Tämän blogin perustava lause oli joskus olemassa, asia, jonka saattoi sanoa yhdellä lauseella. Nyt köysi on hiutunut pehmeiksi säikeiksi, pölyksi. Köyttä ei enää... ole, eikä se ole positiivista eikä negatiivista, ei kumpaakaan ja molempia. Köyttä ei enää tarvita. Samaa kuuluu kirjoittamiselle, joka on haudattu multaan, se ei ole enää kirjoittamista sinänsä ja erikseen, vaan olkoon se kaikkialla, lehdissä, puissa ja ei missään yksinään.

Itäkeskuksen kauppakäytävällä oli illalla pelle, joka teki ilmapalloista mitä eläimiä tahansa. Sisällä oli enää muutamia teinejä siiderien kanssa, muuten autiota ja pelle katseli poikia, jotka olivat uinnin ja syömisen jälkeen väsyneitä ja vakavia, pikku kerjäläispojat. Nämä ovat viimeiset, hän sanoi, vaikka oli ollut jo lopettamassa. Kuopus toivoi kilttiä kissaa, keskimmäinen sydäntä... pelle oli hoikka, ja hänellä oli pinkit vaatteet, farkut ja paita. Tukkakin oli klovnimainen, takaa loivilla kiharoilla. Pallot nitisivät, pellen kädet taittelivat ja me kaikki seisoimme ympyrässä pellen ympärillä. Vaikka se oli vain pallojen tekoa, niin hän... hänen askeleensa kotiinpäin pystyi kuvittelemaan, siinä lämpimässä sisätilassa, kun ulkona satoi vettä ja oli sysipimeää.

Tänään menetin tuntoaistin sormenpäistä, niihin tarttui pikaliimaa, joka kuivui hetkessä. Se ei lähde irti, ja nyt en tunne sormilla mitään. Hankasin hiekkapaperilla kauan toista etusormea, siihen tuli hiukan tuntoa, kun kerros oheni. Teki pahaa, mutta sormet tarvitsevat jonkin tunnistuskohdan.