sade

Koko seutu näyttää kääntäneen meille selkänsä. Sulkeutuneen, neljän sadepäivän jälkeen. Luonto työntää meitä pois, ripottelee päällemme kylmiä pisaroita oksilta, kun astumme ulos. Se ei enää katso meihin, ei välitä, vaikka se vielä onkin siinä. Se ottaa, ei anna, kieltää meiltä itsensä. Kärpäset pöydällä käyttäytyvät erikoisesti, ne kävelevät pöydällä kohdatessaan viivasuoraan toisistaan poispäin. Viimeinen merkki tästä oli sisään tullut kotihiiri, se kulki ympäri lattioita murusia syöden, ja kun hätistin sitä, se ei mennyt tiehensä, vaan - se oli närkästynyt, why are you bothering me?

Järvi on sumuinen, se huokuu kylmää usvaa ja höyryä. Siihen ei tee mieli pulahtaa. Istumme kuistilla katselemassa sadetta, se alkaa vihmoa meihin, sataa vaakasuorassa, kastelee kaiken kuistilla olevan, kumpparit, vaatteet, meidät. Turha sanoa, etteivät pyykit kuivu, ne tippuvat narulla vettä drip-drip-drop. Sauna on täynnä kosteita lakanoita. Lattia alkaa tuoksua sieniltä, pian se muuttuu mullaksi jalkojemme alla. Maatuu. On niin kylmä, ettemme voi peseytyä. Emme vaihda enää vaatteita. Hieron kasvojani, tunnen kallon luut. Poskiluun, otsaluun. Lopetamme puhumisen, nekin lapsista, jotka osaavat jo puhua, menettävät kykynsä. Mutta sitten, me olemme tasoissa, luonto ja me, vain kyynärvarren mitan päässä toisistamme. Olet kevytkenkäinen, loose, whimsical, sade ja viima sanovat, luonto sanoo, tai ei sano, vaan näyttää sen minulle.

Mutta meillä ei ole aikomustakaan lähteä pois. Kun aurinko tänä aamuna pitkästä aikaa tulee esiin vastarannalta, se näyttää oudolta, ja lapset huutelevat sille veden yli: Terve mörkö, terve kummitus!

Eilen keksin keinon nukuttaa lapset. Menin itse nukkumaan myös yhdeksältä. Lapset kävivät katsomassa: Äiti nukkuu, he sanoivat toisilleen ovella ja menivät takaisin sänkyihin. He rupattelivat hetken sopuisasti ja nukahtivat. Mellastamisen ja valvomisen edellytys, äiti, oli poissa. Huono juttu vaan, että nukahdan myös itse, ja kaikki mitä aioin tehdä illan aikana, jää tekemättä. Aamulla heräsin uneen, jossa ystävälläni oli kuva minusta, kylläkin sellaisen, josta minua ei tunnista, otettu ravintolassa, ja tarjoilijan käsi ja tarjotin on juuri sopivasti kasvojeni edessä. Kuvan alla oli teksti: Pano viime kesältä. Nauroin tälle, kun heräsin, ja unessa ystäväkin kertoi kirjoittaneensa kuvatekstin ajatuksissaan tai unessa ja hämmästelleensä sitä myöhemmin. Hänestäkin se oli vitsi, me olemme ystäviä. Mutta tämä on juuri sitä, mitä unet tekevät: tuovat esille tilanteita, joihin reagoida, tutkivat tunteita. Uni antaa mahdollisuuden, mutta se ei paljasta mitään, ainoastaan herättää kysymyksiä, ajatteleeko hän tällä tavalla, jne.

Mutta viikonloppu on tulossa, lämpimämpi, poutaisempi ja minä saan nukkua. Aurinko pilkahtelee esiin.

Kylmä kesäpäivä. Kärpänen lämmittelee tietokoneen ruudulla, pesee silmiään, kiivaasti. Tänään olimme poissa mökiltä, käymässä kaupungissa, kirjastossa. Kun sain luettua Tokarczukin kirjan loppuun, tarvitsin varalle jotakin, vaikka onhan minulla Guermantesin tie, hetkinen, ei vaan Pakenija, mutta en lue sitä kirjaksi, kunnioitan sitä niin.

Kuopus on kovaääninen, hän selittää tarinan juonta, kun on jo nukahtamassa: tässä on hevonen ja rimpsi (prinssi), toinen paha rimpsessa pani, kastikkeeseen, mylkkyyn omenan. Hän oli aivan ihastunut Lumikkiin, joka käskee kääpiöiden pestä kädet. Suloinen äidillinen hahmo.

Lainasin paljon lastenkirjoja, kun sää on viileä. Itselleni Atwoodin uuden novellikokoelman, ja joitakin muita. Alkukesästä luin täältä mökiltä makuuhuoneen ylähyllyltä löytyneen (mehän hankimme mökin vasta kesäkuun alussa) Hirveä Hospodar ja nuoren don Juanin urotyöt by Apollinaire, suom. Väinö Kirstinä. Asiallinen teos, voin suositella kaikille. Ja suomennos - ei moitteen sijaa, ei mitään turhaa sievistelyä tai kankeutta. Voisin laittaa sitaatinkin, mutta ei ole pokkaa.

Odottelin täkäläisen pankin eteisessä tänään pääsyä maksuautomaatille. Sillä asioi vanhempi pariskunta, jonka mies oli pukeutunut farkkuasuun. Hänen kätensä vapisivat, ja laskuja oli pino. Lopuksi nainen maksoi laskuja, koko ajan koodit menivät väärin, ja miten hidasta kaikki oli. Mutta he eivät hermostuneet. Paljon voi päätellä eleistä. He elivät sovussa, rakastivat ja hoivasivat toisiaan.

Ajattelen ikkunoiden avautumista ja sulkeutumista. Vajaan teemme leikkimökin, pikku "huoneeseen", jossa on 60-luvulla asunut kesäisin entisen mökkiperheen kotiapulainen. Siinä on ollut joskus ennen pyöreä ikkuna, nyt teemme vanhoista ikkunoista, mitä veljeni pihapiiristä löytyy, avattavat ikkunat. Mitä pitää ajatella: Saranat. Karmit. Sitä, että ikkuna sulkeutuisi tiiviisti karmeihin.

Thoughts

Olemme eläneet mökillä pari viikkoa. Ennakkoon ajattelin meidän kutsuvan paljon vieraita, mutta hyvänen aika, en kaipaa ketään. Nautimme rauhasta. Yksin järvi, liikkuva vesi. Yksin elävä tuli, riittävät, tai me molemmat yhdessä aivan varmasti.

Totumme ympäristöön, menee aikaa, etten edes huomaa vieressä soljuvaa vettä, vaikka näen sen aina kun käännän pääni. Lakkaan huomaamasta, se on tottumista. Se mikä on lähellä, etääntyy. Mihin kaikkeen muuhun olen tottunut tällä tavalla? Kun avaa ulko-oven, vesi on siinä, ja tuuli viilentää mökin hetkessä, jos ovea pitää pitkään auki, koska tuuli on lähes aina järveltä päin.

Esikoinen on nukahtanut tuvan sängylle, ja hiivin keittiöön sytyttämään keltaisen pienen lampun katon ylänurkassa. Kaappien ovet ovat kapeat ja korkeat, narisevat. Jos kerran tiedän, mikä on oikein, mikä olisi oikein, eettisesti oikein - miksen tee sitä?

