sunnuntai

Takanani on elämäni rankimpiin kuuluva työviikko. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä enempää. Lauantaina totesin olevani kuitenkin jo ennallani, olin marketissa ruoka-ostoksilla ja näin maitotölkkien seassa pyörivän irtonaisen käden. Valkoinen hansikas kädessä, ja hetken luulin, että se todella on irtokäsi, aave.

Luen Vihan ja katkeruuden esseitä. Ne eivät ole minusta katkeria, eivät ainakaan liiaksi. Lihateollisuuteen suhtautumiseni on muuttunut kirjaa lukiessa. Olen tottunut ajattelemaan karjatiloja pieninä ja feminiinisinä, koska sellaiset ovat minulle tutuimpia. Mitä isommiksi yksiköt menevät, sitä huonommiksi eläinten olosuhteet muuttuvat. Luen kirjaa mielenkiinnolla, se on hyvin kirjoitettu.

Pelasimme illalla Inkan aarretta ja Kummituslinnaa. Pojat huutavat niin äänekkäästi pelatessa, etten kuule omia ajatuksiani. Esikoinen jännittää niin pelin tulosta, että useimmiten hän ei aloita lainkaan, vaan katsoo parhaaksi olla pankkiiri, joka seuraa asioita hiukan sivusta.

Kirjoittamisen suhteen ajattelin luopua kaikesta miellyttämisenhalusta. Osaan kirjoittaa hauskoja tekstejä, mutta en halua.

Pääsiäinen

Mies kritisoi sitä, miten hiihtäjät ja kelkkailijat menivät jäällä aina samaa reittiä, samoja jälkiä. Mutta! Jos on kokenut jo kaiken, voi tyytyä yksinkertaiseen elämään. (If you've done it all, why bother with extremities?) Toisille mäki on vuori, järvi pohjaton rotko.

Pulun jäljet

pääsiäinen

Joka hetki on merkityksellinen. Täällä minulla ei ole koskaan turha olo. Eikö siinä olisi tarpeeksi syytä muuttaa tänne? Olisi. En pitkästyisi. Sitä pelkään nimittäin eniten. Toimeentulosta viis, tulen aina jotenkin toimeen, voinhan tehdä mitä vain. (Joidenkin asioiden suhteen olen rento ja suurpiirteinen. Useimpien asioiden, in fact.)

Pääsiäisestä tulee aivan hervoton, koska päässäni naksahtaa. Se tapahtuu eilen, eli parhaana päivänä kaikista, pääsiäislauantaina, kun ajelimme sitä kiemurtelevaa pikku oikotietä, minä ja pikkuiset, samaa, jota me ajoimme joskus vanhalla autolla sammutetuin lyhdyin, syyspimeällä elokuussa. Ajamme hyväntuulisina, koska olemme menossa trullittamaan veljeni luo. Meillä on vitsatkin, vaikka trullit eivät niitä tarvitsisi. (Ennen me lauloimme pikkunoitina aina jonkun laulun.) Joka tapauksessa, ajamme sitä tietä, auringonpaiste on absolutely täydellinen, hanget hohtavat, ja tulemme M:n talon luo. Silloin päässäni naksahtaa, ja ajattelen, miksi ei? Pysähdyn vanhan riihen taakse ja sanon pikkuisille, että aloitamme trullittamisen tästä, menkää sisään. M:n vanhemmat ovat varmasti kotona - lähetän entisen poikaystävän kotiin pikkunoitia, tänä jumalattomana lauantaina. He ottavat ne vastaan varmasti kuin omat lapsenlapsensa. Kuopus kävelee oksa kädessä kohti viljasiilon kyljessä olevaa ovea - he urbaanit tollot! (Ei siellä ketään asu!) Jään itse taaemmaksi ja katselen aitan räystäästä roikkuvaa lyhtyä. Se heiluu tuulessa. Sammal maassa on vihreää.

Jatkamme matkaa, käymme myös P:n vanhempien luona. Talot ovat rapistuneet, mutta minulle tämä kaikki on aina olemassa. P:n isäkin on jo varmasti yli kaksisataavuotias. Siellä oli joku harmaapäinen mummo, kuvailee keskimmäinen autossa. He tulevat kummallista reittiä navetan takaa ja halkovajan läpi. (He eivät todellakaan hahmota pihapiirejä.) Mummo kysyi, että kenen tyttöjä te olette, sanoo keskimmäinen ja hymyilee. Kaikkihan tietävät, etteivät he mitään tyttöjä ole. Mutta nyt molemmilla on isot huivit ja hameet. He tulla tallustavat kuin mummot pihateitä pitkin.

J:n taloon en heitä sentään laita. J:n veli sokeutui Amerikassa 1920 ja sen jälkeen he ovat asuneet erakkoina. Kaikki on villiintynyttä, heidän äitinsä ei ole koskaan poistunut talosta. (Niin, en ole koskaan nähnyt häntä! Hän on niitä, joita aika ei jätä koskaan.) Matkalla näemme muita noitia, eräällä on pitkä koukkunenä ja punaisiksi maalatut huulet, esiliina. Kaupan pihassa seisoo pikkupoika, katsoo suoraan meitä ja hymyilee. Hänellä on keltainen kukikas essu ja punainen huivi. Kaikilla näillä on minun vertani, koska kaikki täällä ovat sukua keskenään. Minun lapseni.

