Ehkä (jos aurinko paistaa)

Kerron aina kaikille, että nukun hyvin missä tahansa. Se on niin vähän totta, minua kutittaa iltaisin niin paljon, pyörin ja raavin ja käännyn, eilen pysähdyin ja ei voi olla totta, kolmesta paikasta kutittaa samaan aikaan, olkavarresta, ranteesta ja pakarasta, onkohan se joku syyhypunkki, minkä olen saanut kun liettualaisen merimiehen lahje hipoi omaani, missäsenytoli. Sudenpentu nukkuu samoin kuin minä, heräten kymmenen minuutin tai puolen tunnin välein, heräten ainakin niin paljon, että vaihtaa asentoa, nyt en sentään enää kävele unissani ja herää aivan muualta kuin missä olen mennyt nukkumaan.

Tänään etsin noitavaatteita, ja niitä löytyikin helposti, retro-futuristi-art deco-tyyliä, olin aidosti iloinen, että mikä tahansa vaate kaapistani kävisi hyvin pojille virposmisvaatteeksi. Kunnostimme pyöriä ja lähdin keskimmäisen kanssa Isoon Omenaan, joka on seudun henkinen keskus, jokaisen espoolaisen olohuone. Mikä pyöräretki! Keskimmäinen kaatui alamäessä täydessä vauhdissa, pikkupyörän rengas oli tyhjennyt sillä välin kun olimme kaupassa, keskimmäinen vollottaa, kaikki on huonosti (ja kaikki vain siksi, että lähdimme ostamaan lisää meriheinää hänen tekemäänsä kranssiin, kokeilimme kerätä luonnosta, mutta se oli harmaata ja pölisevää). Ennenkuin edes huomasimme lyttyrengasta (keskimmäinen vollotti jo ennen sitäkin), kahvilasta tuli nuori mies, joka sanoi, että rengas on tyhjä, nyt täytyy keksiä jotakin. Etsimme pumppua lainaksi pyörätelineen pyöristä, ainoastaan yksi löytyi. Ehkä kukaan ei ammu meitä tästä hyvästä, mies sanoi ja pumppasi renkaat. Hän oli ostanut uuden harmaan miesten puvun, se oli kassissa. Pääsimme miltei kotiin, loppumatkalla se pehmeni, oli huono ajaa, piti taluttaa, hänellä liian isot vaelluskengät jalassa, jo kenkiin kompastui.

Kakkakriisi, jatkan tätä ehkä joskus.

---
No nyt, katson elokuvaa ja mietin sitä vapautunutta ja rauhallista tunnetta mikä on. Ettei ole pakko kirjoittaa, yrittää mitään, kenenkään miellyttämistä. Hellin itseäni tällä ajatuksella. Kirjoitan vain itselleni, samanlaiselle lukijalle kuin minä. En tiedä haluanko tehdä kirjoittamista leipätyönä. Luulen, että en. Se onkin olennaisen vapauttavaa, voin harrastella aina. Lukeminenkin... joskus löydän tutunoloisen kirjan, ohimenevän junan pimeässä, ja junan sisin näyttää punaiselta sametilta, pehmeältä, ja sitä seuraa lämmin ilmavirta. Ennen pidin aina radalla kävelemisestä, ratalankuista, kyllästeen tuoksustakin.

En kuitenkaan jätä kirjoittamista, sitä en voi, mutta jättäydyn ajelehtivaksi.

Yö on kummallista aikaa, ihmiset, täydessä unessa.

kirjoittamattomuutta

Vannoin, etten kirjoita mitään vähään aikaan, luen vaan, kaikkea mitä haluan, kokosin jo listaa, sellaista Italo Calvinoa, jotakin rentouttavaa, sellaista josta nautin. Juon kaakaota, leikin olevani lapsi. Unohdan kaiken luomisen hetkeksi, kirjoitan sitten joskus jos kirjoitan. Viikon ajan jääkaappi on ollut tyhjä, mutta kekseliäisyydellä saa upeita ruokia. Tänään paistoin munakoisoa, loput kahdesta ja tein herneistä ja lohikuutioiden jäänteistä muhennosta. Tein sen auringossa niin kiireettä, ja se vaatimattomuudessaankin oli ihana ateria. Aamulla olin päiväkodin kasvatuskeskustelussa. Näin esikoisen kirjoittamat numerot nollasta kymmeneen paperilla. Se oli taiteellinen rivi, osa peilikuvia. Numerot olivat tiiviisti vierekkäin kuin kiemurtelevat kuusivuotiaat esiintyjät lavalla, ja se paperi oli edessäni koko ajan. Kummallisen vinossa päiväkotirakennuksessa, jossa ikkunoita on kulmissa molempiin suuntiin, niissä vilahti ojan yli harppova mies kumppareissa mäyräkoiran kanssa. Aamulla samassa ojassa näimme miten varis joi vettä ojasta. Sillä oli kumppani mukana. Vesi kimmelsi aamuauringossa. Sorsapariskunta on ojasta lähtenyt lämpimän tullen muualle, laajemmille vesille.