Tänään ajelimme kioskinpitäjän kuormurilla pitkin maanteitä. Astuin sisään L:n taloon, lainaamaan kännykkää. Mitä oikein ajattelin? Siellä se on puhelin, seinällä oli vanha kiekkopuhelin. Lattioilla pehmeät räsymatot, kissoja, vanha leivinuuni. L sanoi poikia minun näköisikseni. Luulen, että hän katsoi ensin keskimmäistä, hänellä on minun kasvoni.

Kävelimme lasten kanssa pitkin pikkuteitä, ohi tuttujen talojen, joissa lapset ovat kasvaneet isoiksi. Heinä on pitkää, sade laski maahan sumuna, lupiinit tuoksuivat, niin myös tukkikasat tien varrella. Vesi joessa oli mustaa, silta laho.

Aika, johon kaikkea vertaan, on lapsuus. Jokin on iäksi pysähtynyttä - se, mitä ei näe. Täytyisi uskaltaa pysähtyä, antaa kaiken olla. Sitä oikeastaan teenkin täällä juuri nyt. Odotan, että tämä seutu ottaisi minut taas omakseen. Nukun täällä niin syvää unta, sanoi P. Erilaista kuin missään muualla. Mikset muuta tänne? kysyin. Hän kääntyi, vaikka oli jo menossa pois: En uskalla, pelkään, että taantuisin täällä taas lapseksi.

sunnuntai

Kun auto on korjaamolla, emmekä pääse mökiltä vähään aikaan minnekään, kuten kauppaan, päätämme pitää grillikutsut. Juuri niin, laitan viimeiset ruisleivät koriin ja vien ne ulos. Hymyilen, juomavettä on vielä juuri sopivasti kahvivedeksi.

Sää on lempeä, vanhan muurin tiilistä ladottu grilli on hyvä, laitamme vielä saunaankin tulet, lapset voivat lämmitellä uimisen välissä. Asetan vanhemmilleni grillipihvit ja salaatin valmiiksi lautasille ja vien ne heille, he ilahtuvat. Mietin, miten roolit hitaasti ovat kääntymässä toisiksi. Minusta tulee heidän hoivaajansa, vähitellen.

Vanhimmat lapsista hyppivät veneestä veteen. Olkaa varovaisia, huudan rannalta. Tästä tulee muistoja. Se oli P:n isoäiti: Tuo on vaarallista, heti pois, hän huusi rannalta. Järven yllä lensi hävittäjiä. Ne raukat vain harjoittelivat Kauhavan juhannusta varten. Minulla on suhteita, isoäiti huusi niille, suomen lakiasäätäviin elimiin! (Hänellä olikin, miehensä kautta.) Tämä on kotirauhan rikkomista! (Kun oletetaan, että tämä maailma kerran on kotimme.) Mutta sitten hän taas oli niin lempeä, kutsui koiranikin heille sisään ja antoi sille pöydästä kinkkuvoileipiä, annetaan sille, jos se kerran niin haluaa. Ajattelin, että herranjumala, äitini tappaa minut, jos hän saa tietää, että olen vienyt koiran heille sisään ja se on syönyt pöydästä herkullisia täyteleipiä. Muistan vieläkin koiran ilmeen, se oli sulaa kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Huomenna, ilman autoa, meidän on saatava mies jotenkin bussireitin varrelle, että hän pääsee junaan. Isommalle tielle on neljä kilometriä, ei se ole matka eikä mikään.

Mutta sitä ennen kerron vielä pari unta viime yöltä:

Ensimmäisessä juoksimme pakoon metsässä olevia petoeläimiä. Ne yrittivät ottaa minua kiinni. En muista mitä kaikkea tapahtui, mutta eläinten ulkonäköön kiinnitin erityistä huomiota, ja sen muistan tarkasti. Ne eläimet eivät muistuttaneet mitään tietämääni eläinlajia, vaan ne olivat monen lajin risteytys. Mäyrän, hyeenan ja jonkin sorkkaeläimen risteytyksiä ne olivat. Lisäksi niillä oli sian kärsä. Harmaa pitkä turkki, takapää ylempänä kuin etupää (hartiat, säkä). Silmät katsoivat hurjasti. Hampaat olivat villisian, kulmahampaat terävät. Mutta jotakin pehmeää niissä oli, vaikka ne uhkaavasti käyttäytyivätkin. En osaa sanoa mitä. Ne uhittelivat pahasti. Jotakin pelkoakin niissä aisti. Tai inhimillisyyttä. Uni oli siis takaa-ajokohtaus metsässä.

Toisessa unessa olin tulossa lasten kanssa autolla jostakin, ehkä runotapahtumasta (taas). Olimme tulossa asfalttitietä risteykseen, olimme kääntymässä vasempaan, kun risteykseen alkoi laukata vapaita hevosia. Laskin niitä lasten kanssa, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yksi oli musta, pari kirjavaa. Ne juoksivat vauhkoina puistikosta tielle, ja sen yli. Olimme hämmästyneitä, mutta ilahtuneita.

Runotapahtumassa olin kuuntelemassa esitelmää. Se oli juuri alkamassa. Mutta esittäjälle tuli joku ongelma. Hän aloitti reippaasti, mutta oli sitten vaiti. Hänellä oli vain muutama sana kirjoitettuna kalvolle. En voi näitä näyttää, hän sanoi. Näimme ne sanat kuitenkin. En muista mitä ne olivat. Minusta ei tunnu hyvältä näitä esittää, hän sanoi. Joku järjestäjistä meni neuvottelemaan hänen kanssaan, tuloksetta. Mietin, miksi hän ei halua esiintyä. Ymmärsinkin häntä. Katsojat lähtivät pois, kiipesin ylös rinnettä, siellä istui joku nuori nainen. Tutustuin häneen ja meistä tuli ystävät. (Unen lopun muistan vähän epämääräisesti.) Naisella oli koira ja hopeanvärinen auto, hän oli kirjoittaja.

Illat

Lapset mellastavat illoilla loputtomasti. Unirytmit ovat sekaisin. Ketään ei nukuta. Heidät jätetään valveilla "nukahtamaan" ja he riisuvat vaatteet, tekevät pesiä vuodevaatteista, kirkuvat, leikkivät kolmea pientä porsasta. Laulaminen ei auta, saan laulella yöt läpeensä ja vielä seuraavat päivät perään. Luin kerran koko illan ääneen. Kaksi heistä nukahti, yksi jäi valveille. Ääni meni. Pari päivää sitten olin jo epätoivoinen, kun he olivat taas nousemassa, sanoin, ettei kannata, oven takana on leijonia. Onko todella, kuopuksen silmät syttyivät. Hoidetaan niitä! Hän alkoi puhua kimeällä ja vähän lässyttävällä hoiva-äänellään. Pittu pittu pennut...Haluaisin mieluummin sudenpentuja, hän sanoi. Lemmikeiksi. Keskimmäinen kertoi kesyttävänsä sudenpentuja isona. Miten se käy, kesytys? kysyin. Kertomalla sille pennulle yhä uudelleen, että olet pentuni. Hei, olet pentuni. Lemmikkini.

Nyt muut tulevat järveltä: Me nähtiin oikee lokotiili. Minä näin eilen jonkun melovan kanootilla karvalakki päässä. Mies ei uskonut, että se on karvalakki, mutta katsoimme kiikarilla, se oli, ja siinä luki Fredriksson. On juhannus, ja hullut mökkiläiset ovat täällä.