Illalla hiljaisuus huutaa ulkona korvissa, yhtään mitään ei kuulu. Kun mies avaa mökin oven, kaiku vastaa toiselta rannalta. Tuntuu kuin valtavan iso ovi olisi avattu, lämmin läimäys pakkasessa vastapäiseen metsänreunaan saakka. Sitten kuuluu kaukaa huuhkajan ääni. Jäät huutavat koko ajan, tähdet näkyvät, täysi kuu, linnunrata. Kipinät tulesta nousevat ylös - kai paratiisiinkin tottuisi?

Onkohan täällä lähistöllä suota, jota pitkin pääsisimme? kysyy mies, ja ajattelen, jestas, hän ei tosiaankaan ole täältäpäin, koko seutu on pelkkää nevaa, mustaa turvetta on kaikki tulvillaan. Koko kylä voitaisiin polttaa lämmityskattilassa, jos niin haluttaisiin. Koska tänään taas tuulee, lähdemme hiihtämään metsiin. Pikkuiset istuvat pulkissa ja hanki kestää kävellä. Hiihdämme pitkin kumpareita, jäiset suopursut pilkistävät esiin, niiden kohdilla on lumetonta. Ne tuoksuvat kuin jäiset anispisarat. Hiihdämme pitkät matkat pitkin ojanpohjaa, siitä on mennyt kettu. Sitten vastaan tulee joki, ja tajuan vasta, että se on sama joki, joka lähtee S-järveltä ja kulkee isoisäni lapsuudenkodin ohi. Vai onko se? Ilmansuuntia on mahdoton päätellä ryteikössä. Sää on harmaa, aurinko paistaa villavan pehmeänä keränä pilvien läpi. Oi joi, sitten paikannamme itsemme hyvin. Edessä on kuutamotalo, en olisi koskaan tullut tänne tarkoituksella retkelle. Se on autiotalo, jonka asukkaat kuolivat nälkään tai vankileirillä ja siihen muutti minun aikani eräs - uusi asukas, sanottakoon näin. Jotkut autiotalot ovat aivan kuin niistä olisi lähdetty eilen. En suo talolle juuri silmäystäkään, vaan hiihdämme ennen sitä metsään. Sen toisella puolella on jotakin kummallista: keinotekoinen iso allas, parisataa metriä pitkä. Mikä ihme tämä on, ajattelen. Koko maisema näyttää Tarkovskilta. Suorakulmainen vesiallas, mitä varten? R asuu lähellä, hän on hiukan hullu, hän on kaivanut sen omaksi ilokseen, luulisin. Allas jatkuu kiemurrellen, siinä on etäämmällä saari, jossa on siirtomaatyylinen pieni huvila parvekkeineen. (R on asunut Australiassa. Kaikelle on selitys.) Olemme hänen takapihallaan, katiskoita on nakeltu rannoille. Laiturilla on moottorikelkka ja mönkijöitä. Parasta vaan vaieta, mutta jos kohtaisimme nyt, hän ei tunnistaisi minua, niin monia vuosia on kulunut. (You fool!) Hiihtelemme vaan tässä, mökkiläiset, joku perhe. Löydämme lopulta omille jäljillemme ja kotiin, ja hyviä kanoottireittejä. Ruohikkoisia jokia, joita pitkin pääsee toisille järville. Retki oli antoisa.

Leivonnaismielessä päivä oli katastrofinen. Alan leipoa sitruunapiirasta kun vanhempani tulevat. Sitten huomaan, ettei vehnäjauhoja ole. Äitini musertaa Weetabixeistä ja kaurahiutaleista jauhoa. Sitten huomaamme, että vesiputki tiskipöydän alla vuotaa, se on jäätynyt. Asennamme sinne lämpöpatterin. Sitten alamme tehdä muffinsseja. Huomaan, että vuokia ei ole. Avatakseen uunin täytyy olla akrobaatti. Joka kerta lämpöpatteri on nostettava pois. Kakkuvuoka on ruosteinen, mutta leivinpaperi on kätevä. Muffinssitaikina ei kypsy kakkuvuoassa, mutta muutakaan astiaa ei ole. (Tarjoamme sen kuitenkin veljeni lapsille, vaikka se on mömmöä.) Maku on täydellisen hyvä, tumman suklainen.

Mies tuo innostuneena sisään kuolleen päästäinen. Se on suloinen, jäänyt raukka vangiksi ruokakellariimme ja kuollut sinne. Hennot vaaleat viikset, herkät käpälät ja pitkä kuono. Kaikki pojat katselevat sitä. (Äitini ei mene katsomaan. Häntä ei kiinnosta.)

Yöllä näen unta, että odotan bussia pysäkillä jonkin hulvattoman keski-ikäisen naisseurueen kanssa. Meillä on kaikilla hula-vanteet. Unessa pyöritämme niitä pysäkillä ja hpihei, opin pyörittämään sitä niin, ettei vanne putoa. Se on loistotunne. Matkustamme bussilla jonnekin ja minulla ei ole rahaa eikä bussikorttia, mutta näytän kuljettajalle virallista dokumenttia, allekirjoitettua paperia, joka todistaa, että olen hakenut bussikorttia ja olen saamassa sen, kunhan se tulee viranomaisilta. Pääsen kyytiin.

Jäällä vilisee ihmisiä, ja mökin ohi singahtelee hiihtäjiä. Otamme retkellä aurinkoa hassun pikkusaaren rannassa. Tapaamme jäällä kävelevät kaksi naista ja toisella oli kädessään oluttölkki, hän ei laske sitä hetkeksikään. He räpsivät kuvia kännykkäkameralla. He vievät koiraa potkukelkan kyydissä. Toinen huomaa meidät loikoilemassa rannassa. Mitä sinä sanot, huutaa toinen. Ei, täällon ihmisiä, mä puhun niille, huutaa toinen takaisin.