Miksi stressata jonkin sellaisen takia kuin kirjoittaminen. Olen vanhanaikainen matkustaja, varmasti ajastani jäljessä, satoja vuosia, sellainen, joka matkatessa pysähtyy yhteen merenlahteen ja katselee kaikkea siinä, lehtiä ja kiviä, ja mieleen jäävät parhaiten valon vaihtelut päivän aikana. Sukulaiset ovat varmoja, että kohtaamme varkaita matkalla Saarenmaalla, kaikenlaisia rosvoja. Luulen kyllä, että kun rosvot näkevät perheemme, sen metelin ja möykän, kuopuksen ylitäyden vaipan, ne viisi tahmeaa harovaa käsiparia, he tulevat toisiin aatoksiin. Helpommallakin voi rahansa ansaita. Mutta jos rosvo nyt luet tätä, niin ei muutenkaan kannata vaivautua.

Mietin tänään sitäkin, miten vieraaksi tunnen itseni Espoossa. Kun matkustan bussilla Helsinkiin, minun on pidettävä silmiä tiukasti kiinni, koska Länsiväylä on niin ruma. Ja kuitenkin - se on se asia Espoosta, minkä vieraille esittelisin. Se toimiva luomus. Liikennevirta ja iso tie. Onneksi asun paikassa, jossa on sentään lähellä metsää ja kalliota. Hiekkatietä, ainakin pätkiä. Ojia. Olen kyllä sitäkin mieltä, että multakaan ei ole samanlaista täällä. Se on liian aineetonta, siitä puuttuu jokin. En ihmettelisi, vaikka kasvit lakkaisivat täällä yhtäkkiä kasvamasta, koska saattaa olla, että luonto täällä onkin vain matemaattinen järjestelmä, joka voi tietenkin mennä vikaan, epäkuntoon, vähän kuin tietokone, kun joku sörkkii jotakin osasta. Sellaista ei voisi koskaan tapahtua siellä, koska siellä luonto perustuu eri asioihin. Se ei ole kiinni matematiikasta, ei pelkistä luonnonlaeista.

Kyse ei ole kauneudesta, loppuviimeksi. Saaristo ja merenranta on täällä kaunista. Kuitenkin sekin on luonnonmaisemana vierasta. Vähän kuin katselisi kirjan kuvia. Mikä on pelottavinta, voisin milloin tahansa lähteä täältä, asuttuani kymmenisen vuotta, ajattelematta tätä paikkaa kertaakaan sen jälkeen. Ikävöisin ystäviäni, mutta haluaisin olla kiintynyt myös paikkaan. Ehkä on niin, että paikkaan voi kiintyä vain kerran, ja se on tapahtunut jo aiemmin.

Ajattelisin jotakin lammashakaa, kiireettömyyttä, eläinten aikaa - enkö ole elänyt niin suuren osan elämästäni, ja ollut siihen silloin tyytymätön? Halunnut jotakin muuta?

kieltä ja kirjoittamista

Kuopuksen kielen kehitystä on hauska seurata. Nyt hän käyttää koska-sanaa uudella tavalla.

Mina osaan taman, koska.
Nyt on kylma, koska.

Koska on jo itsessään syy, se ei tarvitse hänen mielestään peräänsä mitään. Joka on aika mielenkiintoinen, teoreema, kielitieteellis-filosofisesta näkökulmasta.

(Aamulla näimme lentokoneen ja keskimmäinen sanoi inhoavansa sellaisia lentäjiä, joilla on irtokäsi, ja jotka roikottavat sitä kättä ulos koneen ikkunasta. Ihan samaa mieltä, että ei kuulosta mukavalta.)

Sitten mietin omalta kohdaltani sitä, millainen missio kirjoittaminen oikein on. Kunpa se voisi pysyä leikkinä, en millään haluaisi päätyä sanankäytön ammattilaiseksi, joka... niin mitä? Joka kokisi aina olevansa työssä, aina työstäisi kieltä ja valikoisi sanojaan. Vai onko semmoista olemassakaan.

Enkä kyllä jaksa ajatella ryhtyväni markkinoimaan (lue: lähettelemään kustantajille) omia tekstejäni. Jos ne ovat hyviä, niin kyllä ne aikanaan joku huomaa. Että tämmöinen taktiikka.

Hämmentävää

Käsittämättömiä ovat kevätpäivät. Eilen olin vastoin kaikkia periaatteita Hulluilla Päivillä Tapiolassa, miten pehmeitä sydämiä siellä ihmisillä oli, kaikki vastustivat kulutusajatusta, mutta olivat kuitenkin siellä (vrt. mies kassajonossa: Minä vihaan tätä paikkaa sydämeni pohjasta!). Kahvilassa 91-vuotias mies ystävineen kertoili minulle ja esikoiselle lapsuusvuosistaan. Minä tein hyötyostoksia : muutamia levyjä, mm. Teräsbetonia, esikoiselle. Se on hämmentävän hyvä... Lauluja, joita olen kuullut pienten poikien kaikkialla huutavan jo pari vuotta likaisen lumikasan päältä talvihaalareissa nyrkki ojossa:

Taivas lyö tulta, yläpuolellamme,
kaikuu kallioilla ääni totuuden,
verivalan taika on aina suojanamme,
tuo merkki metallisen veljeyden...

