Tunteita ja vammanen suoli

Aurinko on laskenut. Ikkunan yläpuolisella hyllyllä tikittää vanhanaikainen herätyskello. Pojat nukkuvat. Tapahtuu liikaa, niinpä yritän pysytellä joissakin rutiineissa, vaikka blogin kirjoittamisessa. Mökki on jotenkin japanilaistyylinen, vaatimaton ja matala. Kaikki on pienellä mittakaavalla ja yksinkertaisesti mitoitettua. Kapeasta ikkunasta näkyy runkoja, ei oksia, runkoja. Se mitä näen on selkeää. Takka vetää, tulee mieleen novelli raskaana olevasta naisesta, joka haaveili takasta kotonaan. Hänen koko elämänsä muuttui kävelyllä helteisessä Espoossa, kun hänen mukaansa lähti mies, joka jäi asumaan, ja toi takan mukanaan.

Keittiön ikkunan, verhottoman (ja hyvä niin, sillä sälekaihtimet ja suljetut verhot ahdistavat) - takana on runko, rungossa linnunpönttö ja siinä harmaasiepon pesä. Eilen illalla myöhään pihassa kuului joutsenten ääniä, rantasipi ja kun olin vessassa, pihassa käveli liehakoiden kaksi lehtokurppaa eli lahoa voileipää. Ne pelästyivät kuollakseen, koska olivat olleet kuin kotonaan, ne eivät olettaneet, että pihassa olisi ketään muuta.

Huuhtelemme astiat järvessä, koska vettä ei tule. Aallot keinuttavat kuppeja, ne vaipuvat pohjaan ja hiekka pesee lian pois.

Olen haaveillut kauan täällä asumisesta, ja nyt kun se toteutui, olo on kummallinen. En osaa sanoa, miltä täällä oleminen tuntuu. Ehkä kuitenkin oikein on mennä kohti kaipaustaan, sitä mikä avaa menneet yhdeksi jatkumoksi. Se on raaintakin, siinähän sitä sitten punnitaan. Jaksaako aina olla punnittavana?

Jos en sano kaikki, niin sanon sitten elämä. Elämä on niin tunnepitoista, joskus vähempikin riittäisi. Yöllä usvaisten niittyjen ja laaksojen läpi ajettaessa - millaisia ovatkaan kesäyöt! - hämärä ja usva, paikoin kuin kutsuva käsi! Sitä kaatuu joko iloon tai suruun, itkemiseen joka tapauksessa. Näkee matkantekemisen, koiranputket, kurkkulavat, uinuvat talot. Kukkivat suopursut ja raatteet tien varrella, ja aivan loppumatkassa, täällä - tasalarvakuusen. Etten olisi vollottanut koko matkaa, ajatellen niitä suljettuja rakkauden ovia, muita reittejä, toisia elämiä, minun piti nipistellä itseäni ilkeästi eri puolilta kehoa, mutta sekään ei auttanut. Ainoastaan yksi asia auttoi: huumori (siksiköhän elämäni onkin täynnä huumoria?). Ajattelin esikoisen kysymystä, kun näimme erään korvan takana kuulolaitteen. Onko se siksi kun sillä on vammanen suoli? Vammanen suoli piti pinnalla, aika heikosti, mutta muutakaan ei minulla ollut, se laittoi tunteet aisoihin.