Muutoksia

Jotakin radikaalia, vaihdoin väriä. Se on radikaali muutos, muttei ainoa. Vaihdan myös lukijaa. Millainen olisi uusi lukijani? Se täytyy minun päättää. En tiedä vielä. Ulkomaalainen, ehkä? Sellaista vähän otattelen. Suomea osaava, someone.

Joten sanon vanhalle lukijalle: bye bye! Oli kiva tuntea.

No sitten: viikonlopun projektini onnistui. Kasvoin aikuiseksi. Yritän tarttua vain asioihin, jotka ovat lähellä, joita voin koskea. En haaveile enää. Tämä on hyvin olennaista, koska sittenkin minulla on liikaa asioita ympärilläni.

Aion kirjoittaa blogiin harvemmin, silloin tällöin. Mutten kuitenkaan malta jättää blogia kokonaan, ainahan on joku minuutti, että voi näpytellä tänne jotakin, selvitellä ajatuksia. Nyt olen sitäpaitsi vapaa, enää ei tarvitse ajatella mitä se vanha lukija haluaisi lukea. En sitä kovin aktiivisesti ajatellutkaan, mutta kirjoittaminen suodattui kuitenkin sitä kautta.

Joten olen luuranko, ja sellaisena aika katkera. Ei, en katkera, surullinen. Ihmiset tunnistavat luurangot. Olin ajelemassa lasten kanssa pitkin Pohjanmaata. Pitkin. Oli kova tuuli, aurinkoista ja alavaa. Avaraa. Kun tuulimaahan, merenpohjaan saavut... ajoimme nähtävyyden, vanhan vesimyllyn pihaan, joka aukeni vasta huomisin, se oli vielä talviajassa. Mutta pihassa oli vanha, vanha talonmies, jolla oli isot avaimet kädessä, mustat rauta-avaimet. Hän tunnisti minut, as a skeleton, of course, oli hyvin ystävällinen, näytti meille myllyä, vaikka se oli kiinni. Hyvää kesää, hän sanoi. Kaikkea hyvää. Milloin tulette seuraavan kerran? hän kysyi. Miksi hän kysyi niin, vaikka molemmat tiesimme, ettemme tule enää koskaan?

Kun olimme lähteneet, hän tuli vielä peräämme kantaen pientä koritarjotinta, jolla oli jäätelöt meille kaikille. Hän oli niin vanha. Käveli jo hiukan huonosti, ontuen. Kaikkea hyvää elämäänne.

Mökillä on paljon vastavaloa, veden välkehtimistä katosta. Veneen kolke kuuluu kallioperässä kauas, se kumea ääni. Männynoksa heijaa auringon edessä. Lapset ovat armottomia, he kritisoivat minua, eivät puhu kauniisti. Eivät ollenkaan. Miksi hankit ylipäätään lapsia, kun et hoivaa meitä kunnolla? esikoinen kysyy. Hän saa mielestään liian vähän huomiota, hellyyttä. Liian paljon negatiivista huomiota. Yksinään lasten kanssa alkeellisissa oloissa oleminen on rankkaa, mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin Espoossa. Otan mahdottomia tehtäviä, mutta... haluan yrittää, haluan olla täällä, vaikka se olisi hankalaakin. Olen nyt ehkä heikompi kuin koskaan, mutta se on hyvä niin.