Olemme eläneet mökillä pari viikkoa. Ennakkoon ajattelin meidän kutsuvan paljon vieraita, mutta hyvänen aika, en kaipaa ketään. Nautimme rauhasta. Yksin järvi, liikkuva vesi. Yksin elävä tuli, riittävät, tai me molemmat yhdessä aivan varmasti.
Totumme ympäristöön, menee aikaa, etten edes huomaa vieressä soljuvaa vettä, vaikka näen sen aina kun käännän pääni. Lakkaan huomaamasta, se on tottumista. Se mikä on lähellä, etääntyy. Mihin kaikkeen muuhun olen tottunut tällä tavalla? Kun avaa ulko-oven, vesi on siinä, ja tuuli viilentää mökin hetkessä, jos ovea pitää pitkään auki, koska tuuli on lähes aina järveltä päin.
Esikoinen on nukahtanut tuvan sängylle, ja hiivin keittiöön sytyttämään keltaisen pienen lampun katon ylänurkassa. Kaappien ovet ovat kapeat ja korkeat, narisevat. Jos kerran tiedän, mikä on oikein, mikä olisi oikein, eettisesti oikein - miksen tee sitä?
Tänään ajelimme kioskinpitäjän kuormurilla pitkin maanteitä. Astuin sisään L:n taloon, lainaamaan kännykkää. Mitä oikein ajattelin? Siellä se on puhelin, seinällä oli vanha kiekkopuhelin. Lattioilla pehmeät räsymatot, kissoja, vanha leivinuuni. L sanoi poikia minun näköisikseni. Luulen, että hän katsoi ensin keskimmäistä, hänellä on minun kasvoni.
Kävelimme lasten kanssa pitkin pikkuteitä, ohi tuttujen talojen, joissa lapset ovat kasvaneet isoiksi. Heinä on pitkää, sade laski maahan sumuna, lupiinit tuoksuivat, niin myös tukkikasat tien varrella. Vesi joessa oli mustaa, silta laho.
Aika, johon kaikkea vertaan, on lapsuus. Jokin on iäksi pysähtynyttä - se, mitä ei näe. Täytyisi uskaltaa pysähtyä, antaa kaiken olla. Sitä oikeastaan teenkin täällä juuri nyt. Odotan, että tämä seutu ottaisi minut taas omakseen. Nukun täällä niin syvää unta, sanoi P. Erilaista kuin missään muualla. Mikset muuta tänne? kysyin. Hän kääntyi, vaikka oli jo menossa pois: En uskalla, pelkään, että taantuisin täällä taas lapseksi.
5 comments:
Nämä ovat niin kauniita, haikeitakin tekstejä. Jotenkin minullakin on nyt päässä lapsuuden kesät, lapsuusmuistot.
Mutta hienoja tekstejä, joka tapauksessa. Hienoa lukea.
Samaa mieltä edellisen kanssa. Sitä tavoittelee jonkinlaista itselleen luontevaa tyyliä koko ikänsä, eikä tajua sen olevan koko ajan nenän alla. Sen sijaan vaihtaa "kirjallisen" tyylin päälle ja huomaa tukahduttavansa kaiken. En tiedä koskeeko tämä sinua, kun olen nähnyt vain nämä tekstit, mutta sen sanon että pidä tästä kiinni. Moni antaisi käsivartensa päästäkseen siihen. Tällainen päiväkirjatyyli on itse asiassa hyvin antoisa. Siihen voi upottaa mitä tahansa, ihan mitä tahansa, ja upotatkin. Loppuun voisin laittaa kade-hymiön jos sellainen olisi. Mutta se olisi positiivinen kade-hymiö se, melkein rakkaudesta suotu.
Niin, kyllä menneisyysmatkailu vaatii rohkeutta. Silti se on minusta aina enimmäkseen eheyttävää, ei taannuttavaa - kunhan katsoo suoraan päin eikä siristele.
Kiitos taas!
Kirjoittaminen on tosiaan parasta silloin kun asiat ovat itselle tärkeitä, tosia, olennaisia.. Nyt olen ruvennut ajattelemaan kirjoittamisesta siten, että kirjoitan vain tosia, tärkeitä asioita, muoto valikoituu siinä sivussa. Kaikkea (muotoa, tyyliä, tarinaa, rakennetta, jne)ei voi pitää hanskassa ja edes ajatella, muuten menee liian hankalaksi.
Kiitos kommenteista!
Jännä muuten vielä tuo lapseksi taantumis-juttu: siskoni sanoo (ja itsekin sen huomaan) että aina kun tapaamme, taannumme heti siihen samaan hihitys-lapsuuteen mitä joskus oli...:) Tai joidenkin lapsuudenystävien kanssa.
Sitä ei pitäisi kuitenkaan pelätä, ollenkaan. :)
Post a Comment