elämäntapa

Tapahtuu liikaa. Aivan liikaa. Vaikka yritän pitää kaiken minimissä, silti ohitsemme menee panssarivaunuja, ja joudun vastaamaan kysymyksiin, joihin en halua vastata. Olenko käsittänyt itse jotenkin väärin, ei kai niillä ihmisiä ammuta?

Eläimet ovat kivoja, ei haittaa vaikka joutuisin erottamaan tappelevia koiria toisistaan. Ja hevoset, ne juoksevat joskus kohti ja vasta hipaisun päässä pysähtyvät kuin seinään, hyvä vitsi. Halailin lapsena lemmuja, ja pidän niiden rauhallisuudesta. Täytyy olla luontaisesti varovainen, tietysti, ei tyhmänrohkea. Niillä on sarvet. Ja möyrytautiset lehmät ovat oma lukunsa. Niissä varsinkin on kyllä jotakin kiehtovaa, hulluksi tulemisessa: silloin ne puskevat multapenkerettä, syövät multaa, lopulta kieli ja koko pää on aivan musta ja ne juoksevat vauhkona ja päättömästi ja huutavat äänellä, joka ei ole niiden oma.

Kesämökin pihassa on tunnelma. Kaikki on luonnontilassa, mustikanvarvut pitkiä, sammal vihreää, kallio sileä. Männyt ovat korkeita - siellä tekee mieli käpertyä kallionkoloon, olla tekemättä mitään. Pihassa on pieni koppi, vähän kuin miniatyyrileikkimökki, ja kun kurkistan sinne pienen ikkunan läpi, näen siellä sisällä vangiksi jääneen kirjosiepon. Se näyttää poikaselta. Olen mökin pihassa ensimmäistä kertaa ja yksin, menossa kaupunkiin allekirjoittamaan kauppakirjaa. Pienen kopin (kaninkoppi, opin myöhemmin) salpa on ruostunut kiinni. Vieressä on raskas veneen ankkuri, jolla alan vasaroida ovea auki. Olen jättiläinen, ja salpa on vain sentin mittainen. Lintukin epäilemättä pelkää moukarointia, mutta onhan minun saatava se sieltä pois, se kuolee muuten. Pieni ovi aukeaa, mutta lintu ei tule ulos. Katselen kauempaa, lopulta unohdan koko asian. Havahdun siihen, kun lintu lennähtää pois vankilastaan.

Epäilemättä elämäni vaikuttaa siltä, kuin olisin adoptoinut 27 orpoa Boliviasta ja Perusta, kaikkilta missä niitä nyt on. Sitten olen heidän kaikkien kanssa siellä mökillä. Yksi kellahtaa järveen, toinen katselee puidenlatvoja. Entinen omistaja avaa huteran vajan oven, jonka takaseinällä roikkuu sahoja ja työkaluja. Tässä asui 60-luvulla meidän kotiapulaisemme, hän sanoo.

Illalla luen Disgrace-kirjaa ja mietin, että se on liian hyvä ja liian julma. Haluaisin mennä sen vanhan kasettinauhurin luo, ja painaa mustaa II [pause] - nappulaa, ei - stop-nappia - sormella, niin että tuntisi samalla koko kehon jännittyvän: kättä vastakkaisen reiden sisäpinnan, kaulan, käsivarsien. Pysäyttäisi koko jutun, koska -

Päähenkilö David Lurie ja hänen nuori tyttöystävänsä ovat ravintolassa. He tapaavat vasta toista kertaa.

At the restaurant she has no appetite, stares out glumly over the sea.

- Is something the matter? Do you want to tell me?

She shakes her head.

- Are you worried about the two of us?
- Maybe, she says.
- No need. I'll take care. I won't let it go too far.

Tyttö, Melanie, antaa Davidin ohjata suhdetta. Hän on vain hämmentynyt. Too far tarkoittaa heille eri asioita: Melanielle seksiä ja Davidille sitoutumista. Mutta eikö ole aika ihanaa, kun joku sanoo: No need to worry. I'll take care.

Kuopus nukkuu venyttelyasennossa kädet pään yli ojentuneina. Katselen hänen huulensa kaarta, se on soma. Kämmenet ovat auki ja likaiset, mullasta. Tukka tuoksuu kostealta, samalta kuin koiran tassut, tassuissa olevat anturat, karva tassujen pohjissa anturoiden väleissä. Minäkin nukun, yöllä herään 27 kertaa, vanhimmat pojat yskivät, on kuumetta, tarvitaan juotavaa, on pissahätä, tarvitaan yskänlääkettä, vettä, kuumelääkettä, nenäliinaa, kun juodaan, on taas pissahätä. Kunnes yskintä lopulta vaimenee. Aamulla äiti herättää minut kutittamalla jalkapohjasta. Nurmikolla on kimalaisia, voikukissa, varon astumasta niiden päälle, bumble-bees, jos astuu, ne takertuvat pallona kiinni jalkapohjaan, pistävät. En jaksaisi enää valvoa vauvan kanssa, avaan käsilaukun - sen sisus tuoksuu salmiakilta ja anikselta, yskänlääkkeeltä. Naapurissa leikataan nurmikkoa. Raivaussaha in sunlight. Auringossa on niin kirkasta, että näen vain valkeaa, kuulen askeleet soralla, kilkutusta, askeleet ruohikolla, lenkkarit ruohikolla, matalia, tuttuja ääniä kauempaa, kukkien tuoksua, vihreänkosteaa lehtien tuoksua, bumble-bees -

Menemme lääkäriin, koska poikien yskä ei hellitä. Lääkäri on närkästynyt, koska en ole mitannut kuumetta mittarilla, vaan vain kädellä. Otetaan yksi lapsi kerrallaan, hän sanoo, kun selitän molempien oireita. Näitä on vielä kotona lisää, sanon. Ja se on kätevää, koska yskänlääkepullosta riittää kaikille, eikä siinä ole kuitenkaan liikaa. Muuten jäisi paljon pullonjämiä, yhdeltä lapselta.

Ikkunaverhoja ja sälekaihtimia pidän aina auki. Että joku voisi nähdä, miten laitan ruokaa, kävelen, luen tunnin Coetzeeta, syön pohjalaista pancakea, miten katselen häntä.