tunteita

Nelivuotias keskimmäinen musertuu joskus vastoinkäymisten edessä. Muita lapsia vie eteenpäin hurja vietti, pois alta pienet kivet ja kävyt. Mutta hänellä jos on aloitusvaiheessa surkeat vibat, niin.. pienikin asia vie pois tolaltaan. Ruoka on liian kuumaa, ja hän alkaa parkua: Minulla ei riitä ilma! Bähää-äää. Hän ei jaksa enää puhaltaa, keuhkot ovat voimattomat. Voimattomuus valtaa, ja päästyään nipin napin pinnalle hän alkaa taas minuutin päästä huutaa, hän syö käsin paprikaa, ja puraisi sormeaan.. Aaaaaaa -aaaaaaaa! Hän parkuu täyttä kurkkua, silmät kiinni, suu auki, kasvot punakoituen. Katselen hänen kasvojaan, jotka ovat niin jyhkeät, viikinkimäiset, symmetriset. Miltä hän näyttää isona? Kun emme enää syö, hän leikkii lattialla ja alkaa huutaa. Hän astui noustessaan vahingossa sormensa päälle, se vääntyi. IIiiiiihiii, hän vetää parkuessaan räkää sisäänsä, kakoo sitä ulos. Tämä on loputonta.

Kuopus sen sijaan hämmästyttää, se miten hän sanallistaa tunteensa. Uimassa ollessa hän sanoo: Ei tun-nu kival-ta, kun uitamme häntä liian innokkaasti. Kun tulin kotiin viikonloppukurssilta, hän halasi molempia vanhempia ja sanoi: Minä ra-kastan teitä. Hän kertoo niin selvästi, miltä tuntuu. Vanhemmat pojat eivät ole tätä tehneet. Läheisyyden puute tuntuu jälkikäteen, kun halimme, hänen huulensa alkaa väpättää, kun hän tajuaa, että äiti olikin juuri äsken poissa.

Äskettäin ajoimme pulkkamäkeen mennessä sairaalan ohi, sen, missä kuopus on syntynyt. Sanoin hänelle: Tuolla sinä synnyit. Äidin mahasta. Ja se ilme, joka hänen kasvoillaan oli, oli mielenkiintoinen: hän katsoi minua rävähtämättä, hiukan epäuskoisesti, mutta ilahtuneesti. Samanlainen ilme voisi olla sellaisen ihmisen kasvoilla, joka kuulee rakkaudentunnustuksen joltakulta, odottamatta.