Illalla mies muistelee, miten käskin hänet vuosia sitten selvittämään kahden koiran tappelua, oma koirani ja P:n nujakoivat eteisessä. Hänellä ei ollut mitään kokemusta koirista, mutta en ajatellut sitä. Minulla oli tärkeää puhuttavaa P:n kanssa (varmaan jotain naisten juttuja tai ompeluseura-asioita), joten suljin miehen tuulikaappiin tappelevien koirien kanssa. En ajatellut sitä minään ongelmana. Olisin voinut itse mennä ihan hyvin. Vasta nyt mies sanoi, että se oli liikaa, mitä koiriin tulee, hän oli siihen saakka ainoastaan joskus leikkinyt naapurin kiltin Noona-koiran kanssa (spanieli). Mutta hän tuli ulos ehjänä, ja sai koirat erilleen.

Kaikki täällä saa ajattelemaan haaveita ja ymmärrystä, ja sitä mitä haluaisi ja pelkoja.

Good Friday

Matka. Taas kun ajoimme mökille, oli täysikuu. Sama täysikuu Hämeenlinnan piirimielisairaalan yllä!! Kangasalla. Täällä.

Pakkaskelissä teimme pitkän hiihtoretken jäällä ja metsissä, joissa hanki kestää kävellä ja hiihtää. Metsässä on lämmin, vaikka ulkona on kymmenen astetta miinusta ja kova tuuli. Muurahaispesissä ei näy liikettä. Pojat juoksevat lumisessa metsässä, lumen pinta on kovaa kuin lattia! Muistelemme vanhoja retkiä lumisilla nevoilla. Rahiseva hanki, aurinko, pikku männyt, niistä on jäänyt pysyvä jälki.

Matkalla mökille ylitsemme lensi seitsemän valkoista ja isoa joutsenta. Laulujoutsenia, vain pari metriä päiden yläpuolella - ne pysyvät ilmassa. Ja me kävelemme vetten päällä. Näimme myös pupuja, kolme kanelinvärisä samassa leikkisässä porukassa. Ja kettu, sen silmät hehkuivat oransseina autonvaloissa. Se katseli taaksepäin häntänsä viertä, niinkuin ketut aina (ne eivät kohtaa suoraan silmiin katsoen). Lisäksi matkalla näimme likaisen lumipenkan, joka ei näyttänyt lumelta vaan polystyreeniltä. Ja eräässä kohdassa oli asfalttitiellä mytyssä oleva valkoinen nenäliina.

Hiihtäessä lumi rasahteli kuin munankuori, jää kuitenkin on vahvaa ja sillä voi sekä hiihtää että luistella. Lunta on vain pari senttiä.

Yöllä näin merkillistä ja hupaisaa unta. Olin nuori ja samalla nykyinen minäni, kolmen äiti. Tapasin miehen, jonka nimi oli I.P. (tämän niminen mies on olemassa, en ole koskaan tavannut häntä, mutta silti näen hänestä unta, en viitsi laittaa tähän koko nimeä, koska hänet voisi googlata ja olisi aika epämukavaa tai vähintään kiinnostavaa lukea itsestään unia). Tämä I oli röyhkeä ja ylimielinen nuorimies (noin30 -v). Hän ajeli taloni ohi juhlivassa miesporukassa ja eräänä yönä he kaikki olivat nukahtaneet autoon talon viereen tielle. Oli kesä. Sitten pian olimme kaikki jossakin konsertissa tai ulkoilmatapahtumassa. Sen jälkeen I kirjoitti taloni tiiliseinään liidulla jonkin häväistyskirjoituksen minusta. Se sekä nauratti että suututti. Se meni jotenkin seuraavasti: (minä) en uskalla tehdä mitään uskaliasta, vaan pelkään miehiä. Olet varmasti vielä neitsyt, seinässä luki. Sätin I:tä ja sanoin, että olet hullu, minullahan on jo kolme lastakin. I nauroi ja aloimme mitellä voimia. Painiskelimme maassa, kumpikaan ei voittanut. Nousin ylös, väsyneenä. Ajattelin, että hän jos hän ei olisi niin ylimielinen ja ärsyttävä, voisin pitää hänestä. I lupasi muuttaa itsensä, katselin niityllä häntä, hän käveli ilman paitaa ja hymyili, ja ajattelin: Ei, pelkästään hänen kävelytyylinsä käy hermooni, hän ei ikinä muutu niin paljon, että voisin pitää hänestä.

Eilen yritin autossa lukea Vihan ja katkeruuden esseitä. Katuvalojen valoissa sain aina puoli lausetta eteenpäin. Sitten panin kirjan hanskalokeroon (siellä on valo) ja luin nopsasti kokonaisen kappaleen ja sammutin taas valon. Pidän kirjasta. Luen lähiaikoina paremmassa valossa, kun saan sähköä. Samalla lainasin Calvinon Marcovaldo-kirjan, josta oli äskettäin puhetta. Etsin illalla siitä novellin, jossa kaupunki on hautautunut lumeen. - Kaikki on hiljaista. Marcovaldo raivaa reittiään lumeen ja tuntee itsensä vapaammaksi kuin koskaan. Ulkopuolinen maailma on poissa. On vain hänen yksityinen sisätilansa, oma toimistonsa. Hän alkaa leikkiä, rakennella mitä vaan lumesta. "Lumen alla ei erota mikä on lunta mikä vain peitettyä. On vain yksi poikkeus: ihminen, koska on itsestään selvä että minä olen minä enkä tuo." Lopussa lumi katoaa yhtäkkiä - se on siis taika-ainetta! Se on harvinaista, epätodellista, mukavaa... se mahdollistaa sellaista, mikä ei normaalisti ole mahdollista.

