Kuopuksen kielen kehitystä on hauska seurata. Nyt hän käyttää koska-sanaa uudella tavalla.
Mina osaan taman, koska.
Nyt on kylma, koska.
Koska on jo itsessään syy, se ei tarvitse hänen mielestään peräänsä mitään. Joka on aika mielenkiintoinen, teoreema, kielitieteellis-filosofisesta näkökulmasta.
(Aamulla näimme lentokoneen ja keskimmäinen sanoi inhoavansa sellaisia lentäjiä, joilla on irtokäsi, ja jotka roikottavat sitä kättä ulos koneen ikkunasta. Ihan samaa mieltä, että ei kuulosta mukavalta.)
Sitten mietin omalta kohdaltani sitä, millainen missio kirjoittaminen oikein on. Kunpa se voisi pysyä leikkinä, en millään haluaisi päätyä sanankäytön ammattilaiseksi, joka... niin mitä? Joka kokisi aina olevansa työssä, aina työstäisi kieltä ja valikoisi sanojaan. Vai onko semmoista olemassakaan.
Enkä kyllä jaksa ajatella ryhtyväni markkinoimaan (lue: lähettelemään kustantajille) omia tekstejäni. Jos ne ovat hyviä, niin kyllä ne aikanaan joku huomaa. Että tämmöinen taktiikka.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Mä oon kanssa miettinyt tota kirjoittamis"missiota"ni. Ettei se muuttuisi väkisin puurtamiseksi. Silloin siitä menee kaikki ilo ja luovuus ja leikki, mitkä taas tekevät tekstistä omanlaisensa....
Näitä samoja kirjoittamiseen liittyviä olen pohtinut minäkin. Minäkin pelkään, en halua antaa iloa pois. Toisaalta: voisiko ajatella, ettei aika ole ihan vielä kypsä? Että ilo syntyy myös varmuudesta ja jonkinlaisesta pelottomuudesta, vaikka olisikin kyse jo Työstä? Siis, että työnä se toisi uudenlaista iloa ja uudenlaisia onnen sävyjä, että työnä se ei tarkoittaisikaan automaattisesti pakkoa, syntymistä ja synnyttämistä tiukkojen raamien alaisuudessa. Että siellä olisi silti tila vapaaehtoisuudesta kumpuavalle onnelle. Mitä enemmän tätä selitän, sen sekavammaksi menee ;)
Post a Comment