Haen tarmoa tänä suviyönä (tarvitsen tarmoa, koska aion kasvaa aikuiseksi) vanhasta muistilapusta, jonka löysin, olen kirjoittanut itselleni 10-11-vuotiaana. (Minulla oli tuolloin meneillään monta projektia ja kirjoitin usein itselleni käskyjä, kehotuksia ja ohjeita, kuten Muista leikata kynnet!!) Se kuuluu näin: HUOMIO!! Hetket! Muista joka päivä juosta vähintään 1 km. Voimistella, harjoitella ja treenata joka välissä kun vain on mahdollista. Ja yleensä, pidä kunto yllä. Varo ettei P voita (luokkakaverini). Juoksussa voi tahdonvoima loppua helposti kesken. Ensinnäkin, keskity urheiluun! Tv: ITSE ITSESI.

Tänään, tänään, tänään.. järvi on yhä siinä. Kivinen pelto, vettä nimeksi, kiviä enemmälti. Edessä, takana, molemmilla sivuilla, veden alla levän peitossa, vasta kun vene kolahtaa, jää kiveen valkea viiru. Keskellä järveäkin! Matalikko. Kivellä lokinpesä. Myöhemmin olemme kiertämässä veneellä luista luotoa, soudan kahden kiven välistä - ei onnistu. Veden alle on tehty kivisilta. Kenen tekemä? Metrisiä kiviä. Joskus sitä pitkin pääsi rannalta luodolle kuivin jaloin.

Kun on surullinen, pitäisi laulaa. Pitäisi ratkaista piinaava kysymys. Kalliot, joita vesi hioo, ovat lämpimät, näin sadepäivänäkin. Pelkään: vedenalaisia kiviä, kun olen veneessä. Ulappaa myös. Aallokkoa kovassa tuulessa, hiukan joo sitäkin. Kun ajattelen järveä, näen järven nimenomaan sivultapäin, läpileikkauksena. En ollenkaan ajattele pintaa tai saaria tai aaltoja, vaan syvyyttä, pohjan muotoja, siellä olevia kohoumia, kiviä, kasveja, pinnan alla olevaa. Se on järvi.

Haluan toimia oikein ja aikuismaisesti. Minun todella täytyy ja haluan sitä koko sydämestäni. Ja aion tehdä niin.