Tänne tulee ensi yönä -20 astetta. Olet aika kevyesti puettu, sanoo mies, kun minulla on päällä arktisiin oloihin suunniteltu villakerrasto. Viilenee. Jäät puhuvat ja kuu on kumman oranssi. Aamulla ulkona raakkui outo lintu: korppi ja oli kuin äänessä olisi ollut raaka kissa, käheä-ääninen. Se lensi edestakaisin, kiivaasti.

Huomenna jatkamme elämää kuin intiaanit. Ulkona, kirkkaassa auringonpaisteessa, välillä käymme sisällä syömässä aamulla kypsynyttä lammaspaistia, josta riittää koko ajaksi. Perunat hautuvat kätevästi takassa.

tervehtymistä

Tänään pikkuiset alkoivat tervehtyä: he pukivat itse (myös aurinkolasit, kuopuksella keltaiset) ja lähtivät ulos takapihalle rakentamaan majaa. Kun elinvoimaa on tarpeeksi, he eivät jää paikoilleen. Mistä tulee aikuisten velttous ja saamattomuus?

Luen Macondosta ja sen ihmisistä ja vähän väliä muistan: isäni tuntee tällaisia ihmisiä! Oli J, joka pystyi muuttumaan niin painavaksi, ettei seitsemän miestä saanut häntä nostettua. Kuoltuaan hän menetti kykynsä. Jopa minä miltei tunsin nämä ihmiset!!! Ja minä suunnittelen muuttavani tuohon kylään. Valmistelen muutosta vähitellen, niin että muutos tapahtuu lopulta ikäänkuin itsestään.

Vaihteeksi aika pilvinen päivä. Mutta ei sada.

fantasiaa

Kuopus tulee yhdestä soodakylvystä nakuna, keskimmäinen hätkähtää ja sanoo: Luulin, että A on avaruusolio. Hän on todella täynnä näppylöitä ja rupia.

Haluaisin oikeastaan olla aina kotona, saisin olla rauhassa. Kotona olen aina rauhassa. Laitan kuopukselle soodakylpyjä, olemme tehneet lattialle peittoleirin. Minä lueskelen Sadan Vuoden Yksinäisyyttä ja mietin, että olen ehkä sokea fantasialle. Miten fantasiaan olisi suhtauduttava? Kuten todellisuuteen, niin minä teen. En elä arkipäivää. Maailma on koko ajan ihmeellinen, enkä edes varsinaisesti ajattele ihmeitä. On varmasti kyse ajattelutavasta, koska elänhän, näin luulisin, melko tavallista elämää (vaikea arvioida). Kaikki on epätavallista, kaikessa on pohjattomia mahdollisuuksia. (Ne eivät ole harhaa, sillä olen tarttunut muutamiin niistä ja ne ovat johtaneet johonkin.) Tästä on kuitenkin seurauksena se, että olen sokea fantasialle.


On olemassa aivan nuorille vauvoille suunnattu koe, jossa heille näytetään vierivää palloa. Kaikki menee ensin ns. normisti, pallo vierii tasaisella, sitten alamäkeä. The babies are at ease with this, he katselevat. Mutta sitten pallo lähestyy reunaa ja ei putoakaan alaspäin ylitettyään reunan vaan lähtee hitaasti leijumaan ylöspäin. Vauvat olivat katselleet pisimpään tätä viimeistä tapahtumaa. He olivat yrittäneet järkeistää sitä, raukat. He siis tiesivät, että se on fysikaalisesti mahdotonta, pallon nousta noin ilman mitään muuta voimaa. Heidän lähiympäristössään ei ollut sellaista tapahtunut. Mutta mikä ettei sellaista voisi tapahtua!

Rokko

Pikkuiset ovat vesirokossa, pahemmin kuin esikoinen. Kuopuksella on märkiviä kuplia pelkästään silmien ympärillä noin 90. Kainaloissa, vatsassa... nyt saimme onneksi lääkettä, joka auttaa kutinaan. Tähän saakka olimme kotitekoisten konstien varassa: soodakylpyjä, viileitä kääreitä (eivät tunnu hauskoilta, koska kuumetta). Pari ruokalusikallista ruokasoodaa kylpyammeeseen, kylpyyn, ja se auttaa hetkeksi.

Pääsiäinen tulee, se on paras juhla kaikista. Ohranjyviä on itämässä, tänään on esikoinen kierrellyt naapuruston anteliaita setiä ja tätejä, saalis oli muhkea. Pikkuiset kyllä olisivat olleet aidon noidan näköisiä. Tämä on vain alkusoittoa, karnevaalipukeutuminen jatkuu ensi viikolla varsinaisesti, pääsiäislauantaina, jolloin kaikki on vanhan tavan mukaan sekaisin yhden päivän ajan, koska maailmassa ei ole kontrollia. Mitä tahansa voi tapahtua.

