Tämäkin hetki tarkentuu. Olemme rannalla tänään, Espoon saaristossa, auringossa välehtivä turkoosi meri ja kallioluodot käppyrämäntyineen lapsen takana. Lapsi piirtyy terävästi, mutta maisema lapsen takana on maalauksellinen, trikkikuvamainen, liian kaunis. Värit ovat täyteläiset. Grillaamme ja uimme, meillä ei ole edes uikkareita ja pyyhkeitä mukana, muttei se haittaa, aurinko kuivaa. Ystävien kanssa, paljasjaloin kuin lapsena - ohikiitävä hetki.
Toinen hetki: palaamme saaristoveneellä, joka on kuin sauna. Lokki luodolla seisoo yhdellä jalalla, onko kallio niin kuuma? Vene on täynnä teini-ikäisiä maahanmuuttajia, tulossa retkeltä. Nuoret ovat nuoria, meteli on korviasärkevä, he soittavat musiikkia joillakin laitteilla (kännyköillä? olen pudonnut tekniikan kelkasta). Kurditytöt juttelevat kuopukselle. Ihana, he sanovat. Söpö face. En kyllä ymmärrä keneltä se on peritty. (Minulta varmaankin.) Pelastusliivit! Pelastusliivit täältä! joku huutaa kun lähestymme Haukilahtea. Ohjaajat eivät saa heihin mitään otetta, mutta mitäs otetta nuoriin nyt saisikaan. Kuka tuolla on, kysyy ohjaaja, kun veneen ulkoreunalla ikkunasta vilkkuvat jonkun tennarit. Joku teinipojista kävelee ulkona kapealla kymmenen sentin ulkoreunustalla. Olen pakolaislautalla, mutta tilanne muuttuu huonoksi vasta kun palaamme avomerelle. Kolmekymmentä nuorta alkaa heiluttaa venettä puolelta toiselle heijaamalla. Se kallistelee pahasti. En haluaisi kuolla täällä, ei, en täällä, vaikka kaunis päivä onkin. Tasoittakaa, huutaa veneen kuljettaja. Vene kulkee kallellaan, mutta pääsemme rantaan, ja laiturilla makoilee kolme nuorta miestä ottamassa aurinkoa, heillä on lävistyksiä nänneissä. Tytöt takana kiljuvat ihastuksesta, mä meen niiden keskelle, huutaa yksi. Niiden keskelle - ajattelen, etten ikinä uskaltaisi ajatella noin.
Tämän rauhallisen merimatkan jälkeen ajamme suoraan lääkärille, esikoinen on sairaanoloinen. Pelkkä korvatulehdus, onneksi.
No comments:
Post a Comment