Unia

Näin sekavia psykedeelisiä unia, joissa tapahtui hengästyttävällä tempolla kaikenlaista. Muistan vain pieniä katkelmia: olin junassa, nousin junaan, en muista minne olin menossa, mutta joka tapauksessa juna oli väärä. Kysyin konnarilta ja hän sanoi, että juna pysähtyy seuraavaksi vasta Tampereella, olin paniikissa, koska junan ovien ulkopuolelle oli jäänyt kuopukseni, hämmästynyt ilme kasvoillaan. Hän oli nyt yksin asemalla. Yritin hypätä junasta, mutta viereiselle raiteelle oli tulossa juna täyttä vauhtia. Sitten juna pysähtyi pian Keravalla, olin niin iloinen, syleilin muita matkustajia ja maata, ja selitin muille, etten ole koskaan ollut näin iloinen nähdessäni kyltin Kervå, Kerava. Siis pelastuin.

Toinen uni: erosin perheestäni Munkkiniemestä Kuusisaareen menevällä sillalla. Olin menossa uimaan. Kävelin pitkin jalkakäytävää paljasjaloin, päälläni uimapuku ja pelastusliivit. Oli kesä. Liivit olivat paksut ja ne suojasivat, vieressä meni autoja. Käännyin kiipeämään ylös rinnettä, siinä oli lumeen tallautunut polku, yhtäkkiä olikin talvi. Vastaani tuli kaksi uimapukuista naista, tiesin, että reitti on oikea. Reitti vei omakotitalojen pihoja ja takapihoja pitkin, tonttien välitse. Katselin pitkään ihmiseten olohuoneisiin. Ne olivat kauniita, mutten nähnyt niissä asukkaita. Ihaninta oli maassa oleva lumi, se ei ollut kylmää, vaikka olin paljasjaloin, vaan sopivan viileätä, raikasta, aivan kuin jalkani olisivat olleet liian kuumat. Maa oli musta, ja sula. Pehmeä, lumi oli siinä päällä, se oli uskomattoman kirkasta ja valkoista. Näin mustan höyryävän veden, en unessa ehtinyt veteen, mutta merivesi oli kuumaa lähdevettä. -- Lumi maassa epätavalliseen aikaan, veden päällä, veteen liittyvänä on unissani toistuva elementti. Se on unessa jotakin kaunista, ihmeellistä, jotakin, jota en kyseenalaista, ihmettelen kyllä. Unissa en tosiaankaan taida kyseenalaistaa mitään tyyliin: tämä ei ole totta. Unissa kaikki on totta.

Is there something in me?

Esikoinen pusersi pullollisen sinistä Bliw-nestesaippuaa kiukaalle, karkeille kiville... aaa, I wonder... how you can get it out of the system? Mukavat juhannuslöylyt tiedossa, poksahtelevat. Illalla hän oli sivellyt hydrokortisonia itseensä kuin aurinkovoidetta, hyttysenpuremiin. Käytä varoen lapsille, kyllä, vain pieniä määriä. Eilen nousi myrsky, kun olimme veneen kanssa järvellä, minä pelkään suuressa aallokossa, selvisin vain ajattelemalla Muumeja, seurasin tummaa taivaankantta, vähitellen selkeä alue suureni, se oli ensin parin metsänreunan kokoinen, sitten viiden, tuuli tyyntyi vähitellen, kun pääsimme kotirantaan, oli tyyntä ja hellettä, aurinko paahtoi. Mietin, miten pelko siirtyy lapsiin. Are we going to sink? Vai onko kaikki vain sitä, että pelkään pahinta, mitä sitten vaikka saisimme kylmän kylvyn? Olisiko se niin paha, lapsilla on veneilyliivit ja minä osaan uida. Silti, pelkään myrskyä. (Olen ollut melontaretkellä myrskyssä, yksinään kanootissa, meloimme saareen sivutuulessa, jossa oli täysi työ saada pidettyä kanootti suunnassa ja pystyssä - luulin kuolevani - ja kun pääsimme saareen, mihin pyrimme, kaatuilivat siellä isot puut ryskyen. Mies oli vaikuttunut, upea ratsastaa aalloilla, mikä myrsky. Yes - real fun. Tämä kokemus ei karaissut minua. )

Tänään auto alkoi savuta, parin kilometrin ajon jälkeen, palaneen käryä selvästi, mutta mistä... kesti noin vartin saada konepelti auki, siis kokonaan ylös ja sitten se aukeni, niin hupsista, so many different pipes and gadgets, oh dear. Öljyt? En ole koskaan lisännyt moottoriöljyä, pitäisikö... moottorista oli turskahdellut öljyä moottorin päälle, I wonder what that means... hyvää vai huonoa? Lisäksi auto käy kummallisesti porisemalla. Hmm. Sillä välin kun tutkin autoa, lapset riitelevät, kiljuvat. Apparently they are killing each other. - Mama is fixing the car right now, please be quiet... menen sisään, keittiön lattialla on vettä, jääkaapista irtosi joku osa, kertovat lapset, se lainehtii vettä, kuivaan räteillä, sitä on ehkä puoli litraa. Kokeilen sormilla jääkaapin alta, sielläkin on märkää. Lovely. Vesi tuoksuu fetajuustolta, mutta meillä ei ole fetajuustoa, se on suolavettä, pakastelokero on sulattanut itsensä? Mutta ei, se on jäässä.

Blogin kirjoittaminen on nyt sijaistoiminto. Jotain piti keksiä.

Ovi

Yleensä olen huomannut tämän olotilan vain aamuisin. Että ovi on auki, kaikenlaiset vastukset ja sensuurit ovat poissa, on jotakin pelkkää. Jos on vaikea teksti luettavana, teoria opiskeltavana, voin sujauttaa sen ovesta suoraan sisään aamulla, mutten enää myöhemmin päivällä. Mutta nyt - tuntuu, että ovi on auki, selällään koko ajan, ja se on ihanaa. Raikas tuuli puhaltaa sisään järveltä.

Toivon, että ovi pysyy avoimena. Se ei ole tämä seutu, joka sen sai aikaan, vaan päätös luopua. Minun täytyy muistaa, ymmärtää, mistä kaikki johtuu. Siis katsomalla poispäin lampusta, luopumalla siitä, mitä ei voi pitää, antamalla olla. Kääntymällä kohti olennaista, tyytymällä. Se kuulostaa itsestäänselvältä, muttei ole, minun täytyy muistaa tämä.

Aamulla huljutan lakanoita järvessä, taivas on tumma, tuuleton. A gloomy silence. Ja kuitenkin järvi on täynnä elämää: lokkien honottavaa ääntä kaukaa, kuikan ja käen äänet yhtä aikaa, kalojen molskauksia, violent splashes.Tiiran siipien äänet, kun se lentää yli. Takanani metsän tasainen äänimatto, peipot, pajulinnut, kirjosiepot. Voin kuulla vain ääniä. Elämä järvessä on kätkeytynyt. Äänet ovat merkkejä, polkuja joita seurata.

Pikkulintu pyrähtää rantaan tyhjästä. Näkymättömästä - koska katsoin tarkkaan kohtaa, johon se laskeutui, enkä nähnyt sitä ilmassa, kuulin vain siipien äänen prrrr ja se pyörähti rannan hiekalle. Vasta siinä siitä tuli näkyvä. Vai lensikö se niin nopsaan, ettei lentoa pystynyt näkemään? Oikein vinhaa siipien liikettä ei havaitse. En usko, sillä pikkulinnun liikkeet eivät muutenkaan ole tästä maailmasta. Sen siro hyppely, hiekanjyvien napsiminen. In a beautiful manner.