Heikoille voi olla liikaa kutsu metallin, muttei niille, joita ohjaa vaisto soturin... Laitoimme levyn soimaan, miten nopeasti sen huomaa, pitääkö musiikista vai ei. Sen vaan tietää heti. Istuimme pöydässä, keskimmäisellä oli kasvoillaan tekoparta, kun ensimmäiset tahdit löivät, kuuntelimme, kuopus istui vähän matkan päässä pahvilaatikon päällä, minä kaadoin esikoiselle maitoa täydestä ja painavasta purkista mukiin, se loiskui yli reunojen.

Heviä, mutta millaista heviä! Pilke silmäkulmassa tehtyä. Millaista olisi kirjoittaminen, joka olisi teräsbetonia? Vähän uudesta kulmasta tehtyä, joka iskisi tajuntaan, ja joka ei kuitenkaan olisi äärimmäisen vakavaa.

Mutta nyt pitäisi kiireesti ruveta tekemään runokurssin lopputehtävää, deadline tänään. Ei mitään kiirettä. Vaan saada "lihaa muutamien runojen ympärille", tai "avata niitä"... mutta jos avaa liikaa, ne rusahtavat rikki. Tai hei, jospa nostelen ensin kaikki lihat syrjään, ja katson, mikä siellä alla on valkoista, puhdasta. (Vai onko mikään?)

rankka elämä

Harmonista

Aamut, kävelyt eskariin ja puistoon ovat lumoavia. Kevät. Kaikki on muuttunut, lapset juoksentelevat ulkona koko iltapäivän, kuopus on ulkona aamutkin puistotädillä. Mietin mitä syötävää voisimme ottaa kallioille iltapäiväretkellä - tuulihatut, ne loput pakastimesta. Kaikki on uutta, mietin miten lämpöä ja valoa kuvaisi, olisiko se luolasta ulos tulemista, päivänvaloon, mutta ei, liian vaisua, pikemminkin koko kallio sulaa luolan ympäriltä.

Luen puutarhatuolissa pihassa, pojat leikkivät. Läsnäoloa, kuuntelua, sivuunkatsomista, vähemmän eristäytymistä ja syventymistä.

Havaintoja, joiden realistisuus on vain ensiaskel. Se on edellytys (ensiaskel), että huomaan kevyen männynkuoren palasen leijuvan maahan, keikkuvan maahan. Näyttää että ilma antaa sille todella vastusta, kun se kieppuu tyynessä, pujottelee ilman lomitse maahan saakka.
Näkeminen, joka tulee vasta realistisen havainnon takana ja jälkeen, tai myötä, on se oleellinen.

Kallioilla on hauskaa varttitunnin ajan, kunnes keskimmäinen tönäisee nuorimman nurin kallioon niin että huuli halkeaa. Veri valuu rintamukselle, lähdemme kotiin, keskimmäinen tulee parkuen perässä, kuopus itkee kivusta ja esikoinen huutaa muuten vaan, koska hän huutaa aina muutenkin, varsinkin nyt kun on dramatiikkaa, hänestä lähtee kovin ääni, vaikka hän ei ole onnettomuudessa edes mitenkään asianosainen. Harmittaa mennä sisään helteestä, mustarastaat laulavat, harmittaa, että suutuin keskimmäiselle, tönäisy oli vahinko, tai ainakin sen seuraus oli odottamaton, kyllä hän nojasi aika raskaasti toiseen, että ei se nyt aivan vahinkokaan ollut, mutta painovoimakin siinä tietysti oli mukana, voima ja vastavoima, sitä kun lähtee kaatumaan, niin jos joku on siinä lähellä tai huitoo kepillä niin ainahan voi ajatella, että olisihan se vieressä olijakin voinut vähän väistää, kun kerran jalatkin on alla ja kävellä osaa, niin vois se toinenkin vähän varoa, jos ei itse kaikkea huomaa.

Kun riisun pojilta lenkkareita, niin multa niiden pohjassa tuo yhtäkkiä mieleen telttaretket, maan hajun. Kuopuksen huuli on paisunut, mutta siihen ei tarvita tikkejä, hänen puheensa sammaltaa nyt normaaliakin enemmän: äijli sinä ole veelä pihassha. Olemme yhtäkkiä yltäpäältä veressä, väsyneitä, emme jaksa. Kuopus istuu puutarhatuolilla ja painaa kostutettua kylmää sideharsomyttyä suuhunsa. Hän nukahtaa istualleen. Esikoinen raivoaa ilman mitään syytä, vien nuorimman nukkumaan sisään ja minuutin päästä alkaa keskimmäinen hakata ovea nyrkillä, hän haluaa jotakin. Juuri kuin saimme "sovittua" (mä en oo sopinu mitään, hän sanoo), että olemme hetken hiljaa, annamme nuorimman nukahtaa. Kuvittele olevasi kotibileissä, jotka eivät koskaan lopu, eivät koskaan, kun biisi loppuu, niin toinen alkaa. Onkohan mitään pysähdystä, loppua, milloin putoaminen päättyisi? Ei, en tiedä, luulen, että jos onkin, jalka menee siitäkin pinnasta aika helpolla läpi.

