Tralalaa

Viileä juoma, jääpalat, miten pienistä asioista ilo syntyy. Hotskun aamupalalla on vain minä ja kolme popparia, keikka eilen illalla, me häärimme seisovan pöydän ääressä, touhuilemme kuin pieni sopuisa ydinperhe: ojentaisitko, anteeksi, ottaisin. Todellisuudessa olemme kaikki hauraita raunioita, milloin tahansa voi kuka tahansa hajota kappaleiksi, pirskoutua tähtisateeksi. Varmalla kädellä minä kaatelen mehua lasiin, ja taas. Hupparipoppari on vaiti (kaikki olemme) kunnes hän sanoo: Vittu, on joku jättäny aivot narikkaan. Kahvitermos on kylmäkaapissa, joku epähuomiossa laittanut, ehkä minä, saatoin hyvinkin olla minä. Joo, (vittu), vastaan ja nauran koska minusta tuntuu, että voisin olla heidän äitinsä, (vaikken oikeasti voisikaan) tai isoäiti.

Tulen myöhässä tunnille, olen varma, että saan sapiskaa. Nyt ei tule armoa, sadan prosentin läsnäolo, nyt tulee runoa, etkö tänne siksi tullut, senkin ketale, elämäntapataitelija, poncho, tosson vapaa kassa. Kohta ei naurata. Mutta ei, ohjaajalla on migreeni, hän on murenemassa.

Jonnekin kauas muistoihin oli häipynyt sellainen kokemus, jossa silmiä ei saa väsymykseltä pidettyä auki, jossa vellova puheensorina nostelee jalkojaan tarkoituksettomasti kuin lisko jossakin tahmeassa. Kuuntelen puhetta runon teoriasta, puhujalla särkee päätä, mitäs pienistä, hän painottaa että EI ole sitä itse aiheuttanut, kuten jotkut toiset. Hänen buranataukonsa jälkeen puhe alkaa puuroutua korvissani, kaikki hidastuu, huomaan hidastumisen, vajoamisen merkin, ponnistelen auki vuorotellen kumpaakin silmää, otan nanounia, kuulen puheen, mutta en mitä sanotaan. Kirkkaat lamput katossa, ne piristävät hetken, kun niitä tuijottaa. Mutta tasaista. Liikkumatonta. Väsymys. Ympäröi joka puolelta, miellyttävä pehmeys, jota pitää vastustaa. En saa nukahtaa tähän. Kunpa voisinkin laittaa repun pääni alle ja mennä seinänviereen nukkumaan. Nukkuisin niin ongelmitta. Kaikki ihmiset ovat saaria. Kaikki ihmiset ovat tahtova kajuutta ulapalla. Kaikki ihmiset ovat omenan koppavuus, lukee joku. Vitsit, joku sitko. Kaikki ihmiset ovat absrakti kuvitelma. Kaikki ihmiset ovat jauhinkivi. Rusina, keksin sitten. Kaikki ihmiset ovat saaria. Syön rusinoita, pussista pöydälläni, ihan jatkuvasti, niiden sokerin täytyy piristää. Vain meri autuas yksin. Rusina. Kaikki ihmiset ovat pöly kolikon vaakunalla, ovat tupasjääriä jumalan idean alasimella, ovat nostalgia aamuöisellä ratapihalla. Rusina. Kaikki ihmiset ovat viikon kahdeksas ilta, ovat yksin, ovat keskellä seutua. Rusina. Ja se, että pureskelee oikein voimakkaasti, auttaa. Viimeinen naula. Vie verta aivoihin. Pureskelen niin kovaa kuin pystyn. En ole tottunut opiskelemaan näin painavia asioita. Havahdun hetkeksi, olen vielä luokassa. Veri virtaa myös tonne tonne, tonne tonne, tonne tonne, silmiin. Näen selvästi vähän aikaa. Minä ja lehmä katsottiin telkkaria. Ei mulla mitään niin hellää sanottavaa ole, kuin että voi olla iho sileä. Vaikka on talvi, hämärä ja kirkas. Jumppaan tuolilla istuessa pakaralihaksia, ettei tulisi uni sitä kautta. Ylös, alas, hello duudsons. En ole mistään kanssanne samaa mieltä, mutta tällainen vastarinta on pumpulia. Laitan kaikkien iitten päälle pisteet, kun jotain pitää tehdä. Etsi virhe, jos sen huomaat, olet oikeilla jäljillä. Valvoneena on vielä kylmänhorkka, tilaan mielessäni aikaa rehabilitatsiooniin.

Ja sitten, kahvitauko. Sen jälkeen ei mikään ole enää samoin. Öljynmustaa, kaikki laskeutuu alas. Mikä sinussa on jäävuoren huippu?

Kahvi tuo taas pinnalle, juuri ja juuri, mutta se riittää. Käännyn itseeni, alan raivata kaksihaaraisia mäntyjä, kuinka joku jaksaa puhua! Minulta puuttuvat sellaiseen kaikki puolustusmekanismit. Teen kynällä paperille kaatosadetta, kohmeaa, valuvaa, kampeloiden koteja, vesirihmoja, viikinkien kirjaimia. Sivuilta ne menevät ohi, metsät.