Tänään en voi puhella kauaa, vetäydyn makuusoppeeni lukemaan. Sen ikkunan takana on vaahtera, joka heiluttaa minulle tuulessa ikkunan takana: HELLO. HELLO HELLO. Sen isot kämmenet vilahtavat silmänurkassani, ja säpsähdän, onko ikkunan takana joku, hiiviskelijä, jonka kasvot näen lasin takana, silmästä silmään, ei - ne ovat samat kömpelöt, mukavat, yksinäiset kädet isoine sormineen. Päänkokoiset vihreät kourat jatkavat sinnikkäästi, ne haluavat huomioni uudelleen ja uudelleen - ja saavat. HELLO. Makuulaverin yllä katossa on oksankuvia, tummia ohuita perhosia, juuri kuoriutuneita, nekin räpäyttävät siipensä yhteen ja auki, tarkkailen niitä, olen nukkuvinani.

Tulta, vettä, tuhkaa

Aallot eivät enää muotoonnu kunnolla, vesi vain väreilee kuin öljy, mutta lumpeet ovat päivän kovan tuulen jäljiltä nyrjähtäneet kaksinkerroin ja jääneet niin. Aurinko on jo laskenut, ja nyt ilma alkaa todella viilentyä. Takan pelti on laitettava kiinni, ettemme palele taas yöllä.

Kun pysähdyn ajattelemaan, mitä tunnen -

jo ensimmäinen oletus, että pystyisin pysähtymään, ei toteudu. Joku lapsista puhuu minulle koko ajan. Heitä on kolme, usein pari puhuu yhtä aikaa, joskus kaikki. Olemme ryhtyneet jakamaan puheenvuoroja. Jos olen läsnä, enkä omissa ajatuksissani, minulla ei ole hajuakaan mitä tunnen, en ehdi ajatella sellaisia. Se on tärkeyslistalla aika loppupäässä, ensin palovammat, ulapalle ajelehtivat esineet, kyynpuremat. Se ei ole tärkeää, mitä tunnen. Se täytyy jättää sivummalle. Enemmänkin, tärkeämpää on mitä lapset tuntevat. Sille on herkempi, se on tärkeää. Onko äitinä oleminen tyhjänä kuorena olemista, pelkkä äidin rooli, äidin hahmo? Sisällä on jotakin, joka on tällä hetkellä tyhjää. Äiti rakastaa lapsiaan, mutta se ei voi koskaan olla kaikki, mitä on. Kuori, näenkin sen silmissäni, se on parin sentin paksuinen, jotakin kovaa tummaa ainetta. Sitä ei voi enää ottaa pois, ei kai kukaan sellaista haluaisikaan - mutta hitaasti alan nähdä itseni taas muunakin kuin äitinä. Enkä tiedä palatako siihen entiseen minään, ennen lapsia, ei - ei varmastikaan. Minä muotoutuu niin karkeasti, isolla kädellä, tiedän vain joitakin suuria linjoja - muutun koko ajan. Lapsena sain aina kuulla olevani ujo, mutta se oli ulkoapäin tullut nimeäminen ja luokittelu - enkä ollut edes vielä syntynyt silloin.

Aika jännittävääkin nähdä, millainen minusta tulee.

En koskaan pidä pöydällä liinaa pöydän pinnan suojana. Annan pinnan kulua, minusta se on kuluneena kaunis. Se on piirre.

Huokaisen, kun ajattelen ihmisten, ystävien, täkäläisten ilmeitä, kun puhumme tänne muutosta, sen mahdollisuudesta. Ilme on aina sama: he näkevät minut rantavedessä makaamassa, kasvot alaspäin, henkeä haukkoen. Mikä pahinta, ranta on mutakkoinen ja siinä lilluu vanhoja olkia, niitä on ajelehtinut rantaan jostakin. Ja minä lojun siinä löyhkäävässä vedessä, olen lojunut jo 19 vuotta. Mikset hyvä ihminen nouse ylös? he ajattelevat. Vettä ei ole polveenkaan saakka. He eivät sano sitä, mutta luen sen kuitenkin. Kun tiedän ne ajatukset, olen jo liian kaukana tulevaisuudessa. En osaa hallita sitä, enkä ottaa kantaa.

Takassa ritisee vieläkin silloin tällöin. Poltimme pahvia ja paperiroskia, tuloksena leijuvaa tuhkaa, kevyempää kuin mikään muu. Tuhka on kevyttä. Keskimmäinen totesi tulen lukevan sanomalehteä. Lukevan viimeisen kerran. Kopsutin raskaalla hiilihangolla pölisevää paperituhkaa, raskaalla kevyttä. Tänään mietin tuntemista myös kun tiskasin rannalla, pienen männyntaimen vieressä. Aallot löivät jalkoihin ja veden paine tuntui miellyttävältä jaloissa. Tukeva seisomapaikka, vesi. Tiskaan selin järveen, ja asettelen puhtaat juomalasit sammalelle, aivan kuin kattaisin keijuille ateriaa - näkymätöntä ruokaa, kimaltavaa ilmaa, mutta ne juovat, kyllä. Pieniä teelautasia, joilta syömme. Tunnen tuulen, se pitää pystyssä, kun kääntyy tuuleen päin, vaikka yrittäisi kaatuakin. Aurinko häikäisee, silmiä on pidettävä kiinni. Pysyn paikallani, sellainen ote. Kohmeisilla käsillä ja isoilla kumppareilla tulen sisään, ja siellä on kylmä. Puhuri viilentää mökin sisältä. Säädän patterin päälle, ja kokeilen lämpeneekö se, mutta käsi on liian kylmä, se ei tunne mitään. Vain hyvin hitaasti, aavistan, käden kautta, että ehkä lämpö siirtyy. Aistin kylmän, tuulen, veden paineen. Nämä ovat tunteitani. Näin tuntee eläin. En mieti, mitä tuuli merkitsee, tai veden paine. Toimin vain, vaistonvaraisesti, lämmitän, en mene liian syvälle veteen, kannan poikasia sisään, ruokin heitä.

Näin kuluvat päiväni, arkisissa askareissa mökillä.

Lisää luopumista ja seestä

Järvi on levoton tänä iltana, tuuli vaihtelee voimaa ja suuntaa. Sisällä on kärpäsiä, ne kulkevat ruudulla ja pöydällä, hierovat käsiään. Minä en ole levoton, vaan tyyni. Olen luuranko, mutten kaipaakaan muuta. Päinvastoin, aloin miettiä, mistä muusta voisin luopua. Samalla nyt, kun aloitin luopumisen.

Minulla on tosin paha tapa ryhtyä julmaksi itseäni kohtaan, riistää itseltäni sitten muutkin turhat asiat, miellyttävät, illuusiot, haaveet. Samantien. Ryhtyä marttyyriksi. Vai onko se julmuutta ollenkaan? Se on uudelleenrakentamista, kestävältä pohjalta. Säälin itseäni, kun ajattelen kirjoittamista. Olisiko siinäkin jotakin luopumista?

Bye bye writing.

Ei, tämä olisi liian surullista, surkeaa - mutta jotakin siinä varmasti on, minkä voisi jättää, mikä on vain painolastia.

Bye bye illusions -

tai pikemminkin:

Bye bye intentions.