Mutta nautin putoamisesta. Ei minulla ole mitään hätää. Juuri tätä haluankin, olla lasten kanssa, kirjoitella auringossa. Kohta taas nauramme, niinkuin eilen, kun nuorin vaati, että hänenkin hampaitaan on kokeiltava, lähtisivätkö ne irti, kun esikoisen etuhampaat vinksottavat puoliksi irti, kuusivuotiaan. Sinä pikku tuohitossu, ei sinulta vielä hampaat irtoa! Kun menen herättämään nuorimman meidän sängyltämme, makailen hetken hänen vieressään, hänen poskensa tuoksuu kuivalle heinälle, hän ei herää vaikka valkeaa tukkaa silittää, hän puristaa silmät tiukemmin kiinni. Mutta kun puhaltaa kasvoihin, siihen kaikki lapset (ja koirat) säpsähtävät, pitäisi herätä. Ja kohta tulee kotiin isä, jolla on energiaa vetäistä pirtelöt banaanista, jäätelöstä ja talkkunasta. Se on vähän pakkokin, koska kuopus ei saa syötyä mitään kovaa.

atn ti on def cit dhy er ac tivy disodr

(Voiko sudenlihaa syödä? Mmm. Kyllä sitä syödä voisi, ei se myrkyllistä ole, mutta ei sitä kyllä kukaan syö. )

Miten syntyi ensimmäinen kärpänen? Se luotiin, eikö niin? kysyi nelivuotias keskimmäinen. En kuullut tätä kysymystä, mutta kuulin kauempaa keittiöstä, kun mies alkoi selittää ja pätkiä selityksestä ..näin, jos tulkitsee raamattua kirjaimellisesti, niin näin se on, mutta minä en usko siihen.. vaan että se kehittyi lajinkehityksen myötä.. olin varmaankin laittamassa tai ottamassa jotakin ruokaa uunista, ja ajattelin tätä keskustelua ja samalla tulevaisuutta, sitä mikä on, sitä mitä me teemme, ohimennen, miten lapsi tekee palapeliä, olettaen, että paloille on paikka, ja me emme edes tiedä missä palat ovat, mutta hän löytää ne.

Kevät

Eilisen keväthavintoja lähikallioilta:

sepelkyyhky,

sitruunaperhonen,

kärpänen kelomännyn rungolla, leppäkerttu kuraliejussa kallionkolossa.


Illalla juoksulenkillä polviin sattui (fokalisaatio-ongelmia?) Sellainen tunne, kuin minut olisi yritetty halkaista sillä perinteisellä taikuritempulla, teräslevyillä, polvien kohdalta. Se olisi ollut neljäs juoksulenkki, mutta nyt lepäänkin ainakin viikon.

lauantai

Löysin alakerran kaapista vanhan kuvani, vuodelta 1998. Ei niin kovin vanha, mutta en ollut tunnistaa itseäni. Näytän kuvassa aivan vieraalta, kissamaiselta tytöltä, jolla on jotakin kepposia mielessä.

Tältäkö dementikosta tuntuu, kun ei tunne omaa kuvaansa? Mutta ei, näytän vieraalta siinä mielessä, että näytän liian tutulta, sellaiselta, jota ei tunnista, koska se on liian lähellä. En voi sanoa kuvasta mitään, muuta kuin että se on jollakin määrittelemättömällä tavalla tuttu. Ei omaa kuvaansa osaa katsoa objektiivisesti.

Aamut ovat viikonloppuisin ihanan vapaita. Ja ovat ne muulloinkin, kun on kotiäiti. Ei minua velvoita mikään, lähtemään minnekään.

Tänään heräsin omaan tahtiin, niin omaan kuin se voi olla, kun lapsista osa herää viideltä ja alkaa leikkiä muualla talossa, aloitella aamupalan etsimistä keittiössä, keskimmäinen laittaa vessanpytyn kannen kiinni, ja siitä kuuluu kumahdus, hän toistaa sen vielä kaksikymmentä kertaa. Sitten hän kiipeää keittiön työtasolle ja ottaa kaapista muroja, auringonkukansiemeniä ja menee omaan kirjastoyksiöönsä syömään (omaan majaansa keskelle huonetta, jossa hän leikkii kirjastonhoitajaa, joka käyttää lainausautomaattia). Talvella hän sytytti myös aina ensimmäiseksi kukkavalon, joka oli liikuttavaa. Hän ajatteli myös kukkien hyvinvointia. Hän on aamuvirkku ja herättää yleensä myös kuopuksen, joka toisinaan narisee, en jaksa herätä, nukun vielä. Kun joku vanhemmista herää, keskimmäisellä on yleensä jo kysymys valmiina, kuten: Sattuuko puihin?

