Hämmentävää

Käsittämättömiä ovat kevätpäivät. Eilen olin vastoin kaikkia periaatteita Hulluilla Päivillä Tapiolassa, miten pehmeitä sydämiä siellä ihmisillä oli, kaikki vastustivat kulutusajatusta, mutta olivat kuitenkin siellä (vrt. mies kassajonossa: Minä vihaan tätä paikkaa sydämeni pohjasta!). Kahvilassa 91-vuotias mies ystävineen kertoili minulle ja esikoiselle lapsuusvuosistaan. Minä tein hyötyostoksia : muutamia levyjä, mm. Teräsbetonia, esikoiselle. Se on hämmentävän hyvä... Lauluja, joita olen kuullut pienten poikien kaikkialla huutavan jo pari vuotta likaisen lumikasan päältä talvihaalareissa nyrkki ojossa:

Taivas lyö tulta, yläpuolellamme,
kaikuu kallioilla ääni totuuden,
verivalan taika on aina suojanamme,
tuo merkki metallisen veljeyden...

Heikoille voi olla liikaa kutsu metallin, muttei niille, joita ohjaa vaisto soturin... Laitoimme levyn soimaan, miten nopeasti sen huomaa, pitääkö musiikista vai ei. Sen vaan tietää heti. Istuimme pöydässä, keskimmäisellä oli kasvoillaan tekoparta, kun ensimmäiset tahdit löivät, kuuntelimme, kuopus istui vähän matkan päässä pahvilaatikon päällä, minä kaadoin esikoiselle maitoa täydestä ja painavasta purkista mukiin, se loiskui yli reunojen.

Heviä, mutta millaista heviä! Pilke silmäkulmassa tehtyä. Millaista olisi kirjoittaminen, joka olisi teräsbetonia? Vähän uudesta kulmasta tehtyä, joka iskisi tajuntaan, ja joka ei kuitenkaan olisi äärimmäisen vakavaa.

Mutta nyt pitäisi kiireesti ruveta tekemään runokurssin lopputehtävää, deadline tänään. Ei mitään kiirettä. Vaan saada "lihaa muutamien runojen ympärille", tai "avata niitä"... mutta jos avaa liikaa, ne rusahtavat rikki. Tai hei, jospa nostelen ensin kaikki lihat syrjään, ja katson, mikä siellä alla on valkoista, puhdasta. (Vai onko mikään?)