Ehkä luovun kaikista kirjoittamiseen liittyvästä suunnittelusta ja pohdinnasta. Voin jättää kaiken sen, koska ei se ole ainakaan saanut minua kovin näkyvästi etenemään kirjoittamisessa. Eli ne saavat mennä. Minulla ei ole tavoitteita kirjoittamisen suhteen, sillä jos en voi niitä nimetä, ei niitä ole. Tähän saakka olen pitänyt kynää kädessä ja miettinyt kirjoittamista, saanut aikaan vain vähän tekstiä. Nyt pidän enää kynää kädessä, en ajattele. Kynä kirjoittakoon, mitä haluaa. Vain jotakin välttämätöntä. Itselleni välttämätöntä.

Lopetan myös kirjoittamisen ajankäytön miettimisen. Jos kynällä on jotakin asiaa, etsiköön se ajan ja paikan, minä en välitä. Käännyn pois lampun valosta, pimeyteen. Se on varmasti oikein, pois keinovalosta. Kuin kivi järvessä, joka kääntää kylkeä, niin että se on lopulta kokonaan veden alla. Very heavy, bringing out a solemn Huff-f-f. Voima ja halu ja sitkeys kirjoittamiseen täytyy olla vahva, joten on hyvä jättää se kynälle - se on testi, jos se pystyy siihen, minulla on tarpeeksi voimaa.

Tämä on helpottavaa.

Katselen parhaillaan oikeaa aurinkoa, siitä on silta veden yli tähän rantaan. Tänään oli hyvä päivä, pahin ahdistus on ohi myös lapsilla, tänään en enää ajatellut paikkaa mökkinä vaan kotina. Lapset sanovat tätä kodiksi. Lähdimme kävelylle, lompsimme pitkin metsätietä, kunnes takaa tuli auto. Se oli hiljaismoottorinen - tai ei, me lörpöttelimme äänekkäästi. Auto rullasi ohi, meidän täytyi astua metsään, koska tie on kapea. Autossa istui pariskunta, mies sanoi avoimesta ikkunasta: Tervetuloa niemeen! Kaikkialla valkeita pitsimeriä, koiranputket kukkivat. Ja violetit kissankellot, lapsuuteni kukat. Esikoinen poimii kukkia ja puhuu itsekseen: Tällä seurulla saa kukat hyvää hoitoa!

Menimme käymään naapurissa, aloin esittäytyä samassa koulussa olleelle pari vuotta vanhemmalle äidille, mutta hän keskeytti minut: Tietenkin tunnistin sinut heti. (Ihana lause, olen kuullut sen ennenkin.) Et ole muuttunut lainkaan. En olekaan, vaikka tuntuu, että olen tunnistamaton. Hän alkoi kertoa avaruudesta, vapaasta tilasta, mitä on joka puolella. Muuttakaa tänne, tulkaa trampalle milloin haluatte, leikkimään, tähän isoon avoimeen tilaan, niin hän sanoi.

Kotimatkalla kävelyltä katselemme lasten kanssa ajatuksissamme puoliksi käytettyä peltoa. Puolikkaaseen on laitettu perunaa, muu on tyhjillään, mustaa multaa. Tiedättekö, mitä tuo merkitsee? kysyn lapsilta. Kasvimaata, sanoo hymyillen keskimmäinen, joka on kaikessa ajatteleva ja järkevä. Siinä meillä on muhevamultainen kasvimaa, aivan lähellä mökkiä.

Näin tässä, miehen tekemää teetä juoden, viileää ja pehmeää, mustikanlehdistä. Taidan lähettää hänelle viestin, se on hyvää.

Muutoksia

Jotakin radikaalia, vaihdoin väriä. Se on radikaali muutos, muttei ainoa. Vaihdan myös lukijaa. Millainen olisi uusi lukijani? Se täytyy minun päättää. En tiedä vielä. Ulkomaalainen, ehkä? Sellaista vähän otattelen. Suomea osaava, someone.

Joten sanon vanhalle lukijalle: bye bye! Oli kiva tuntea.

No sitten: viikonlopun projektini onnistui. Kasvoin aikuiseksi. Yritän tarttua vain asioihin, jotka ovat lähellä, joita voin koskea. En haaveile enää. Tämä on hyvin olennaista, koska sittenkin minulla on liikaa asioita ympärilläni.

Aion kirjoittaa blogiin harvemmin, silloin tällöin. Mutten kuitenkaan malta jättää blogia kokonaan, ainahan on joku minuutti, että voi näpytellä tänne jotakin, selvitellä ajatuksia. Nyt olen sitäpaitsi vapaa, enää ei tarvitse ajatella mitä se vanha lukija haluaisi lukea. En sitä kovin aktiivisesti ajatellutkaan, mutta kirjoittaminen suodattui kuitenkin sitä kautta.

Joten olen luuranko, ja sellaisena aika katkera. Ei, en katkera, surullinen. Ihmiset tunnistavat luurangot. Olin ajelemassa lasten kanssa pitkin Pohjanmaata. Pitkin. Oli kova tuuli, aurinkoista ja alavaa. Avaraa. Kun tuulimaahan, merenpohjaan saavut... ajoimme nähtävyyden, vanhan vesimyllyn pihaan, joka aukeni vasta huomisin, se oli vielä talviajassa. Mutta pihassa oli vanha, vanha talonmies, jolla oli isot avaimet kädessä, mustat rauta-avaimet. Hän tunnisti minut, as a skeleton, of course, oli hyvin ystävällinen, näytti meille myllyä, vaikka se oli kiinni. Hyvää kesää, hän sanoi. Kaikkea hyvää. Milloin tulette seuraavan kerran? hän kysyi. Miksi hän kysyi niin, vaikka molemmat tiesimme, ettemme tule enää koskaan?

Kun olimme lähteneet, hän tuli vielä peräämme kantaen pientä koritarjotinta, jolla oli jäätelöt meille kaikille. Hän oli niin vanha. Käveli jo hiukan huonosti, ontuen. Kaikkea hyvää elämäänne.

Mökillä on paljon vastavaloa, veden välkehtimistä katosta. Veneen kolke kuuluu kallioperässä kauas, se kumea ääni. Männynoksa heijaa auringon edessä. Lapset ovat armottomia, he kritisoivat minua, eivät puhu kauniisti. Eivät ollenkaan. Miksi hankit ylipäätään lapsia, kun et hoivaa meitä kunnolla? esikoinen kysyy. Hän saa mielestään liian vähän huomiota, hellyyttä. Liian paljon negatiivista huomiota. Yksinään lasten kanssa alkeellisissa oloissa oleminen on rankkaa, mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin Espoossa. Otan mahdottomia tehtäviä, mutta... haluan yrittää, haluan olla täällä, vaikka se olisi hankalaakin. Olen nyt ehkä heikompi kuin koskaan, mutta se on hyvä niin.

Se mitä tavoittelen, sen olen nähnyt ihmisissä silloin tällöin. Mitä se on? Minulla ei ole sille nimeä. En keksi nimeä, vaikka sille varmasti on jokin aivan yksinkertainen nimitys. Luottamus? Tyytyminen? Rauha? Olotila, jossa ei kaipaa mitään. Se saattaa olla mahdoton tavoittaa, varmasti on.

Päivä eteni surkeasti. Sataa, olemme vasta tottumassa mökkioloihin. Eilen savu levisi koko mökkiin, takka ei vetänyt ja yöllä lämpötila laski, oli hallaa. Kärvistelimme kylmässä, lämpöpatterit eivät menneet päälle. Odotin kuitenkin tänään suunniteltua ystävän vierailua, mutta hänkään ei sitten päässyt. Mikä kurja päivä.

Haen tarmoa tänä suviyönä (tarvitsen tarmoa, koska aion kasvaa aikuiseksi) vanhasta muistilapusta, jonka löysin, olen kirjoittanut itselleni 10-11-vuotiaana. (Minulla oli tuolloin meneillään monta projektia ja kirjoitin usein itselleni käskyjä, kehotuksia ja ohjeita, kuten Muista leikata kynnet!!) Se kuuluu näin: HUOMIO!! Hetket! Muista joka päivä juosta vähintään 1 km. Voimistella, harjoitella ja treenata joka välissä kun vain on mahdollista. Ja yleensä, pidä kunto yllä. Varo ettei P voita (luokkakaverini). Juoksussa voi tahdonvoima loppua helposti kesken. Ensinnäkin, keskity urheiluun! Tv: ITSE ITSESI.

Tänään, tänään, tänään.. järvi on yhä siinä. Kivinen pelto, vettä nimeksi, kiviä enemmälti. Edessä, takana, molemmilla sivuilla, veden alla levän peitossa, vasta kun vene kolahtaa, jää kiveen valkea viiru. Keskellä järveäkin! Matalikko. Kivellä lokinpesä. Myöhemmin olemme kiertämässä veneellä luista luotoa, soudan kahden kiven välistä - ei onnistu. Veden alle on tehty kivisilta. Kenen tekemä? Metrisiä kiviä. Joskus sitä pitkin pääsi rannalta luodolle kuivin jaloin.

Kun on surullinen, pitäisi laulaa. Pitäisi ratkaista piinaava kysymys. Kalliot, joita vesi hioo, ovat lämpimät, näin sadepäivänäkin. Pelkään: vedenalaisia kiviä, kun olen veneessä. Ulappaa myös. Aallokkoa kovassa tuulessa, hiukan joo sitäkin. Kun ajattelen järveä, näen järven nimenomaan sivultapäin, läpileikkauksena. En ollenkaan ajattele pintaa tai saaria tai aaltoja, vaan syvyyttä, pohjan muotoja, siellä olevia kohoumia, kiviä, kasveja, pinnan alla olevaa. Se on järvi.

Haluan toimia oikein ja aikuismaisesti. Minun todella täytyy ja haluan sitä koko sydämestäni. Ja aion tehdä niin.

nativfolk berättar

Toisena päivänä kaikki alkaa sujua. Serkkutytöt tulevat uimaan ja kun äänet kaikuvat rannassa sillä tietyllä tavalla, miten ne veden ääressä tekevät, kuin ne olisivat lähellä ja kaukana samaan aikaan – alan ajatella taas ruotsiksi, mitä tämä olisi såsomsvenskalla, kielellä, jota puhumme lasten kanssa, Kärlekslandet, joo… slummarparadisen, lumpeita ja uintia… pannkakor med massor av kräm .. såsomkieli ei saa olla liian huolellista, mutapohjassa on vielä raivaamista. Kauas kuuluu mitä puhumme veden päällä. Olin uintikilpailuissa, arvaa monenneksiko tulin, kailottaa serkkutyttö. No monenneksiko? TOISEKSIVIIMEISEKSI! Kun lapset melskaavat ja nauravat vedessä, tulee mieleen ewighetsprincip. Jokaisesta hetkestä nauttiminen, niin, mutta ymmärrättekö, tekisi mieleni sanoa, olemme täällä koko kesän, voimme uida aina kun haluamme. Toisiko sen sanominen hetkeen enää mitään lisää, latistaisiko se jopa? Nyt kuitenkin järvi jättää ihokarvoihin levää, kun nousemme kiviin kompastellen - emme vielä ole oppineet reittejä.

Äiti tuo aamupäivällä putsaamansa kahvinkeittimen, se on isoisän vanha. Pohjassa on lappu, jossa lukee ”H. Smeds Bg, K-lax” se on Dollari-Hannan kaupasta aikoinaan ostettu. Sellainen malli, mitä kaupoissa siihen aikaan muutamia kappaleita oli, Hanna varmaan edistyksellisenä niitä tilasi. Nykystandardilla vaatimaton kapine, mutta – aivan käypä laite. Lujaa tekoa. Johtuikohan siitä keittimestä, että aloimme tänään asettua, kahvi oli hyvää.

Hurjaa on katselle järveä eri säissä. Tuulessa lumpeet kellahtivat nurin, vesi oli levoton. Koko ajan järvi tuntuu tulevan kohti. Ja kun pesemme astioita rannassa, tulee ajatelleeksi mitä syö. Ei tulisi mieleenkään näyttää järvelle jäänteitä valmispizzasta. Ei, täällä syömme perunaa ja tomaattia. Järvi pitää meistä huolta omalla tavallaan, mittakaavalla, jota emme käsitä.

Viemme miehen junalle, kiharaista tietä. Asemalla tapahtuu mielenkiintoinen keskustelu: –Toi on Mersu, sanoi joku vieras pikkupoika ja osoitti yhtä autoa. – Ei ole mikään mersu, kuopus sanoi loukkaantuneena. – Toi oli viksu! sanoi kuopus pojasta. Hänelle mersu ja fiksu ovat näköjään negatiivissävytteisiä sanoja. Maleksimme asemalla mökkivaatteissa, ai, keskimmäinen on näköjään pukenut yöhousut ja kumpparit. Massor av glycka, kramar till någon som går i kriget. Han har so en bad rund i knullan som de hargjort honom, de myckor, de är alla röda, klumpiga. Han är ljushårig och med bärdet, med en röd band. Det finns småkakor i oven. Han är så en god man jag är inte värdeful av, inte ens - hela veckoslutet flitigt med en skryvskivare. Och de två är inte olika, de är samma slags.

Ohi ui äsken heinäsorsa kymmenen poikasen kanssa. Laitoin esikoisen niskaan voidetta hyttysenpuremiin, hänellä on samanlainen niska kuin isällään.

Nyt ohi lipui kaksi joutsenta, oo-lalaa. Menevätkö kaikki vain ohi? Lähden soutamaan venettä yöteloille, tuuli on heittänyt sen sivuittain rantaan.

Tunteita ja vammanen suoli

Aurinko on laskenut. Ikkunan yläpuolisella hyllyllä tikittää vanhanaikainen herätyskello. Pojat nukkuvat. Tapahtuu liikaa, niinpä yritän pysytellä joissakin rutiineissa, vaikka blogin kirjoittamisessa. Mökki on jotenkin japanilaistyylinen, vaatimaton ja matala. Kaikki on pienellä mittakaavalla ja yksinkertaisesti mitoitettua. Kapeasta ikkunasta näkyy runkoja, ei oksia, runkoja. Se mitä näen on selkeää. Takka vetää, tulee mieleen novelli raskaana olevasta naisesta, joka haaveili takasta kotonaan. Hänen koko elämänsä muuttui kävelyllä helteisessä Espoossa, kun hänen mukaansa lähti mies, joka jäi asumaan, ja toi takan mukanaan.

Keittiön ikkunan, verhottoman (ja hyvä niin, sillä sälekaihtimet ja suljetut verhot ahdistavat) - takana on runko, rungossa linnunpönttö ja siinä harmaasiepon pesä. Eilen illalla myöhään pihassa kuului joutsenten ääniä, rantasipi ja kun olin vessassa, pihassa käveli liehakoiden kaksi lehtokurppaa eli lahoa voileipää. Ne pelästyivät kuollakseen, koska olivat olleet kuin kotonaan, ne eivät olettaneet, että pihassa olisi ketään muuta.

Huuhtelemme astiat järvessä, koska vettä ei tule. Aallot keinuttavat kuppeja, ne vaipuvat pohjaan ja hiekka pesee lian pois.