Kello on viisi. Siis viisi. Tunnin päästä kuusi. Aamulla nukkuminen onnistuu vain pätkittäin, unet ovat kummallisia. Tänään näin kammottavaa unta, jossa pohkeeseeni pesiytyi lihansyöjäbakteeri. Mitenkähän kellon siirtäminen vaikuttaa... se auttaa ehkä lapsia nukkumaan pitempään, tai sitten ei, sillä keskimmäinen on herännyt talvenkin varhain.

Iloitsen jo perheen matkasta vapun tienoilla. Se suuntautuu osaksi Saarenmaalle, jossa toivottavasti näemme kämmeköitä, villisikoja, muuttavia lintuja, vironhevosia, linnoja, mutaa, kaikkea sitä, mitä pojat kaipaavat. Keväästä sai tänään todella esimakua. Koko päivä kalliolla, termospullossa kahvia, hyvää seuraa. Grillausta, lasten leikkejä. Aurinko lämmitti niin, että talvihaalarit oli pojilta riisuttava liian kuumina, pelkillä sisävaatteilla tarkeni. Huomenna tunkeudun varastoon ja etsin pojille kevätkengät, lenkkarit.

Järviuniini liittyen löysin Unitotta-blogista hauskaa tulkintaa.

"Joessa tai järvessä uimisesta uneksiminen ennustaa joutumista äärimmäiseen vaaraan, sillä ihminen kokee tietysti vedessä saman minkä kuivalla maalla. Aina on kuitenkin parempi enne pelastua uimalla rantaan kuin herätä kesken uimistaan"

"Kohtuullisenkokoinen ja pieni järvi tarkoittaa varakasta ja lemmennautintoihin halukasta naista, sillä myös järvi ottaa vastaan kaikki siihen laskeutuvat torjumatta heitä luotaan."

Kevätaamut ovat ihania, vieläpä kun ryteikköisessä lähimetsässä on kaadettu haapoja ja pajuja ja ne on silputtu nyt pitkin poikin metsää, tuoksu on huumaavan ihana, tuoreen puun tuoksu. Fasaanit ovat liikkeellä, ne juoksevat painavin vartaloin viivasuoraan maata pitkin.

Aamulla mietin lintuja, jotka matkivat ihmisten ääniä. Kottarainen matkii ambulanssia tai autonhälytintä. Toisaalta, eilen luimme kuopuksen kanssa kirjaa, jossa muumi lähti veneellä järvelle, hän sanoi: Se menee soittelemaan. Siitä heti aattelin, miten heeno ajatus: soittaa järvenpintaa airolla, kuin viulua. Kunnes tajusin, että niin niin.. soutelemaan.

Mitäs vielä, on vähän kiire, laitoin äsken A1-paperin lattialle, kulmiin pikkuauto, mattokäärö, Tove Janssonin paksun Muumien Kootut tarinat ja yhdelle kulmalle tuolinjalan. Siihen teen käsikirjoituksen, että hahmottaisin. Samalla tavalla tehtiin nelivuotissynttäreillä, kaikki viivat eivät tosin silloin pysyneet paperilla.

Viime yönä näin unta, jossa meillä oli kaksostytöt ja lisäksi varsinaiset lapsemme, tai kaksi nuorinta heistä. Kuopus oli jossakin hoidossa, minä kaksostyttöjen kanssa kaupassa ja V jossakin, ja soittelimme mieheni kanssa siitä, kuka hakee ketkä ja milloin. Jotkut unet ovat käsittämättömän arjentuntuisia. Mikä virka niillä on?

Sitä ennen näin unen keltaisesta mekosta, joka oli naisen päällä, (joka olin minä), hänen kanssaan oli toinen nainen (joka olin myös minä). Mekko oli vaaleankeltainen, 50-luvulta, pääsiäismäinen, siinä oli reikiä. Toinen nainen osoitteli reikiä, saumat olivat ratkenneet, ei sen enempää. En pitänyt mekosta, se oli ällöttävän värinen, joten rei'illäkään ei ollut väliä.

Sitä ennen näin unta eräästä kuopiolaisesta kirjailijasta, joka opetti minua hiihtämään, ulkona ladulla, kirkkaassa hankien loisteessa. Mutta hyvänen aika, osaan jo hiihtää. No, mies oli urheilullinen, ja ainakin hiihtämisjutuissa oikein mukava.

Pieni keskustelu

Olen juuri lukemassa Veloenan blogia, kun ovikello soi. Vielä on tehtävä päätös: mennäkö avaamaan pyjamahousuissa vai olisiko puettava. Nyt menen vaan, se on ehkä naapurin remonttimies. Juurihan hän aamulla kävi sanomassa, että käviskö pien' vesikatko.. ja hanasta tulee taas punaruskeaa, hälyttävää vettä, mannermaista, vulkaanista. Ja laitoin pyykkikoneen päälle, minkähänlaista pyykistä mahtaa tulla?

Mutta siellä onkin Anni, joka on seitsemän. Hän kertoo löytäneensä pihastaan hiirenloukun.

