Olen juuri lukemassa Veloenan blogia, kun ovikello soi. Vielä on tehtävä päätös: mennäkö avaamaan pyjamahousuissa vai olisiko puettava. Nyt menen vaan, se on ehkä naapurin remonttimies. Juurihan hän aamulla kävi sanomassa, että käviskö pien' vesikatko.. ja hanasta tulee taas punaruskeaa, hälyttävää vettä, mannermaista, vulkaanista. Ja laitoin pyykkikoneen päälle, minkähänlaista pyykistä mahtaa tulla?
Mutta siellä onkin Anni, joka on seitsemän. Hän kertoo löytäneensä pihastaan hiirenloukun.
- Ahaa. Onko se teidän? minä kysyn
- On.
- Se on siis pantu sinne.
- Joo. Mutta (ja Anni näyttää kärsivältä ja sormeilee hanskojaan) jos hiiret menee siihen... niitä sattuu.
- Toivotaan - -(minä aloitan, mutta en tiedäkään miten jatkaa)
Me katselemme molemmat eri suuntiin, ovenraossa, minä siristelen silmiäni kevään valossa, pimeästä tulleena, Annilla on kirkkaanpunaiset toppavaatteet. Ajattelemme samaa. Tai emme ehkä aivan samaa. Minä mietin pitäisikö minun silti olla aikuinen ja järkevä, ja sanoa, että hiirten paikka ei ole meidän talossamme, että ne pitää pyydystää. Mutta missä sitten? Ne ovat vapaita. Ei niitä voi vapauttaa, päästää takaisin luontoon. Ne ovat jo siellä.
Mutta Anni ei pohdi kaikkea jonninjoutavaa. Hän on varma omasta mielipiteestään:
- Toivotaan, ettei ne hiiret mene siihen loukkuun.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment