Tiloja ja unia

Muistan entisen tavan, korviahuumaava musiikin ja sen säestyksellä kaikki. Unohtaen kaiken muun ja kelluen siinä. Nyt taas tunnen tasaisen maan jalkojen alla, soitin särisee kummasssti. Tunnistan kuitenkin entisen minäni, laitan helposti äänen täysille ja annan mennä. Istun siellä vastaanottotiskillä lasin takana ja hymyilen sisääntulijoille. Kaikki ovat hyväntuulisia, kaikki, osa humalassa.

Ajoittain tosiaan tuntuu, että olen löytänyt sen, rauhallisen olemisen tavan, jossa voin vaipua ajatuksiini, päästää irti kaikesta konkreettisesta. Tietynkorkuisen liikkumatilan. Silloinkin, kun suoritan arjen rutiineja, opetan, kävelen, muistan kyllä koko ajan, että on olemassa se. En voi sitä unohtaakaan. Siinä tilassa voisi - opetella liikkumaan, toisaalta en halua pilata sitä, suunnitelmat pilaavat kaiken, ei sitä voi suunnitella. Esiin tulee punainen tuoli, jolle istut väkijoukon keskellä ja unohdat ihmiset ympärillä. Lentäminen on kyllä pelottavaa, ei ollenkaan vielä rentoa. Nauran koko ajan, aivan kaikelle, ja siitä olisi päästävä eroon. Kuolemalle en naura, mutta miltei kaikelle muulle kyllä. Toisaalta, lentäessä otan asiat tosissaan, tai tosissaan ottaminen on erilaista, jos siellä kerran nauru liittyy kaikkeen.

Muistelen sitä, kun oli eläinlääkärin apulaisena pitkin maatiloja. Tässä ei ole tosiaankaan mitään mystiikkaa, lämpimät, hengittävät eläimet ja härkä, joka heittää päätään taaksepäin, kun pitelet sitä. Pitele tätä. Pitele tätä. Ja pihassa kapinen koira.

Tänä aamuna ystävällisyys tarttuu. Purkaudumme autosta kauppakeskuksen parkkihallissa, alamme ottaa takakontista pullokasseja, kuopus ottaa litatun maitotölkkipuntin syliinsä, kun viereisen auton pariskunta kertoo, ettei kannata, pullonpalautus on rikki. Se on hyvin huomaavaista, hyvin. He ovat kuitenkin ventovieraita, mutta juttelemme hetken, pyörähtelemme hetken. Ystävällisyys ja hyvä tuuli tarttuu heti, ja se jatkuu. Kuvittelen parkkihallin autoista tyhjäksi - zack. Sitten taas täydeksi. Hissiin tulee nainen pyörätuolissa, ja alamme puhella hänenkin kanssamme - mitä tämä on - voit rakastaa minua, jotain sellaista - vain vieraissa ihmisissä sen näkee selvimmin, koska mehän olemme jo ystäviä ja rakastavaisia, mutta että sekin pariskunta, ja se nainen hississä - hetkittäin huomaan, että olemmekin veden pinnalla, emme alla. Kaupassa huomaamme siitakesienten kasvualustan ja ostamme sen, sen jälkeen hyvää tuultani ei voi viedä enää mikään.