Tosiaan

Kyllä tosiaankin raahaudun vielä illalla seitsemän aikaan kuopuksen kanssa mattokauppaan. Toivon, ettei töistä soiteta huomisesta, sillä he kuulisivat puhelimen kautta kaupan eteerisen mainosmusiikin. Kaikki kyllä näkevät, että olen todella sairas. Yskin tuberkuloosilimaa kurkusta ylös jatkuvasti. Mutta teot ja päätökset on tehtävä nyt, jos aikoo toimia. Valitsimme inspiraation vallassa kuopuksen kanssa sammalenvihreän maton. Eteiseen tummanvioletti matto. Kaiken saa jos osaa. Kotiin tuli yhtäkkiä seitkytlukulainen tunnelma, sammalenvihreys, vaaleanpunainen iso jumppapallo, niin, vielä seinään nojaava kitara. Kaikki kutsuu soittelemaan kapinalauluja somassa pesuaineen tuoksussa. Tänään imuroin ja pesin ikkunat, tuuletin perusteellisesti. Ulko-ovi oli auki tielle ja ulkoa kuului koko ajan laahaavia askelia märällä loskalumella, kuin joku olisi ollut tulossa sisään. Se oli ehkä harakka, se käy aina tutkimassa, onko syötävää. Usein löytyykin nurinpäin oleva voileipä pihasta. Linnut haluavat aina tulla tänne sisään, ne aistivat ilmapiirin - että täällä rakastetaan lapsia! Ääntä ei vieläkään ole, mutta huomenna menen töihin ja yritän olla puhumatta. Se on vaikeaa, kun opettaa kieltä, mutta ei mahdotonta, voinhan opettaa kirjoitetun kielen kautta.

Laskemme esikoisen kanssa matikkaa. Hän on normaalien vaikeuksien lisäksi jäänyt vesirokon takia jälkeen. Hän saa sivun tehtyään palkaksi kinkunpalan. Tehtävät sujuvat kyllä nyt jo paremmin kuin syksyllä, joka oli katastrofi. Nyt vielä käsialaa täytyy harjoitella, että saisi selvää, mitä hän kirjoittaa. (Jotakin hän kirjoittaa!)

Näin kauheata unta, jossa aiheutin kolme ihmisen kuoleman. Odottelin tuomiota. Olin hyvin katuvainen ja onnellinen herättyäni, että se oli unta. Olin jo henkisesti valmistautunut, että se ei ole. Nämä unet tulevat stressistä, päivät ovat liian täysiä. Entä, jos elämässä keskittyisi mahdollisimman vähään. Vain muutama asia - niin kuin pappani eli, keittiössä muutama väline, ja niillä voi laittaa kaiken tarpeellisen. Siinä olisi opettelemista.

Tänään tulee äiti meille pariksi päiväksi. Haemme hänet pian Kampista. Häntä ei tämä siisteys hämää, hän ei usko, että meillä on aina näin harmonisen puhdasta. Mutta hän näkee pitkästä aikaa lapsenlapset, kuopuksen,jonka tukka on leikattu, ja joka näyttää pikku papilta. Kuopus hyppii matolta matolle, apylintti, hän huutaa. Hän on aavemaisen pieni, ja aamuisin takkutukkainen, kuvittele pieni ragdoll-mytty hyppelemään lattialle. Hän mököttää, ristii kädet rinnalle ja painaa leuan rintaa ja sanoo: hmph! Suloista. Pulkkamäessä he ovat kuin miniatyyriotuksia: kypärämyssyissä he näyttävät hiukan dinosauruksilta tai joka tapauksessa esiolioilta. Keskimmäisen taas on aivan erilainen. Kun hän juoksee, hän näyttää silloinkin harkitsevan jokaista askelta, ja sitä, missä kulmassa jalkaterä osuu maahan. Hän juoksee hallitusti, niin että vaatteet pysyvät siisteinä silloinkin, kun muut ovat kurassa.

all kinds of things

Vietän sairaspäivää, mutta koska vikana ei ole paljonkaan, ääni vain on mennyt ja hiukan ehkä kuumetta, niin alan vaivihkaa raivolla hoitaa käytännön asioita: sisustus pitäisi panna uusiksi. Ei itseä varten, onhan tässä kaaoksessa joskus eletty, mutta ihan muuten vaan, jos vaikka asunnon joskus myy, niin... tällä tavallakin asiaa voi ajaa eteenpäin, maalle muuttoa. Poimin netistä remppamiesten numeroita, kyllä niistä joku tärppää. Sitten hoidin kesämökille osoitteen, se vaati soittamista rakennusmestarille kuntaan, ja hän tekaisi sille osoitteen, nyt saamme kesällä sinne postia. Rinnakkaisosoite ei maksa mitään!'

Alkasin ripustaa isovanhempien hääkuvia vuodelta 1930. Ajattelin siimaa ja lyödä pikku nauloja ylälistaan. Rupesin mittaamaan lattioita, matot ovat lasten myötä hajonneet. Niiden päältä on ajettu vuosia potkumopolla, jne. Metrimittaa ei löytynyt, joten mittasin miehen skaalatikulla, joka on viivoittimen mittainen. Hankalaahan se oli! Isoja pinta-aloja viivaimella, mutta kyllä työ valmiiksi tuli. Sitten aloitin siivoamaan hyllyä, löysin valokuvia, ja aloin tehdä valokuvapaketteja sukulaisille. Nyt väsään pääsiäskorttia violetista kartongista isoisoäidille (siihen tulee valokuva, jossa on vaaleanvihreä kukkaterttuja puskeva puu Saarenmaalla). Kun etsin liimaa, (löysin puuliimaa, kyllä pysyy kortti koossa), niin löysin paketin, jossa lukee dubbelhäftende fästkuddar, eli tarratyynyjä. Tämä tarkoittaa, että pistän valokuvat kehyksineen seinään niillä. Kaikki onnistuu!

