Ehkä (jos aurinko paistaa)

Kerron aina kaikille, että nukun hyvin missä tahansa. Se on niin vähän totta, minua kutittaa iltaisin niin paljon, pyörin ja raavin ja käännyn, eilen pysähdyin ja ei voi olla totta, kolmesta paikasta kutittaa samaan aikaan, olkavarresta, ranteesta ja pakarasta, onkohan se joku syyhypunkki, minkä olen saanut kun liettualaisen merimiehen lahje hipoi omaani, missäsenytoli. Sudenpentu nukkuu samoin kuin minä, heräten kymmenen minuutin tai puolen tunnin välein, heräten ainakin niin paljon, että vaihtaa asentoa, nyt en sentään enää kävele unissani ja herää aivan muualta kuin missä olen mennyt nukkumaan.

Tänään etsin noitavaatteita, ja niitä löytyikin helposti, retro-futuristi-art deco-tyyliä, olin aidosti iloinen, että mikä tahansa vaate kaapistani kävisi hyvin pojille virposmisvaatteeksi. Kunnostimme pyöriä ja lähdin keskimmäisen kanssa Isoon Omenaan, joka on seudun henkinen keskus, jokaisen espoolaisen olohuone. Mikä pyöräretki! Keskimmäinen kaatui alamäessä täydessä vauhdissa, pikkupyörän rengas oli tyhjennyt sillä välin kun olimme kaupassa, keskimmäinen vollottaa, kaikki on huonosti (ja kaikki vain siksi, että lähdimme ostamaan lisää meriheinää hänen tekemäänsä kranssiin, kokeilimme kerätä luonnosta, mutta se oli harmaata ja pölisevää). Ennenkuin edes huomasimme lyttyrengasta (keskimmäinen vollotti jo ennen sitäkin), kahvilasta tuli nuori mies, joka sanoi, että rengas on tyhjä, nyt täytyy keksiä jotakin. Etsimme pumppua lainaksi pyörätelineen pyöristä, ainoastaan yksi löytyi. Ehkä kukaan ei ammu meitä tästä hyvästä, mies sanoi ja pumppasi renkaat. Hän oli ostanut uuden harmaan miesten puvun, se oli kassissa. Pääsimme miltei kotiin, loppumatkalla se pehmeni, oli huono ajaa, piti taluttaa, hänellä liian isot vaelluskengät jalassa, jo kenkiin kompastui.

Kakkakriisi, jatkan tätä ehkä joskus.

---
No nyt, katson elokuvaa ja mietin sitä vapautunutta ja rauhallista tunnetta mikä on. Ettei ole pakko kirjoittaa, yrittää mitään, kenenkään miellyttämistä. Hellin itseäni tällä ajatuksella. Kirjoitan vain itselleni, samanlaiselle lukijalle kuin minä. En tiedä haluanko tehdä kirjoittamista leipätyönä. Luulen, että en. Se onkin olennaisen vapauttavaa, voin harrastella aina. Lukeminenkin... joskus löydän tutunoloisen kirjan, ohimenevän junan pimeässä, ja junan sisin näyttää punaiselta sametilta, pehmeältä, ja sitä seuraa lämmin ilmavirta. Ennen pidin aina radalla kävelemisestä, ratalankuista, kyllästeen tuoksustakin.

En kuitenkaan jätä kirjoittamista, sitä en voi, mutta jättäydyn ajelehtivaksi.

Yö on kummallista aikaa, ihmiset, täydessä unessa.