Harmonista

Aamut, kävelyt eskariin ja puistoon ovat lumoavia. Kevät. Kaikki on muuttunut, lapset juoksentelevat ulkona koko iltapäivän, kuopus on ulkona aamutkin puistotädillä. Mietin mitä syötävää voisimme ottaa kallioille iltapäiväretkellä - tuulihatut, ne loput pakastimesta. Kaikki on uutta, mietin miten lämpöä ja valoa kuvaisi, olisiko se luolasta ulos tulemista, päivänvaloon, mutta ei, liian vaisua, pikemminkin koko kallio sulaa luolan ympäriltä.

Luen puutarhatuolissa pihassa, pojat leikkivät. Läsnäoloa, kuuntelua, sivuunkatsomista, vähemmän eristäytymistä ja syventymistä.

Havaintoja, joiden realistisuus on vain ensiaskel. Se on edellytys (ensiaskel), että huomaan kevyen männynkuoren palasen leijuvan maahan, keikkuvan maahan. Näyttää että ilma antaa sille todella vastusta, kun se kieppuu tyynessä, pujottelee ilman lomitse maahan saakka.
Näkeminen, joka tulee vasta realistisen havainnon takana ja jälkeen, tai myötä, on se oleellinen.

Kallioilla on hauskaa varttitunnin ajan, kunnes keskimmäinen tönäisee nuorimman nurin kallioon niin että huuli halkeaa. Veri valuu rintamukselle, lähdemme kotiin, keskimmäinen tulee parkuen perässä, kuopus itkee kivusta ja esikoinen huutaa muuten vaan, koska hän huutaa aina muutenkin, varsinkin nyt kun on dramatiikkaa, hänestä lähtee kovin ääni, vaikka hän ei ole onnettomuudessa edes mitenkään asianosainen. Harmittaa mennä sisään helteestä, mustarastaat laulavat, harmittaa, että suutuin keskimmäiselle, tönäisy oli vahinko, tai ainakin sen seuraus oli odottamaton, kyllä hän nojasi aika raskaasti toiseen, että ei se nyt aivan vahinkokaan ollut, mutta painovoimakin siinä tietysti oli mukana, voima ja vastavoima, sitä kun lähtee kaatumaan, niin jos joku on siinä lähellä tai huitoo kepillä niin ainahan voi ajatella, että olisihan se vieressä olijakin voinut vähän väistää, kun kerran jalatkin on alla ja kävellä osaa, niin vois se toinenkin vähän varoa, jos ei itse kaikkea huomaa.

Kun riisun pojilta lenkkareita, niin multa niiden pohjassa tuo yhtäkkiä mieleen telttaretket, maan hajun. Kuopuksen huuli on paisunut, mutta siihen ei tarvita tikkejä, hänen puheensa sammaltaa nyt normaaliakin enemmän: äijli sinä ole veelä pihassha. Olemme yhtäkkiä yltäpäältä veressä, väsyneitä, emme jaksa. Kuopus istuu puutarhatuolilla ja painaa kostutettua kylmää sideharsomyttyä suuhunsa. Hän nukahtaa istualleen. Esikoinen raivoaa ilman mitään syytä, vien nuorimman nukkumaan sisään ja minuutin päästä alkaa keskimmäinen hakata ovea nyrkillä, hän haluaa jotakin. Juuri kuin saimme "sovittua" (mä en oo sopinu mitään, hän sanoo), että olemme hetken hiljaa, annamme nuorimman nukahtaa. Kuvittele olevasi kotibileissä, jotka eivät koskaan lopu, eivät koskaan, kun biisi loppuu, niin toinen alkaa. Onkohan mitään pysähdystä, loppua, milloin putoaminen päättyisi? Ei, en tiedä, luulen, että jos onkin, jalka menee siitäkin pinnasta aika helpolla läpi.

Mutta nautin putoamisesta. Ei minulla ole mitään hätää. Juuri tätä haluankin, olla lasten kanssa, kirjoitella auringossa. Kohta taas nauramme, niinkuin eilen, kun nuorin vaati, että hänenkin hampaitaan on kokeiltava, lähtisivätkö ne irti, kun esikoisen etuhampaat vinksottavat puoliksi irti, kuusivuotiaan. Sinä pikku tuohitossu, ei sinulta vielä hampaat irtoa! Kun menen herättämään nuorimman meidän sängyltämme, makailen hetken hänen vieressään, hänen poskensa tuoksuu kuivalle heinälle, hän ei herää vaikka valkeaa tukkaa silittää, hän puristaa silmät tiukemmin kiinni. Mutta kun puhaltaa kasvoihin, siihen kaikki lapset (ja koirat) säpsähtävät, pitäisi herätä. Ja kohta tulee kotiin isä, jolla on energiaa vetäistä pirtelöt banaanista, jäätelöstä ja talkkunasta. Se on vähän pakkokin, koska kuopus ei saa syötyä mitään kovaa.