Joskus energinen, joskus olen niin väsynyt, että ainoa, mikä pitää pinnalla on Veloenan blogin lukeminen. Totuus on, etten osaa levätä, en ainakaan tänään.

uni

Aamulla ennen heräämistä näen unta, jossa lähden uimaan pitkää matkaa. (Olen enemmän kuin iloinen vesiunesta pitkästä aikaa!) Matkaa on viisikymmentä kilometriä halki laaksojen ja niittyjen, tosiaankin, vesi on maisemaa, peltoa - siinä on pinnanmuotoja, vaikka se minulle tuntuu tasaiselta. Pientä tuulenvirettä on pinnassa, vesi on hiukan viileää, mutta sopivaa. Uin yksin. Sitä ennen olin ilmoittanut olevani raskaana, vaikka en todellisuudessa ollut. Katselin muita innokkaita äitejä neuvolassa. Sitten lähdin uimaan ja loppumatkalla, kun olin tulossa rantaan, näin kellon uppoavan veteen, se oli keskimmäisen lapseni vihreä kello. Poimin sen vedestä ja vielä toisenkin kellon, omani. Rannalla minua odotti ystäväni, harmi, etten muista kuka. Tunnelma unessa oli rauhallinen ja seesteinen. Oli virkistävä uida, seutu oli vihreää ja vierasta, sellaista jota on Hämeessä. Uin kuitenkin ehkä kotiinpäin.

Amaryllikset ovat auenneet, meillä mies hoitaa kukkia ja ne voivat hyvin. Siihen tulee taas kahdeksan valtavaa punaista kukintoa. Taidan tehdä vielä kolmannen mukillisen lämmintä mehua, sillä kurkkuun pistää ja huomenna pitäisi taas puhua koko päivä. Illalla tapaan Pasilassa ystävän. Pasilassa on virastoja ja tuulisia teitä, mutta joidenkin talojen sisuksissa on ehkä orkideoita! Haluaisin löytää sieltä mukavan sopen tai puutarhan, jossa kävellä.

hmm

Aamulla luin sängyssä pehmeäkantista mustaa kirjaa, jonka ostin kirppikseltä - se oli Philip Rothin Portnoy's Complaint. Kun selailin sitä, se ei vaikuttanut tutulta. Olen kyllä varmaan lukenut tämän, ajattelin selaillessani, vaikka en muistanut kirjasta mitään. Kyse ei ole huonosta muistista, vaan jostain muusta. Eläydyn lukemiseen, silloin sen maailmalla ei ole rajoja, enkä sen jälkeenkään osaa ajatella kirjaa minään yksikkönä tyyliin "siinä olivat ne ja ne henkilöt, jotka tekivät sitä ja sitä".

Aloin lukea kirjaa nyt täysin pyyteettömästi ja hitaasti ja rauhallisesti. Se on todella hyvä. Se tuntui lukiessa tutulta, vaikken muistanut yksityiskohtia. Olen katsonut varmaankin tuhansia amerikkalaisia elokuvia, jotka alkavat sillä, että epäonninen vakuutusvirkailija kulkee myymässä vakuutuksia mustien asumalähiössä. Tuttuus, jota ei voi paikantaa mihinkään yksityiskohtaan. Päähenkilöllä on kymmeniä jännittäviä nimityksiä vimpaimelleen ja huuruisen lasin läpi näkee miten hän masturboi kylpyhuoneessa uudelleen ja uudelleen. Ensimmäinen kohta, minkä muistin, on kananrasvalla sivelty voileipä, jonka äiti tekee päähenkilölle, että tämä jaksaisi odottaa ruokaa. Olen varmasti lukenut tämän, muistan näin voimakkaan mielikuvan.

Pienet jalat tepsuttavat yläkerrassa, kun luen sängyllä. Päähenkilö piti vanhempiaan kaiken ahdistuksensa alkusyynä. Millaisena hirviönä pojat tulevat minua pitämään, myöhemmin? Kaiken lisäksi tänään keskimmäinen kysyi hiukan surullisena: Mistä me saamme sitten äidin, aikuisena?

Tänään hiihdimme, ensimmäistä kertaa koko talvena. Kuvasin kuopusta hiihtämässä, mutta pensasaidan läpi, kuva jäi hämäräksi.

Tällä viikolla luin myös Tsehvin Kolmea Sisarta. Vain pari sivua, valvoessani murrosikäisiä poikia käsityötunnilla. He kutoivat pehmeitä lapasia. Minä luin, ajatella, Ivan Petrovitsh tuo lahjaksi samovaarin! Poikien kasvot olivat muutostilassa, ne eivät olleet lasten, eivätkä aikuisten. Piirteet sulavat ja kulkeutuvat paikoilleen. He eivät tunnista itseään, nenä on erilainen kuin ennen, otsa etääntyy leuasta. Huoneessa kaikuivat poikien äänet, Ipod ja kajarit.

Oleellista on kodin tunnelma. Muistan levollisen rytmin lapsuudesta. Äiti leipoi ja kuunteli radiota. Minun tukkani oli sähköinen, pakkasella varsinkin. Oli paljon aikaa. Ulkona oli avaraa tilaa, joka kuitenkin päättyi pehmeisiin reunoihin noin parinkymmenen kilometrin päässä kuutamoisessa metsässä. Kaikki oli kasautunut aikojen myötä.

Kaikenlaista

Kaikki sujuu niin hyvin, kun Elviira tulee hoitamaan esikoista. Työt tulevat tehdyksi, jne. Esikoinen on käyttänyt näköjään päivän aikana tietokonetta, nettiselaimen nimi oli bv bv bv kzxcncskj skn askdna. Onneksi se toimii normaalisti.

