Järvi on levoton tänä iltana, tuuli vaihtelee voimaa ja suuntaa. Sisällä on kärpäsiä, ne kulkevat ruudulla ja pöydällä, hierovat käsiään. Minä en ole levoton, vaan tyyni. Olen luuranko, mutten kaipaakaan muuta. Päinvastoin, aloin miettiä, mistä muusta voisin luopua. Samalla nyt, kun aloitin luopumisen.
Minulla on tosin paha tapa ryhtyä julmaksi itseäni kohtaan, riistää itseltäni sitten muutkin turhat asiat, miellyttävät, illuusiot, haaveet. Samantien. Ryhtyä marttyyriksi. Vai onko se julmuutta ollenkaan? Se on uudelleenrakentamista, kestävältä pohjalta. Säälin itseäni, kun ajattelen kirjoittamista. Olisiko siinäkin jotakin luopumista?
Bye bye writing.
Ei, tämä olisi liian surullista, surkeaa - mutta jotakin siinä varmasti on, minkä voisi jättää, mikä on vain painolastia.
Bye bye illusions -
tai pikemminkin:
Bye bye intentions.
Ehkä luovun kaikista kirjoittamiseen liittyvästä suunnittelusta ja pohdinnasta. Voin jättää kaiken sen, koska ei se ole ainakaan saanut minua kovin näkyvästi etenemään kirjoittamisessa. Eli ne saavat mennä. Minulla ei ole tavoitteita kirjoittamisen suhteen, sillä jos en voi niitä nimetä, ei niitä ole. Tähän saakka olen pitänyt kynää kädessä ja miettinyt kirjoittamista, saanut aikaan vain vähän tekstiä. Nyt pidän enää kynää kädessä, en ajattele. Kynä kirjoittakoon, mitä haluaa. Vain jotakin välttämätöntä. Itselleni välttämätöntä.
Lopetan myös kirjoittamisen ajankäytön miettimisen. Jos kynällä on jotakin asiaa, etsiköön se ajan ja paikan, minä en välitä. Käännyn pois lampun valosta, pimeyteen. Se on varmasti oikein, pois keinovalosta. Kuin kivi järvessä, joka kääntää kylkeä, niin että se on lopulta kokonaan veden alla. Very heavy, bringing out a solemn Huff-f-f. Voima ja halu ja sitkeys kirjoittamiseen täytyy olla vahva, joten on hyvä jättää se kynälle - se on testi, jos se pystyy siihen, minulla on tarpeeksi voimaa.
Tämä on helpottavaa.
Katselen parhaillaan oikeaa aurinkoa, siitä on silta veden yli tähän rantaan. Tänään oli hyvä päivä, pahin ahdistus on ohi myös lapsilla, tänään en enää ajatellut paikkaa mökkinä vaan kotina. Lapset sanovat tätä kodiksi. Lähdimme kävelylle, lompsimme pitkin metsätietä, kunnes takaa tuli auto. Se oli hiljaismoottorinen - tai ei, me lörpöttelimme äänekkäästi. Auto rullasi ohi, meidän täytyi astua metsään, koska tie on kapea. Autossa istui pariskunta, mies sanoi avoimesta ikkunasta: Tervetuloa niemeen! Kaikkialla valkeita pitsimeriä, koiranputket kukkivat. Ja violetit kissankellot, lapsuuteni kukat. Esikoinen poimii kukkia ja puhuu itsekseen: Tällä seurulla saa kukat hyvää hoitoa!
Menimme käymään naapurissa, aloin esittäytyä samassa koulussa olleelle pari vuotta vanhemmalle äidille, mutta hän keskeytti minut: Tietenkin tunnistin sinut heti. (Ihana lause, olen kuullut sen ennenkin.) Et ole muuttunut lainkaan. En olekaan, vaikka tuntuu, että olen tunnistamaton. Hän alkoi kertoa avaruudesta, vapaasta tilasta, mitä on joka puolella. Muuttakaa tänne, tulkaa trampalle milloin haluatte, leikkimään, tähän isoon avoimeen tilaan, niin hän sanoi.
Kotimatkalla kävelyltä katselemme lasten kanssa ajatuksissamme puoliksi käytettyä peltoa. Puolikkaaseen on laitettu perunaa, muu on tyhjillään, mustaa multaa. Tiedättekö, mitä tuo merkitsee? kysyn lapsilta. Kasvimaata, sanoo hymyillen keskimmäinen, joka on kaikessa ajatteleva ja järkevä. Siinä meillä on muhevamultainen kasvimaa, aivan lähellä mökkiä.
Näin tässä, miehen tekemää teetä juoden, viileää ja pehmeää, mustikanlehdistä. Taidan lähettää hänelle viestin, se on hyvää.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
6 comments:
Haikea on kaunista. Luopuminen se vasta haikeaa onkin. Kunhan et kokonaan lukijoitasi jätä.
Käyt läpi aivan samoja kuin minä. Lohduttaa ja toisaalta ahdistaa. Sitäkö se aina on? Mietin, kumpi olisi rohkeampaa, antaa olla vaiko syöksyä horjuvanakin sitä päin, päättää ettei tässä vaiheessa nyt enää aleta empiä.
Kirjoitit alempana kommentissa, että nämä menevät ohikin. Niin menevät. Minullakin oli iso kuoppa, monttu ja möykky. Halusin jäädä sinne säälimään itseäni tai ei siinä oikeastaan halusta ollut kyse, kun se vain oli. Sitten yhtäkkiä ei mitään enää, kaikki sujuu ja soljuu. En ymmärrä. Ja silti ymmärrän.
Tuskin minulle muunlainen elämä sopisi. Ei mikään varma ja selkeä ja turvallinen (- ja eikö se ole juuri sitä ulkoapäin katsottuna, muille?).
Valoa ja herkkää vahvuutta! Niin, ja onnea avarasta tilasta, sinne mahtuu tällainen kaikki, enemmänkin. Upeaa.
Kiitos taas hyvästä tekstistä (ilo lukea noita kuvia sieltä..!). Lasten mieliala ja äidin mieliala... ne vaikuttavat toisiinsa: lapset ovat hyvällä mielellä, rauhallisia, kun itse olen, ja toisinpäin... ja kun lapset ovat pahantuulisia, tulen itse kärttyisäksi, silloin pitäisi osata mennä vetämään henkeä, kerätä voimansa ja saada tasapaino korjattua, "päästä samalle puolelle", kuten sä joskus kirjoitit täällä. Kolmen kanssa on tasapainottelua koko ajan: usein voin oikein jäljittää sen hetken ja tapahtuman, josta jonkun mieliala alkoi mennä alamäkeen ja siitä seurasi kaikenlaista.
Et kirjoittanut tästä mutta tämä tuli jutustasi mulle mieleen, täällä lasten kanssa... lisää toiste...
Upea pohdinta, teksti vei lukijaa kuin aamuhiljainen vesi venettä. Soljuen, pakottamatta, lähes paikallaan mutta liikkeessä. Matkalla jostakin, jossakin, johonkin.
Samanlaisia epämääräisiä tunnelmia kirjoittamisesta, josta luopuminen olisi kuin hylkäisi rakastettunsa.
Minulla on ihania kommentoijia, en lakkaa kirjoittamasta.
Paljon ajatuksia heräsi kommenteista, mutta lyhyesti: lasten kanssa tuntee elävänsä täydesti, kirjoittamisen kanssa on sama, se syventää. Ne ovat rakkauden elementtejä, sanoisin.
Post a Comment