- Ahaa. Onko se teidän? minä kysyn
- On.
- Se on siis pantu sinne.
- Joo. Mutta (ja Anni näyttää kärsivältä ja sormeilee hanskojaan) jos hiiret menee siihen... niitä sattuu.
- Toivotaan - -(minä aloitan, mutta en tiedäkään miten jatkaa)

Me katselemme molemmat eri suuntiin, ovenraossa, minä siristelen silmiäni kevään valossa, pimeästä tulleena, Annilla on kirkkaanpunaiset toppavaatteet. Ajattelemme samaa. Tai emme ehkä aivan samaa. Minä mietin pitäisikö minun silti olla aikuinen ja järkevä, ja sanoa, että hiirten paikka ei ole meidän talossamme, että ne pitää pyydystää. Mutta missä sitten? Ne ovat vapaita. Ei niitä voi vapauttaa, päästää takaisin luontoon. Ne ovat jo siellä.

Mutta Anni ei pohdi kaikkea jonninjoutavaa. Hän on varma omasta mielipiteestään:

- Toivotaan, ettei ne hiiret mene siihen loukkuun.

Tuttiritari

Pikku kakkosen Tuttiritari on loistava hahmo, aivan pöhkö. Hän ratsastaa keppihevosella ... pattika, pattika, pattika... ja välillä hän laittaa suuhun niin monta tuttia kuin mahtuu, ainakin kolme, ja puhuu samalla Msellä ins tulla josnakin päfvnan nme vieklö höökkäänem kueöpelivuorelle.. ja sylkäisee sitten kaikki tutit kaaressa pois.

Voisin rakastua tuttiritariin.

Mutta en, lähetämme vain ne kolme tuttia hänelle pikku kakkosen tuttiputkeen, ne, mitkä A:lta ovat jääneet, mitkä ovat vielä tallella.

Aamu

Aamulla näin valokuvan.

Kuvassa oli aamu. Sen tiesi

ihmisten asennoista, paitojen syvistä väreistä.

Valo oli tummankeltaista, vaikka aurinko paistoi vielä matalalta. Sähkölangat kiilsivät valossa. Valo kävi ihmisten kasvoihin toiselta puolelta, valaisi toisen posken, sai otsatukan näyttämään siltä kuin se olisi.. Saattoiko kasvoilla nähdä hikipisaroita, viileänä aamuna?

Se tulee kulman takaa, puitten takaa, vuoren takaa. Mikä tulee, osuu luotisuoraan ihmisten kylkiin.

Tämä on vasta alku, lupaus. Lupaus siitä mitä tulee.

*

Parasta on musiikki, josta ei tiedä mistä se tulee. Se tulvii,

loppumattomasti.

tunteita

Nelivuotias keskimmäinen musertuu joskus vastoinkäymisten edessä. Muita lapsia vie eteenpäin hurja vietti, pois alta pienet kivet ja kävyt. Mutta hänellä jos on aloitusvaiheessa surkeat vibat, niin.. pienikin asia vie pois tolaltaan. Ruoka on liian kuumaa, ja hän alkaa parkua: Minulla ei riitä ilma! Bähää-äää. Hän ei jaksa enää puhaltaa, keuhkot ovat voimattomat. Voimattomuus valtaa, ja päästyään nipin napin pinnalle hän alkaa taas minuutin päästä huutaa, hän syö käsin paprikaa, ja puraisi sormeaan.. Aaaaaaa -aaaaaaaa! Hän parkuu täyttä kurkkua, silmät kiinni, suu auki, kasvot punakoituen. Katselen hänen kasvojaan, jotka ovat niin jyhkeät, viikinkimäiset, symmetriset. Miltä hän näyttää isona? Kun emme enää syö, hän leikkii lattialla ja alkaa huutaa. Hän astui noustessaan vahingossa sormensa päälle, se vääntyi. IIiiiiihiii, hän vetää parkuessaan räkää sisäänsä, kakoo sitä ulos. Tämä on loputonta.

Kuopus sen sijaan hämmästyttää, se miten hän sanallistaa tunteensa. Uimassa ollessa hän sanoo: Ei tun-nu kival-ta, kun uitamme häntä liian innokkaasti. Kun tulin kotiin viikonloppukurssilta, hän halasi molempia vanhempia ja sanoi: Minä ra-kastan teitä. Hän kertoo niin selvästi, miltä tuntuu. Vanhemmat pojat eivät ole tätä tehneet. Läheisyyden puute tuntuu jälkikäteen, kun halimme, hänen huulensa alkaa väpättää, kun hän tajuaa, että äiti olikin juuri äsken poissa.

Äskettäin ajoimme pulkkamäkeen mennessä sairaalan ohi, sen, missä kuopus on syntynyt. Sanoin hänelle: Tuolla sinä synnyit. Äidin mahasta. Ja se ilme, joka hänen kasvoillaan oli, oli mielenkiintoinen: hän katsoi minua rävähtämättä, hiukan epäuskoisesti, mutta ilahtuneesti. Samanlainen ilme voisi olla sellaisen ihmisen kasvoilla, joka kuulee rakkaudentunnustuksen joltakulta, odottamatta.

Family Life

Joku ihan tavallinen (normi-) perheenisä kävelyllä poikansa kanssa tässä. He menevät esim. kahvilaan, koska on viileä aamupäiväkin, eikä mitään sen kummempaa ohjelmaa.