Illalla alamme selvittää imusuoniston toimintaa, kaivan esille opuksia, jossa on ihmisten kaavioita. Rasvaisen aterian jälkeen kylkeäni aina särkee, pitkittäin. Olen epäillyt, että siinä menee imusuoni. Anyway, olin oikeassa: yläruumiin oikeanpuolimmaisen neljänneksen imureitit menevät sitä kautta. Kummallista, että rasva-aineenvaihdunta ja immuunireitit liittyvät yhteen, menevät samoja kanavia! Punainen viiva, "verenmyrkytys", jota lapsena pelkäsimme, on tulehtunut imusuoni. Lapset katsovat Olipa Kerran Elämää miljarditta kertaa. On tärkeä tehdä kysymyksiä, vasta sitä kautta tekee oivalluksia.

Vain pieni osa kaikesta tulee pintaan. Koko iso huone, ja vain pieni musiikki kitisee kuulokkeista ilmaan. Tähän avaraan ilmaan. Tai otetaan jääkaapin ovi: Elviira oli jättänyt siihen viestin magneettikirjaimilla, niin ovelan, että miltei ohitin sen.

Tänään leikimme piilosta, menin piiloon siivouskaappiin, irrotin jopa ritiläkorit, että ovi mahtui kiinni. Se oli loistava piilo! Sitten piirsimme hiukan, ja kuopus totesi, että on mahdotonta piirtää esim. puita tai merta, tai mitään. Ymmärrän sen! Ajattele puun lehvästöä, esim. koivun tai tammen. Piirrä sitten se sellaisena kuin miltä se näyttää. Se on mahdotonta! Kukaan ei pysty siihen. Näkemykset taas - musta söherö voi olla minulle tammi tai järvi tai talo. Ihan sama söherö, ihan miten minä haluan.

Kirjoittamisessa haen kai eniten nautintoa, itse kirjoittaminen on jo loistavaa, tekstin tuominen tai tekeminen pienessä ryhmässä. Mutta jonkin teoksen julkaiseminen, sen mittakaava on jo niin suuri, ettei sitä enää hahmota nautinnoksi, ei sellaiseen osaa orientoitua. Varmasti sekin olisi hauskaa siinä mielessä, että voisi sanoa julkaisseensa tekstiä. Tai jos haluaisi elää kirjoittamalla... jos olisi pakko. Se todella motivoisi pistämään kaiken likoon. Niin, tai sitten se ohjaisi kirjoittamaan sellaista, mikä varmasti myy. Ja minusta kafkamainen on aina hyvin positiivisesti sanottu.

Jostakin novellikokoelmasta sanottiin arvostelussa, että se oli "hyvää kisällintyötä" sikäli, että kokoelman rakenne oli tarkkaan mietitty. Ja minä ajattelin tämän kuullessani, että voi ei, kirjoittaja on epäonnistunut, hänen aikeensa on nähty. Minulla on ajatus, että rakenteen pitäisi olla sellainen, etteivät lukijat hahmota sitä - he huomaavat, että se toimii, mutta miten, sen pitäisi olla arvoitus. Koska vain arvoitus on nerokasta, muu on samanlaista loogista juttua, mitä nyt jokainen osaa tehdä, yksi plus yksi, jne. Tuo arvio oli Armas Alvarin ensimmäisestä novellikokoelmasta, ja arvostelujen perusteella tuntuu, että hänen toinen kokoelmansa on lähempänä sitä, mitä haen. En ole vielä lukenut sitä, mutta se kiinnostaa hiukan.

Märkiä askelia vetisellä lumella

Esikoinen on täplikäs. Hyönteisenpuremia? Tänä aamuna ajattelin ensimmäisen kerran sen olevan ehkä vesirokkoa. Täpliä, rakkuloita ja näppylöitä on eri asteisia. Kyllä se varmaan on sitä. Tauti on todella lievä ja helppo, toivottavasti muillakin lapsilla yhtä lievä.

Kuluneella viikolla olin mm..... kuuntelemassa Eero Paloheimoa Espoon teatterilla. (Täytyy käydä toisinaan siellä, mikä pitää minut Espoossa.) Hän puhui hyvin viisaita, ekokatastrofin hidastamisesta, sen ratkaisemisesta - Saharan metsittämisestä, demokratian hidastavasta vaikutuksesta. Lasihelmiä putosi koko ajan näyttämöltä, ne kilisivät. Hänellä oli mukanaan puinen kävelykeppi. Hän on jo iäkäs. Työpäivä venyi kolmetoistatuntiseksi, sen jälkeen katselimme vielä Ibsenin näytelmän.

Blogini tuntuu vettyneeltä. Se on märkiä askelia vetisellä lumella. Sellaista lumi nykyään on. Mökillä ollessa menin kävelemään lumeen paljain jaloin, se oli hiukaisevaa: lumi suli hitaasti jalkapohjien alla, kun seisoi paikallaan. Oli niin kylmä, että luulin kuolevani paleltumalla. Ehkä plus kaksi astetta?

Päivällä muistelin sitä, kun matkustin lautalla Doveriin. Laivassa oli tungosta, ja juttelin vanhan australialaisparin kanssa, mies kertoi liikuttuneena valkoisista kallioista, jotka pian tulisivat näkyviin. Jätin laukkuni heidän huomaansa. Mies katseli tummennetusta ikkunasta läpi ja itki. Laukkuni, jossa ei ollut mitään rahallisesti arvokasta, mutta muuten... Aleksis Kiven kirja, päiväkirja, hikinen makuupussi, kaikki mitä tarvitsin. You're an ex-patriot, too? he kysyivät.