Olen haaveillut kauan täällä asumisesta, ja nyt kun se toteutui, olo on kummallinen. En osaa sanoa, miltä täällä oleminen tuntuu. Ehkä kuitenkin oikein on mennä kohti kaipaustaan, sitä mikä avaa menneet yhdeksi jatkumoksi. Se on raaintakin, siinähän sitä sitten punnitaan. Jaksaako aina olla punnittavana?

Jos en sano kaikki, niin sanon sitten elämä. Elämä on niin tunnepitoista, joskus vähempikin riittäisi. Yöllä usvaisten niittyjen ja laaksojen läpi ajettaessa - millaisia ovatkaan kesäyöt! - hämärä ja usva, paikoin kuin kutsuva käsi! Sitä kaatuu joko iloon tai suruun, itkemiseen joka tapauksessa. Näkee matkantekemisen, koiranputket, kurkkulavat, uinuvat talot. Kukkivat suopursut ja raatteet tien varrella, ja aivan loppumatkassa, täällä - tasalarvakuusen. Etten olisi vollottanut koko matkaa, ajatellen niitä suljettuja rakkauden ovia, muita reittejä, toisia elämiä, minun piti nipistellä itseäni ilkeästi eri puolilta kehoa, mutta sekään ei auttanut. Ainoastaan yksi asia auttoi: huumori (siksiköhän elämäni onkin täynnä huumoria?). Ajattelin esikoisen kysymystä, kun näimme erään korvan takana kuulolaitteen. Onko se siksi kun sillä on vammanen suoli? Vammanen suoli piti pinnalla, aika heikosti, mutta muutakaan ei minulla ollut, se laittoi tunteet aisoihin.

ylikuormaa

Tämäkin hetki tarkentuu. Olemme rannalla tänään, Espoon saaristossa, auringossa välehtivä turkoosi meri ja kallioluodot käppyrämäntyineen lapsen takana. Lapsi piirtyy terävästi, mutta maisema lapsen takana on maalauksellinen, trikkikuvamainen, liian kaunis. Värit ovat täyteläiset. Grillaamme ja uimme, meillä ei ole edes uikkareita ja pyyhkeitä mukana, muttei se haittaa, aurinko kuivaa. Ystävien kanssa, paljasjaloin kuin lapsena - ohikiitävä hetki.

Toinen hetki: palaamme saaristoveneellä, joka on kuin sauna. Lokki luodolla seisoo yhdellä jalalla, onko kallio niin kuuma? Vene on täynnä teini-ikäisiä maahanmuuttajia, tulossa retkeltä. Nuoret ovat nuoria, meteli on korviasärkevä, he soittavat musiikkia joillakin laitteilla (kännyköillä? olen pudonnut tekniikan kelkasta). Kurditytöt juttelevat kuopukselle. Ihana, he sanovat. Söpö face. En kyllä ymmärrä keneltä se on peritty. (Minulta varmaankin.) Pelastusliivit! Pelastusliivit täältä! joku huutaa kun lähestymme Haukilahtea. Ohjaajat eivät saa heihin mitään otetta, mutta mitäs otetta nuoriin nyt saisikaan. Kuka tuolla on, kysyy ohjaaja, kun veneen ulkoreunalla ikkunasta vilkkuvat jonkun tennarit. Joku teinipojista kävelee ulkona kapealla kymmenen sentin ulkoreunustalla. Olen pakolaislautalla, mutta tilanne muuttuu huonoksi vasta kun palaamme avomerelle. Kolmekymmentä nuorta alkaa heiluttaa venettä puolelta toiselle heijaamalla. Se kallistelee pahasti. En haluaisi kuolla täällä, ei, en täällä, vaikka kaunis päivä onkin. Tasoittakaa, huutaa veneen kuljettaja. Vene kulkee kallellaan, mutta pääsemme rantaan, ja laiturilla makoilee kolme nuorta miestä ottamassa aurinkoa, heillä on lävistyksiä nänneissä. Tytöt takana kiljuvat ihastuksesta, mä meen niiden keskelle, huutaa yksi. Niiden keskelle - ajattelen, etten ikinä uskaltaisi ajatella noin.

Tämän rauhallisen merimatkan jälkeen ajamme suoraan lääkärille, esikoinen on sairaanoloinen. Pelkkä korvatulehdus, onneksi.

Helvetillinen visio / Leila, lempiystäväin

Olemme matkalla rhodopuistoon, kun asteita on liikaa, aurinko paahtaa. Syötyämme mehevän aterian (ajattele tätä: salaatti, jossa on vihreää salaattia, vihreitä ja mustia oliiveja, mozzarellajuustoa, kirsikkatomaatteja, ananaskirsikoita) Elsalla, joka on (eläkkeellä, perheetön, intohimona ruuanlaitto) lähdemme täydellä vatsalla kävelemään alppiruusupuistoon. En tiedä mitä Elsa odotti kävelyretkeltä. Että se olisi hauska? Kokemus? Hänelle? Meille? Se ei ole hauskaa. En jaksa tsempata lapsia kävelemään helteessä, koska minuakin oksettaa. Varmaankin nestevajausta. Kaikkia ärsyttää. Esikoinen saa yskänpuuskan, ja oksentaa pensaaseen.

Paluumatkalla suuntaan kohti keskustaa, koska ajattelen mennä Kuusisaaren kautta kotiin, mutta eksymme jonnekin (Kannelmäkeen?). En tunne niitä seutuja lainkaan. Joudumme isojen teiden risteykseen, tietyömaalle, pahimmassa ruuhkassa, polttavan kuumassa paahteessa. Autojono seisoo. Tämä on painajainen, suorastaan helvetillinen visio. Väliaikaiset työmaatienviitat, niistä ei selviä mitään. Ajattelen niitä, jotka ajavat samassa ruuhkassa joka päivä. Välttämätön paha, he sanovat, minkäs teet. Paha, muttei onneksi välttämätön. Onko aivan pakko asua täällä? Takapenkillä on esikoinen, jolla on edelleen lämpöä.

Sitten vielä sekin, että kun ärsyttää (ja pelottaa, että onko esikoisella sittenkin alkava keuhkokuume), alkaa päässä soida kaikkein hurjin laulu mitä tiedän. Se on Leila, Leila, Leila... lempiystäväin. Minulle se on ironian määritelmä, nimittäin omasin aikoinaan sennimisen opettajan, joka oli mentaalisesti epästabiili, mutta pahaksi onneksi kieroutunut. Hänen opetuksessaan oli hiukan piinallista.

Pakkaan huomista varten hajamielisesti, tavarat mökille koko kesäksi. Alkeelliselle mökille, josta ei tiedä mitä siellä on ja mitä ei ole. Kun lähtee oikein pitkälle matkalle, voi lähteä kevein kantamuksin (se oli kesäinen viisaus). Vohvelirauta, antenni, lakanoita. Menen kuitenkin kotiinpäin, joten ei sillä niin väliä ole, mitä on mukana.

tänään

Kun lapsi piirtää, hän laittaa suttuja eri puolille paperia, ne symboloivat nurmenleikkuria, ruokaboksia, vauvaa mytyssä, kukkavehkeitä, keinuja, lompsakko maassa, lautoja kasassa. Sutut eivät näytä siltä, mitä ne kuvaavat, ne ovat tihentymiä ja viivoja perilla.

Tänään menemme Elsa-tädille syömään ja hänen kanssaan rhododendron-puistoon.

