Kevätaamut ovat ihania, vieläpä kun ryteikköisessä lähimetsässä on kaadettu haapoja ja pajuja ja ne on silputtu nyt pitkin poikin metsää, tuoksu on huumaavan ihana, tuoreen puun tuoksu. Fasaanit ovat liikkeellä, ne juoksevat painavin vartaloin viivasuoraan maata pitkin.

Aamulla mietin lintuja, jotka matkivat ihmisten ääniä. Kottarainen matkii ambulanssia tai autonhälytintä. Toisaalta, eilen luimme kuopuksen kanssa kirjaa, jossa muumi lähti veneellä järvelle, hän sanoi: Se menee soittelemaan. Siitä heti aattelin, miten heeno ajatus: soittaa järvenpintaa airolla, kuin viulua. Kunnes tajusin, että niin niin.. soutelemaan.

Mitäs vielä, on vähän kiire, laitoin äsken A1-paperin lattialle, kulmiin pikkuauto, mattokäärö, Tove Janssonin paksun Muumien Kootut tarinat ja yhdelle kulmalle tuolinjalan. Siihen teen käsikirjoituksen, että hahmottaisin. Samalla tavalla tehtiin nelivuotissynttäreillä, kaikki viivat eivät tosin silloin pysyneet paperilla.

Viime yönä näin unta, jossa meillä oli kaksostytöt ja lisäksi varsinaiset lapsemme, tai kaksi nuorinta heistä. Kuopus oli jossakin hoidossa, minä kaksostyttöjen kanssa kaupassa ja V jossakin, ja soittelimme mieheni kanssa siitä, kuka hakee ketkä ja milloin. Jotkut unet ovat käsittämättömän arjentuntuisia. Mikä virka niillä on?

Sitä ennen näin unen keltaisesta mekosta, joka oli naisen päällä, (joka olin minä), hänen kanssaan oli toinen nainen (joka olin myös minä). Mekko oli vaaleankeltainen, 50-luvulta, pääsiäismäinen, siinä oli reikiä. Toinen nainen osoitteli reikiä, saumat olivat ratkenneet, ei sen enempää. En pitänyt mekosta, se oli ällöttävän värinen, joten rei'illäkään ei ollut väliä.

Sitä ennen näin unta eräästä kuopiolaisesta kirjailijasta, joka opetti minua hiihtämään, ulkona ladulla, kirkkaassa hankien loisteessa. Mutta hyvänen aika, osaan jo hiihtää. No, mies oli urheilullinen, ja ainakin hiihtämisjutuissa oikein mukava.