Teatterissa olin väsynyt. Minulla oli mukana iso salkku täynnä töitä. Jaloille oli liian vähän tilaa. Näytelmä oli Kansanvihollinen. Se oli hassulla tavalla vanhanaikainen - mutta kyllä jotkut yhä vieläkin taistelevat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kuitenkin, yhtäkkiä, aivan kuin ei mitään, aivan sivumennen, huomasin, että kaksi riviä edempänä istuu mies, joka voisi olla klooni eräästä, jonka tunnen. (Minun pitäisi kuulla hänen äänensä, sillä siitä tunnistaa varmasti, jos vaikka kasvoja ei näe.) Hän istui nojaten taaksepäin, näin profiilin ja se oli hän. Mitä jos se on hän? Se ei ole mahdotonta. Pääasia on - hän istui hiljaa, sopien kaikkeen täydellisesti, hän oli elementti itse. Hän voi olla olemassa tai ei, minulla on hänet. Valkoinen neulepaita, jossa on palmikkoneuletta. Jotain muutakin väriä. Silmälasit. Lämpiössä en enää nähnyt häntä, hän elää toden ja fiktion rajamailla. (Jos voit lähettää jollekulle tekstiviestin, hän on todellinen.) Jotkut ihmiset ovat iäksi nauliutuneet mieleen, niin että jos menettää muistinsa, muistaa ensin heidät, ja heistä voi alkaa koota ja muistaa itseään.) Sitäpaitsi pidän ystävinäni monia, joita en ole tavannut, tai tapaan äärimmäisen harvoin.

Teen työtä nykyään parakissa, muuttolaatikoiden keskellä. Viereisessä parakissa on nyrkkeilijäkollega, ja käyn joskus hänen luonaan kahvilla taukohuoneessa. Hän heittäytyy maaten sohvalle. Minä keitän kaapista löytyvää kahvia, joka jo jotain kammottavaa, ikiaikaista, kymmenen vuotta vanhaa. Tauko. Olemme molemmat väsyneitä, meillä on pieniä lapsia. Ja lapsia on joka puolella, pallot tömähtelevät seiniin. Pöydällä on fittness-lehtiä. Tämä on vaimea luola kaiken sisässä. Tuletko teatteriin, kysyn. En, hän sanoo. Teatteri on maailman turhin taidemuoto. Pidän hänestä, hän sanoo asiat. Mehän elämme teatterissa. Ja inhoan yltiöpositiivisuutta ja sitä, että ollaan kaikille parhain päin ja tappiokin on "positiivinen kriisi".

En inhoa oikeastaan ketään ja pidän aika lailla kaikista. Väsyneenä ja turhautuneena en pidä juuri kenestäkään ja olen ilkeä. Uutistenlukija tv:ssä näyttää käärmeeltä, jonka ruma suomuinen pää nielee rottaa, ja hän vaan lukee ääneen uutisia. Vahinko, että olen niin usein väsynyt!

Viime aikoina olen nähnyt harvinaisen selkeitä unia: yhdessä elvytin isääni, hän oli saanut sairaskohtauksen. ( En ole milloinkaan nähnyt sellaista unta, vanhempani esiintyvät unissa harvoin.) Toisessa sain raivokohtauksen esikoisen koulussa: katkoin hänen kynänsä, revin kirjat ja heittelin ne lattialle. Koko koulu pohti, että kuka on syyllinen.

Kaikki on ennallaan tai tulemassa ennalleen ja ei ole. Mitä on tapahtunut sille, josta blogini kertoo? Nämä ovat isoja pyörteitä, joita en voi sanoa hallitsevani. Tunnen, mitä tapahtuu, sen kokemuksen valossa, mitä minulla on. En ole totaalisen eksynyt, nuorempana olin. Viimeksi tänä aamuna ajattelin häntä - hän on hyvin maskuliininen. Se on kai jonkinlaista päiden solmimista - pidän pinaatista. On ihmeellistä palata taaksepäin ja löytää joku! Et ole tuntenut häntä, mutta yhtäkkiä, siinä. Mikä ihmeellisintä, hänet tunnisti kaukaa, pelkästä tekstistä! Tai ehkä juuri tekstistä! (En ole vieläkään täysin varma, että hän on ihminen, vaikka olen tuntenut, että hän on lihaa ja verta.) Hän on osittain epätodellinen.

Kirjoittaminen on hyvin vaarallista. En jaksa merimatkoja. On niin suuri perhe ja paljon tekemistä. Toivoisin voivani kirjoittaa kylmin käsin ja etäältä.

Kuvia talvesta

Pitkästä aikaa - meemi

Nyt pääsen vihdoin vastaamaan meemiin.. Tämän meemin tekeminen oli hauskaa, luin omia tekstejäni. Ne vaikuttivat yllättävän hyviltä ja kiinnostavilta. Vähän vierailta. Ja olin luullut kirjoittaneeni aika etäisesti, pitäen asiat itselläni. Mutta se ei ehkä olekaan totta. Olen avoin kirja - luulin myös kirjoittaneeni yhden teeman sisään kaikkeen, mutta sen juonne on tuskin näkyvissä. Koko ajan olen kirjoittanut rakkaudesta! Se on tuskin näkyvissä!! Tunnistan sen itse, mutta...

Viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseen. Liittyen teemoihin:

Perhe : Kylvyssä
Ystävyys : Tänään
Rakkaus : Pohjanmaalla
Minä itse : Tiloja ja unia
Mitä tahansa : Sänkyjä

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Haastan Heinäpellon, Kirjavan, Vesillä-blogistin, Silumiinin ja Hillan.