Toinen perhe oikealla on menossa ostamaan lapselle vaippoja ja juhlapaitaa perhejuhliin. Jotakin valkoista ja siistiä, kuitenkin aika edullista.

Tralalaa

Viileä juoma, jääpalat, miten pienistä asioista ilo syntyy. Hotskun aamupalalla on vain minä ja kolme popparia, keikka eilen illalla, me häärimme seisovan pöydän ääressä, touhuilemme kuin pieni sopuisa ydinperhe: ojentaisitko, anteeksi, ottaisin. Todellisuudessa olemme kaikki hauraita raunioita, milloin tahansa voi kuka tahansa hajota kappaleiksi, pirskoutua tähtisateeksi. Varmalla kädellä minä kaatelen mehua lasiin, ja taas. Hupparipoppari on vaiti (kaikki olemme) kunnes hän sanoo: Vittu, on joku jättäny aivot narikkaan. Kahvitermos on kylmäkaapissa, joku epähuomiossa laittanut, ehkä minä, saatoin hyvinkin olla minä. Joo, (vittu), vastaan ja nauran koska minusta tuntuu, että voisin olla heidän äitinsä, (vaikken oikeasti voisikaan) tai isoäiti.

Tulen myöhässä tunnille, olen varma, että saan sapiskaa. Nyt ei tule armoa, sadan prosentin läsnäolo, nyt tulee runoa, etkö tänne siksi tullut, senkin ketale, elämäntapataitelija, poncho, tosson vapaa kassa. Kohta ei naurata. Mutta ei, ohjaajalla on migreeni, hän on murenemassa.

Jonnekin kauas muistoihin oli häipynyt sellainen kokemus, jossa silmiä ei saa väsymykseltä pidettyä auki, jossa vellova puheensorina nostelee jalkojaan tarkoituksettomasti kuin lisko jossakin tahmeassa. Kuuntelen puhetta runon teoriasta, puhujalla särkee päätä, mitäs pienistä, hän painottaa että EI ole sitä itse aiheuttanut, kuten jotkut toiset. Hänen buranataukonsa jälkeen puhe alkaa puuroutua korvissani, kaikki hidastuu, huomaan hidastumisen, vajoamisen merkin, ponnistelen auki vuorotellen kumpaakin silmää, otan nanounia, kuulen puheen, mutta en mitä sanotaan. Kirkkaat lamput katossa, ne piristävät hetken, kun niitä tuijottaa. Mutta tasaista. Liikkumatonta. Väsymys. Ympäröi joka puolelta, miellyttävä pehmeys, jota pitää vastustaa. En saa nukahtaa tähän. Kunpa voisinkin laittaa repun pääni alle ja mennä seinänviereen nukkumaan. Nukkuisin niin ongelmitta. Kaikki ihmiset ovat saaria. Kaikki ihmiset ovat tahtova kajuutta ulapalla. Kaikki ihmiset ovat omenan koppavuus, lukee joku. Vitsit, joku sitko. Kaikki ihmiset ovat absrakti kuvitelma. Kaikki ihmiset ovat jauhinkivi. Rusina, keksin sitten. Kaikki ihmiset ovat saaria. Syön rusinoita, pussista pöydälläni, ihan jatkuvasti, niiden sokerin täytyy piristää. Vain meri autuas yksin. Rusina. Kaikki ihmiset ovat pöly kolikon vaakunalla, ovat tupasjääriä jumalan idean alasimella, ovat nostalgia aamuöisellä ratapihalla. Rusina. Kaikki ihmiset ovat viikon kahdeksas ilta, ovat yksin, ovat keskellä seutua. Rusina. Ja se, että pureskelee oikein voimakkaasti, auttaa. Viimeinen naula. Vie verta aivoihin. Pureskelen niin kovaa kuin pystyn. En ole tottunut opiskelemaan näin painavia asioita. Havahdun hetkeksi, olen vielä luokassa. Veri virtaa myös tonne tonne, tonne tonne, tonne tonne, silmiin. Näen selvästi vähän aikaa. Minä ja lehmä katsottiin telkkaria. Ei mulla mitään niin hellää sanottavaa ole, kuin että voi olla iho sileä. Vaikka on talvi, hämärä ja kirkas. Jumppaan tuolilla istuessa pakaralihaksia, ettei tulisi uni sitä kautta. Ylös, alas, hello duudsons. En ole mistään kanssanne samaa mieltä, mutta tällainen vastarinta on pumpulia. Laitan kaikkien iitten päälle pisteet, kun jotain pitää tehdä. Etsi virhe, jos sen huomaat, olet oikeilla jäljillä. Valvoneena on vielä kylmänhorkka, tilaan mielessäni aikaa rehabilitatsiooniin.

Ja sitten, kahvitauko. Sen jälkeen ei mikään ole enää samoin. Öljynmustaa, kaikki laskeutuu alas. Mikä sinussa on jäävuoren huippu?