Aamulla laitoin poikiin aurinkorasvaa. Kuopuksen jalkoihin, ja aloin taas kysellä häneltä hassuja alkuperäkysymyksiä, kuten mistä olet saanut näin söpöt jalat. No sieltä peiton alta, kuopus vastasi, hän ajatteli varmaankin heräämistä aamulla.

Kun pitää ovia auki, sisään tulee kimalaisia, ja ne rupeavat etsimään pesäpaikkaa, yrittävät porautua ikkunalasin läpi. Tästä lähtien kirjoitan ahkerasti ja harjoittelen tunnollisesti, kuin verojuristi.

Mitäs viemme Elsalle tuliaisiksi? Syreeninkukkia ja kauniita kiviä.

elämäntapa

Tapahtuu liikaa. Aivan liikaa. Vaikka yritän pitää kaiken minimissä, silti ohitsemme menee panssarivaunuja, ja joudun vastaamaan kysymyksiin, joihin en halua vastata. Olenko käsittänyt itse jotenkin väärin, ei kai niillä ihmisiä ammuta?

Eläimet ovat kivoja, ei haittaa vaikka joutuisin erottamaan tappelevia koiria toisistaan. Ja hevoset, ne juoksevat joskus kohti ja vasta hipaisun päässä pysähtyvät kuin seinään, hyvä vitsi. Halailin lapsena lemmuja, ja pidän niiden rauhallisuudesta. Täytyy olla luontaisesti varovainen, tietysti, ei tyhmänrohkea. Niillä on sarvet. Ja möyrytautiset lehmät ovat oma lukunsa. Niissä varsinkin on kyllä jotakin kiehtovaa, hulluksi tulemisessa: silloin ne puskevat multapenkerettä, syövät multaa, lopulta kieli ja koko pää on aivan musta ja ne juoksevat vauhkona ja päättömästi ja huutavat äänellä, joka ei ole niiden oma.

Kesämökin pihassa on tunnelma. Kaikki on luonnontilassa, mustikanvarvut pitkiä, sammal vihreää, kallio sileä. Männyt ovat korkeita - siellä tekee mieli käpertyä kallionkoloon, olla tekemättä mitään. Pihassa on pieni koppi, vähän kuin miniatyyrileikkimökki, ja kun kurkistan sinne pienen ikkunan läpi, näen siellä sisällä vangiksi jääneen kirjosiepon. Se näyttää poikaselta. Olen mökin pihassa ensimmäistä kertaa ja yksin, menossa kaupunkiin allekirjoittamaan kauppakirjaa. Pienen kopin (kaninkoppi, opin myöhemmin) salpa on ruostunut kiinni. Vieressä on raskas veneen ankkuri, jolla alan vasaroida ovea auki. Olen jättiläinen, ja salpa on vain sentin mittainen. Lintukin epäilemättä pelkää moukarointia, mutta onhan minun saatava se sieltä pois, se kuolee muuten. Pieni ovi aukeaa, mutta lintu ei tule ulos. Katselen kauempaa, lopulta unohdan koko asian. Havahdun siihen, kun lintu lennähtää pois vankilastaan.

Epäilemättä elämäni vaikuttaa siltä, kuin olisin adoptoinut 27 orpoa Boliviasta ja Perusta, kaikkilta missä niitä nyt on. Sitten olen heidän kaikkien kanssa siellä mökillä. Yksi kellahtaa järveen, toinen katselee puidenlatvoja. Entinen omistaja avaa huteran vajan oven, jonka takaseinällä roikkuu sahoja ja työkaluja. Tässä asui 60-luvulla meidän kotiapulaisemme, hän sanoo.

Illalla luen Disgrace-kirjaa ja mietin, että se on liian hyvä ja liian julma. Haluaisin mennä sen vanhan kasettinauhurin luo, ja painaa mustaa II [pause] - nappulaa, ei - stop-nappia - sormella, niin että tuntisi samalla koko kehon jännittyvän: kättä vastakkaisen reiden sisäpinnan, kaulan, käsivarsien. Pysäyttäisi koko jutun, koska -

Päähenkilö David Lurie ja hänen nuori tyttöystävänsä ovat ravintolassa. He tapaavat vasta toista kertaa.

At the restaurant she has no appetite, stares out glumly over the sea.

- Is something the matter? Do you want to tell me?

She shakes her head.

- Are you worried about the two of us?
- Maybe, she says.
- No need. I'll take care. I won't let it go too far.

Tyttö, Melanie, antaa Davidin ohjata suhdetta. Hän on vain hämmentynyt. Too far tarkoittaa heille eri asioita: Melanielle seksiä ja Davidille sitoutumista. Mutta eikö ole aika ihanaa, kun joku sanoo: No need to worry. I'll take care.

Kuopus nukkuu venyttelyasennossa kädet pään yli ojentuneina. Katselen hänen huulensa kaarta, se on soma. Kämmenet ovat auki ja likaiset, mullasta. Tukka tuoksuu kostealta, samalta kuin koiran tassut, tassuissa olevat anturat, karva tassujen pohjissa anturoiden väleissä. Minäkin nukun, yöllä herään 27 kertaa, vanhimmat pojat yskivät, on kuumetta, tarvitaan juotavaa, on pissahätä, tarvitaan yskänlääkettä, vettä, kuumelääkettä, nenäliinaa, kun juodaan, on taas pissahätä. Kunnes yskintä lopulta vaimenee. Aamulla äiti herättää minut kutittamalla jalkapohjasta. Nurmikolla on kimalaisia, voikukissa, varon astumasta niiden päälle, bumble-bees, jos astuu, ne takertuvat pallona kiinni jalkapohjaan, pistävät. En jaksaisi enää valvoa vauvan kanssa, avaan käsilaukun - sen sisus tuoksuu salmiakilta ja anikselta, yskänlääkkeeltä. Naapurissa leikataan nurmikkoa. Raivaussaha in sunlight. Auringossa on niin kirkasta, että näen vain valkeaa, kuulen askeleet soralla, kilkutusta, askeleet ruohikolla, lenkkarit ruohikolla, matalia, tuttuja ääniä kauempaa, kukkien tuoksua, vihreänkosteaa lehtien tuoksua, bumble-bees -

Menemme lääkäriin, koska poikien yskä ei hellitä. Lääkäri on närkästynyt, koska en ole mitannut kuumetta mittarilla, vaan vain kädellä. Otetaan yksi lapsi kerrallaan, hän sanoo, kun selitän molempien oireita. Näitä on vielä kotona lisää, sanon. Ja se on kätevää, koska yskänlääkepullosta riittää kaikille, eikä siinä ole kuitenkaan liikaa. Muuten jäisi paljon pullonjämiä, yhdeltä lapselta.

Ikkunaverhoja ja sälekaihtimia pidän aina auki. Että joku voisi nähdä, miten laitan ruokaa, kävelen, luen tunnin Coetzeeta, syön pohjalaista pancakea, miten katselen häntä.

weapon, awesame, splash-gun, question, state-of-mind, mama, territory, worry, guard, summer, fun, daredevil, land-owner, joy, water war, permission

Aluksi nyt vain yksi asia

Pohjanmaalla tarvitsin mm. polkupyörää. Ja kaikki olivat jotenkin rikki, paitsi yksi. Se näytti huonoimmalta, runko laikukas - ruosteen peitossa. Isoisäni Crescent, sata vuotta vanha miesten pyörä.

Se oli täydellinen.

Ihmeellisen kevyt polkea, kaikki mittasuhteet kohdallaan.

Pyöräilin sillä.