Näen viime yönä unen, jossa jossakin maaseudulla olevaan kesämökkiimme asettuu poissaellessamme taloksi kaksi miestä. He ottavat sen huoneen, joka meillä oli käytössämme ja me jouduimme pienempään, kylläkin aivan menettelevään huoneeseen. Toinen miehistä, tumma tukka ja paksut viikset, noin 50, istuu nojatuolissa ja alan raivota hänelle. Sätin häntä ja huudan, ja vaadin häntä luovuttamaan huoneen takaisin. Mies alkaa tulistua ja suuttua ja on nousemaisillaan tuolista ylös, hän katsoo minua vihaisesti, kädet käsinojilla, mutta juuri kun hän on nousemassa, alan tasoitella, hiljennyn, ja hän istuu taas alas kunnolla, ja silloin alan taas kohottaa ääntäni ja huutaa hänelle vihaisena, että miten hän voi tehdä tällaista, uhkaan häntä. Taas hän aikoo nousta, ja sama toistuu. Siihen uni loppuu. - Tämä on jo toinen uni, jossa joku muuttaa kotiini ilman lupaa. Käytän kovaa sanallista vastarintaa, mutten kummassakaan rupea esim. painimaan miesten kanssa. (Vihjeenä tuleviin uniini: se voisi olla hyvä idea.) Luulen, että tiedän, mitä tämä uni kertoo, omalla kummallisella tavallaan. Tiedän, kuka mies on. IRL, that is. (Mutten kyllä tiedä, mitä tapahtuisi, jos mies nousisi, tai niin, silloin kun raivosin hänelle, oletin, että hän nousisi ja tarttuisi minua olkapäistä ja ravistelisi, ehkä kaataisi maahan, ehkei mitään sen enempää, mutta halusin välttää sitäkin, vaikka en ollut varma kumpi meistä olisi vahvempi. Ei ole täysin poissuljettu, että minä olisin. Ei. Luulen, että olemme yhtä vahvoja, siihen ei tule ratkaisua.)

Ymmärrän sen, etten aina tarvitse niin paljon toisten seuraa, kunhan pysyisin edes yksin lennossa. (Yhdessä lentäminen, onkohan se jo utopiaa?) Samalla mietin vastakohtaa, sellaista ruumiillista ja henkistä tilaa, katastrofia, äärimmäistä umpikujaa, millainen se on? Tunnistaako sellaisessa olevansa? Ettet vaan kuvittele kaikkea. Tämä voi suojata, tällainen leikin ja todellisuuden pieni sekoittaminen. Varmasti se suojaa, jos sitä käyttää oikein. Tiedän, missä menen, tunnen itseni, mutta voin poiketa vähäksi aikaa toisaalle. En kylläkään siihen taloon, jonka ikkunat ovat osin veden alla, sitä ei ole olemassakaan, muuta kuin minulle, mutta sen vastinkappale on olemassa, oikeasti olemassa, ja siellä asutaan tälläkin hetkellä, joka hetki. Tämä on se mitä olen, sitten yö tulee ja pimeä. Olin siellä kerran, nainen laski muovipussin alas, hän oli käynyt kaupassa, mikä tilanne, minä ja hän, päähenkilö oli poissa, jossakin, ja sitten huomaan, että maisema on loistava, en ole milloinkaan nähnyt sellaista, ikkunat ovat puoliksi veden alla, ja on talvi, ja se mitä se tarkoittaa, on se, että siitä on näkymä kaikkeen, vesi, ilma, ja niiden rajakohta, jää ja lumi. Kaikki salaisuudet, mitä voit koskaan haluta tietää. - Tätäkin asiaa täytyy tarkastella kauempaa, se on mahdollista, talo on kiinteästi jossain, se ei häviä, vaan on.

Mikä tekee minut surulliseksi? Kaipaaminen saa ainakin järjiltään. Huono merkki, että alan taas miettiä järvien syvyyksiä. On kuva järveltä, jossa näkyy vain pala metsän yläreunaa, ja voin sanoa heti, mistä se on. Se on kaikki siellä, jokainen keskustelu, syylä ja huonolta tuoksuva hengitys, kuollut koira ja laituri, kesällä moottorikelkat ja talvella veneet, viina ja musiikki, veteen putoaminen, metsät, joissa puut tietävät. Tähtikenttä tai häikäisevä aurinko suksilla. Aika uskomatonta. Ehkä herään jonain päivänä ja kaikki tämä olikin unta. Luulisin herääväni tuollaisena kymmen- tai viisitoistavuotiaana, silloin olisin voinut upota tähän. Ihmiset kyllä yleensä antavat olla, eivät puutu asioihin, elävät nykyhetkeä.