Kahvi tuo taas pinnalle, juuri ja juuri, mutta se riittää. Käännyn itseeni, alan raivata kaksihaaraisia mäntyjä, kuinka joku jaksaa puhua! Minulta puuttuvat sellaiseen kaikki puolustusmekanismit. Teen kynällä paperille kaatosadetta, kohmeaa, valuvaa, kampeloiden koteja, vesirihmoja, viikinkien kirjaimia. Sivuilta ne menevät ohi, metsät.

kuopus piilossa

Näen valveunta metsästä,
jossa asukkaat (me) kisailemme,
leikimme, odotamme iltaa
piilossa mutta esillä
en tiedä kelle näymme tässä
unessa tai runossa,
jossa totta on

ilmassa voi nukkua,
patjan pöyhiä mitä pehmeimmäksi!
Ja liikkua miten haluaa,
kieppua kuusien väleistä

Rakkauden sijoitan jonnekin ylös, koilliseen, tähän metsään.

Parvekkeella pelästyn, takapihalla maassa rapisee, vuorenkilven kopraisella lehden päälle astuu joku, se on fasaani, kirkuvanpunaisine kaularenkaineen. Se on arvokas ja hämillinen, astelee sivuttain. Parvekkeella tuoksuu vanhalta ullakolta, jossa on vuosikymmenen sanomalehdet, muistot Ruotsiin muuttaneesta sedästä, joka perusti kauppaliikkeen Värmlantiin.

Kun saa äänen värit oikeiksi, ne soivat puhtaasti.

Pöydällä on auringonkiilassa puoliksi syöty voileipä, välissä maksamakkaraa. Aion nostaa sen pois, mutta se on tarttunut kiinni pöytään. Kukka ei näytä kuihtumisen merkkejä, miten hieno ajoitus, se avautui juuri auringon tullessa. Ja mitä pessimismiä, äitini sanoi heittäneensä amarylliksen pois, ei jaksa odottaa enää.

Auringonvalossa koko asunto näyttää toiselta, valoa tulvii pimeään keittiöön, heijastuu jostakin neliöiksi lattioille, kirkastaa seinän tuulenpesän. Muurahaiset ovat tulleet sisään, jo pari päivää aikaisemmin niiden kimeän tulon haistoi. Iloista likaa tiskialtaassa, ruskeanmustaa raavittua palanutta leivänpintaa, (paahdinkin käy ylikierroksilla), haluan laittaa tiskit lähelle toisiaan somasti, niitä on hellittävä. Muutama muki, kulho, teevati, joissa on vielä jälkiä vihreästä taivaallisesta avokadososeesta. Jota syödessä kuopus riisui, tätä on syötävä ilman paitaa.

Mies unohti laittaa kuopukselle yövaipat viime yönä ja kuopus pyytää koko yön lisää juotavaa. Hän ei sano, että vaippa puuttuu, vaan hänelle tulee käänteinen halu juoda, juoda, raikasta vettä, lisää, hän läähättää pinnojen välistä.

Miten hyvä on juoda erilaisia kahvilaatuja, huomata ovien avautumissuunnat, katsoa tuttua asiaa aivan uusin silmin. Vaihtaa ihmisen tilalle olento.

Lääkäri sanoo: Huomenta, kuuletteko minua? Ja kaikki kuvastuu silmästäni, kuva ei piirry ajatuksiksi. Mitään ei tarvitse koskaan enää sanoa. Eikö kyse ole aina äärimmäisyydestä, hädästä. Lempeimmässäkin tuulessa, musiikissa, jota kuulet? Eikö?
Turha sanoa, ettet tiedä, mistä puhun.

Lapsena venyttelin purkkaa sormilla, suustani.

Kun joku kuolee, hän on hetken lähempänä kuin koskaan ennen.

Pankkitili.

Pianolla sävelien tapailua, jotain sinne päin, nuotit ovat edessäni, silti tie on hapuilua. Heitän kaiken tuleen, sellaisenkin, mikä ei pala. Vaihdan asunnon uuteen, sellaiseen jossa on eteisessä värilliset lasi-ikkunat. Unohdan avaimet sisälle jo ensimmäisenä yönä, istun rappukäytävässä.

Lapsille luen kirjaa, jossa teksti ei sovi tarinaan. Katson kirjaimia, niiden massaa sivulla, en tunkeudu ollenkaan riveille, kerron oman tarinan, toisilla sanoilla.

Voisin milloin tahansa ryhtyä uudestaan pieneksi tytöksi, ajattelemaan taivasta, niin kuin silloin tein.

Punainen kukka kukkii pimeässäkin. Se on unohtanut luonnollisen kiinni menemisen yöksi. Mitä se ajattelee? Se on jähmettynyt. Valonkajoa tulee aina jostakin, ehkä se ei pidäkään täydestä valosta, se lakastuisi. Ehkä se haluaisi yöksi parvekkeelle, mutta en uskalla, siellä on vielä liian kylmä.

Pesen kengännauhoja. Valkoisessa ammeessa kurainen vesi. Ripustan nauhat kuivumaan, märkä laasti tuoksuu. Kokonainen vesivahinko aiemmin päivällä.

Kaipaan sinua.