntä, hän piileskeli ja löysi tiensä takaisin kotiin. Hän oli halunnut itse sotaan. Tässä kohtaa hän kuvailee haaveitaan sotasankaruudesta: "... vihollisten saartamana ja nyt jo puolustustaistelussa, jota käytiin sankarillisesti Venäjän aukeille aroilla, Libyan aavikoitten kuumalla hiekalla, linnoitetulla Atlantin-vallilla ja sukellusveneiden avulla kaikilla valtamerillä, ja myös kotirintamalla ..." Samaistun häneen muuten, mutta tässä kohdassa olen selvästi vain kuuntelija - en ikinä voisi haluta tuollaisiin taisteluihin, joiden seuraukset tiedän liian hyvin.

Olen usein ihmetellyt sipulin kaunista kerroksisuutta, sen vihreitä viivoja, ruokaa laittaessani, väsyneenä. Meilläpäin, Böömissä, ei ole tapana turhan takia juosta lääkärillä, kurkkukipujen, vaan vain jos "pää on irtomassa", niinpä jatkan sedän kirjan lukua pimeään asti.