Lääkäri sanoo: Huomenta, kuuletteko minua? Ja kaikki kuvastuu silmästäni, kuva ei piirry ajatuksiksi. Mitään ei tarvitse koskaan enää sanoa. Eikö kyse ole aina äärimmäisyydestä, hädästä. Lempeimmässäkin tuulessa, musiikissa, jota kuulet? Eikö?
Turha sanoa, ettet tiedä, mistä puhun.

Lapsena venyttelin purkkaa sormilla, suustani.

Kun joku kuolee, hän on hetken lähempänä kuin koskaan ennen.

Pankkitili.

Pianolla sävelien tapailua, jotain sinne päin, nuotit ovat edessäni, silti tie on hapuilua. Heitän kaiken tuleen, sellaisenkin, mikä ei pala. Vaihdan asunnon uuteen, sellaiseen jossa on eteisessä värilliset lasi-ikkunat. Unohdan avaimet sisälle jo ensimmäisenä yönä, istun rappukäytävässä.

Lapsille luen kirjaa, jossa teksti ei sovi tarinaan. Katson kirjaimia, niiden massaa sivulla, en tunkeudu ollenkaan riveille, kerron oman tarinan, toisilla sanoilla.

Voisin milloin tahansa ryhtyä uudestaan pieneksi tytöksi, ajattelemaan taivasta, niin kuin silloin tein.

Punainen kukka kukkii pimeässäkin. Se on unohtanut luonnollisen kiinni menemisen yöksi. Mitä se ajattelee? Se on jähmettynyt. Valonkajoa tulee aina jostakin, ehkä se ei pidäkään täydestä valosta, se lakastuisi. Ehkä se haluaisi yöksi parvekkeelle, mutta en uskalla, siellä on vielä liian kylmä.

Pesen kengännauhoja. Valkoisessa ammeessa kurainen vesi. Ripustan nauhat kuivumaan, märkä laasti tuoksuu. Kokonainen vesivahinko aiemmin päivällä.

Kaipaan sinua.