kirjoittamattomuutta

Vannoin, etten kirjoita mitään vähään aikaan, luen vaan, kaikkea mitä haluan, kokosin jo listaa, sellaista Italo Calvinoa, jotakin rentouttavaa, sellaista josta nautin. Juon kaakaota, leikin olevani lapsi. Unohdan kaiken luomisen hetkeksi, kirjoitan sitten joskus jos kirjoitan. Viikon ajan jääkaappi on ollut tyhjä, mutta kekseliäisyydellä saa upeita ruokia. Tänään paistoin munakoisoa, loput kahdesta ja tein herneistä ja lohikuutioiden jäänteistä muhennosta. Tein sen auringossa niin kiireettä, ja se vaatimattomuudessaankin oli ihana ateria. Aamulla olin päiväkodin kasvatuskeskustelussa. Näin esikoisen kirjoittamat numerot nollasta kymmeneen paperilla. Se oli taiteellinen rivi, osa peilikuvia. Numerot olivat tiiviisti vierekkäin kuin kiemurtelevat kuusivuotiaat esiintyjät lavalla, ja se paperi oli edessäni koko ajan. Kummallisen vinossa päiväkotirakennuksessa, jossa ikkunoita on kulmissa molempiin suuntiin, niissä vilahti ojan yli harppova mies kumppareissa mäyräkoiran kanssa. Aamulla samassa ojassa näimme miten varis joi vettä ojasta. Sillä oli kumppani mukana. Vesi kimmelsi aamuauringossa. Sorsapariskunta on ojasta lähtenyt lämpimän tullen muualle, laajemmille vesille.

Miksi stressata jonkin sellaisen takia kuin kirjoittaminen. Olen vanhanaikainen matkustaja, varmasti ajastani jäljessä, satoja vuosia, sellainen, joka matkatessa pysähtyy yhteen merenlahteen ja katselee kaikkea siinä, lehtiä ja kiviä, ja mieleen jäävät parhaiten valon vaihtelut päivän aikana. Sukulaiset ovat varmoja, että kohtaamme varkaita matkalla Saarenmaalla, kaikenlaisia rosvoja. Luulen kyllä, että kun rosvot näkevät perheemme, sen metelin ja möykän, kuopuksen ylitäyden vaipan, ne viisi tahmeaa harovaa käsiparia, he tulevat toisiin aatoksiin. Helpommallakin voi rahansa ansaita. Mutta jos rosvo nyt luet tätä, niin ei muutenkaan kannata vaivautua.

Mietin tänään sitäkin, miten vieraaksi tunnen itseni Espoossa. Kun matkustan bussilla Helsinkiin, minun on pidettävä silmiä tiukasti kiinni, koska Länsiväylä on niin ruma. Ja kuitenkin - se on se asia Espoosta, minkä vieraille esittelisin. Se toimiva luomus. Liikennevirta ja iso tie. Onneksi asun paikassa, jossa on sentään lähellä metsää ja kalliota. Hiekkatietä, ainakin pätkiä. Ojia. Olen kyllä sitäkin mieltä, että multakaan ei ole samanlaista täällä. Se on liian aineetonta, siitä puuttuu jokin. En ihmettelisi, vaikka kasvit lakkaisivat täällä yhtäkkiä kasvamasta, koska saattaa olla, että luonto täällä onkin vain matemaattinen järjestelmä, joka voi tietenkin mennä vikaan, epäkuntoon, vähän kuin tietokone, kun joku sörkkii jotakin osasta. Sellaista ei voisi koskaan tapahtua siellä, koska siellä luonto perustuu eri asioihin. Se ei ole kiinni matematiikasta, ei pelkistä luonnonlaeista.

Kyse ei ole kauneudesta, loppuviimeksi. Saaristo ja merenranta on täällä kaunista. Kuitenkin sekin on luonnonmaisemana vierasta. Vähän kuin katselisi kirjan kuvia. Mikä on pelottavinta, voisin milloin tahansa lähteä täältä, asuttuani kymmenisen vuotta, ajattelematta tätä paikkaa kertaakaan sen jälkeen. Ikävöisin ystäviäni, mutta haluaisin olla kiintynyt myös paikkaan. Ehkä on niin, että paikkaan voi kiintyä vain kerran, ja se on tapahtunut jo aiemmin.

Ajattelisin jotakin lammashakaa, kiireettömyyttä, eläinten aikaa - enkö ole elänyt niin suuren osan elämästäni, ja ollut siihen silloin tyytymätön? Halunnut jotakin muuta?