Tulta, vettä, tuhkaa

Aallot eivät enää muotoonnu kunnolla, vesi vain väreilee kuin öljy, mutta lumpeet ovat päivän kovan tuulen jäljiltä nyrjähtäneet kaksinkerroin ja jääneet niin. Aurinko on jo laskenut, ja nyt ilma alkaa todella viilentyä. Takan pelti on laitettava kiinni, ettemme palele taas yöllä.

Kun pysähdyn ajattelemaan, mitä tunnen -

jo ensimmäinen oletus, että pystyisin pysähtymään, ei toteudu. Joku lapsista puhuu minulle koko ajan. Heitä on kolme, usein pari puhuu yhtä aikaa, joskus kaikki. Olemme ryhtyneet jakamaan puheenvuoroja. Jos olen läsnä, enkä omissa ajatuksissani, minulla ei ole hajuakaan mitä tunnen, en ehdi ajatella sellaisia. Se on tärkeyslistalla aika loppupäässä, ensin palovammat, ulapalle ajelehtivat esineet, kyynpuremat. Se ei ole tärkeää, mitä tunnen. Se täytyy jättää sivummalle. Enemmänkin, tärkeämpää on mitä lapset tuntevat. Sille on herkempi, se on tärkeää. Onko äitinä oleminen tyhjänä kuorena olemista, pelkkä äidin rooli, äidin hahmo? Sisällä on jotakin, joka on tällä hetkellä tyhjää. Äiti rakastaa lapsiaan, mutta se ei voi koskaan olla kaikki, mitä on. Kuori, näenkin sen silmissäni, se on parin sentin paksuinen, jotakin kovaa tummaa ainetta. Sitä ei voi enää ottaa pois, ei kai kukaan sellaista haluaisikaan - mutta hitaasti alan nähdä itseni taas muunakin kuin äitinä. Enkä tiedä palatako siihen entiseen minään, ennen lapsia, ei - ei varmastikaan. Minä muotoutuu niin karkeasti, isolla kädellä, tiedän vain joitakin suuria linjoja - muutun koko ajan. Lapsena sain aina kuulla olevani ujo, mutta se oli ulkoapäin tullut nimeäminen ja luokittelu - enkä ollut edes vielä syntynyt silloin.

Aika jännittävääkin nähdä, millainen minusta tulee.

En koskaan pidä pöydällä liinaa pöydän pinnan suojana. Annan pinnan kulua, minusta se on kuluneena kaunis. Se on piirre.

Huokaisen, kun ajattelen ihmisten, ystävien, täkäläisten ilmeitä, kun puhumme tänne muutosta, sen mahdollisuudesta. Ilme on aina sama: he näkevät minut rantavedessä makaamassa, kasvot alaspäin, henkeä haukkoen. Mikä pahinta, ranta on mutakkoinen ja siinä lilluu vanhoja olkia, niitä on ajelehtinut rantaan jostakin. Ja minä lojun siinä löyhkäävässä vedessä, olen lojunut jo 19 vuotta. Mikset hyvä ihminen nouse ylös? he ajattelevat. Vettä ei ole polveenkaan saakka. He eivät sano sitä, mutta luen sen kuitenkin. Kun tiedän ne ajatukset, olen jo liian kaukana tulevaisuudessa. En osaa hallita sitä, enkä ottaa kantaa.

Takassa ritisee vieläkin silloin tällöin. Poltimme pahvia ja paperiroskia, tuloksena leijuvaa tuhkaa, kevyempää kuin mikään muu. Tuhka on kevyttä. Keskimmäinen totesi tulen lukevan sanomalehteä. Lukevan viimeisen kerran. Kopsutin raskaalla hiilihangolla pölisevää paperituhkaa, raskaalla kevyttä. Tänään mietin tuntemista myös kun tiskasin rannalla, pienen männyntaimen vieressä. Aallot löivät jalkoihin ja veden paine tuntui miellyttävältä jaloissa. Tukeva seisomapaikka, vesi. Tiskaan selin järveen, ja asettelen puhtaat juomalasit sammalelle, aivan kuin kattaisin keijuille ateriaa - näkymätöntä ruokaa, kimaltavaa ilmaa, mutta ne juovat, kyllä. Pieniä teelautasia, joilta syömme. Tunnen tuulen, se pitää pystyssä, kun kääntyy tuuleen päin, vaikka yrittäisi kaatuakin. Aurinko häikäisee, silmiä on pidettävä kiinni. Pysyn paikallani, sellainen ote. Kohmeisilla käsillä ja isoilla kumppareilla tulen sisään, ja siellä on kylmä. Puhuri viilentää mökin sisältä. Säädän patterin päälle, ja kokeilen lämpeneekö se, mutta käsi on liian kylmä, se ei tunne mitään. Vain hyvin hitaasti, aavistan, käden kautta, että ehkä lämpö siirtyy. Aistin kylmän, tuulen, veden paineen. Nämä ovat tunteitani. Näin tuntee eläin. En mieti, mitä tuuli merkitsee, tai veden paine. Toimin vain, vaistonvaraisesti, lämmitän, en mene liian syvälle veteen, kannan poikasia sisään, ruokin heitä.

Näin kuluvat päiväni, arkisissa askareissa mökillä.