umbrella

Johtuiko se päivän punaisesta villatakista. Tai yhdestä sanasta. Kirjoitin koko päivänä taululle vain yhden sanan. Umbrella. Ja kaikki tarttuivat siihen, käytävällä ohikulkijat sanoivat sen sanan ääneen, kun menivät avoimen oven ohi, he hymyilivät. Toiset hämmästelivät, umbrella? Sana oli kaikille tuttu. Richard, saksanryhmän vetäjä tuli luokkaan iltapäivällä kun olin siellä korjaamassa kokeita, laski kassinsa pulpetille ja sanoi, umbrella. Nur ein Wort heute, sanoin, ja nauroimme molemmat, koska se vitsi oli niin hyvä. Ei milloinkaan voi tulla sellaista päivää, että käyttäisin vain yhden sanan.

Ehdin hörpätä vain muutaman huikan kahvia, ja sitten alkoivat työt ja koska olen eräänlaisessa kellokorttisysteemissä, on pakko mennä kun kello soi, vaihtoehtoja ei ole. Se on merkki. LÄhden myöhään, tulen varhain, asun näiden ihmisten kanssa. Joten käytävillä me vaellamme, ja eilen pommisuojassa. On yhä pimeää, vaikka kello on jo puoli yhdeksän. Olisipa minulla kahvi mukana, sitä vain toivon.

Aamulla lapsista yksi oli jonkin verran terve, muut hiukan sairaita. Lähdimme kuitenkin kaikki tahoillemme. Esikoinen menee kouluun piikkipolkua, ja saatan hänet sen päähän omalla työmatkallani. Hän laahusti lumiselle polulle liian isot kengät jaloissaan, näin valuvat lapset kouluun. Hän painotti, että tulisin hakemaan ennen retkeä, koska hän ei yksinkertaisesti jaksa mennä katsomaan valoja joulukadulle. Olen varma, että kun menen, hän on vihainen - miksi tulit jo nyt, en pääse edes joulukadulle.

Eilen pelasin väsyneenä kuopuksen kanssa muistipeliä. Hän ilahtui niin paljon, kun voitti. Sinä voitat, minä sanoin. Ja sinä häviät, sanoi kuopus nauruun purskahtamaisillaan. Hän taputti käsiään, hyvä hyvä. Tämä oli kiva päivä, hän toisteli iltaan asti.

Nussbaum

Keskimmäinen kertoili maailman synnystä. Hänen mukaansa kaikki meni niin, että alussa oli ainoastaan pieni pähkinäpuun taimi. Se kasvoi, ja myöhään syksyllä maahan putosi pieni pähkinä. Pähkinän kuori halkesi maassa. Sen sisällä oli pieni mies ja nainen. He saivat vauvan, se sai vauvan, ja niin edelleen.

Jotenkin aloimme puhua elohopeasta. Jos mies nielisi elohopeaa, hän saisi kykyjä. Hän voisi synnyttää mitä tahansa: paljon kivoja marsuja tai kiltin kissan.

Jalkkistreeneissä. Sisähalli on valtava ja siellä humisee. Pikku nappuloita juoksentelee joka puolella. Palloja, huutoja. Katselin kahta viisivuotiasta poikaa, jotka istuivat kalkkiviivalla ja odottelivat. He katsoivat toisiaan. Toinen alkoi tiputella urheilupullosta vettä tukkaansa. Toinenkin alkoi kastella tukkaansa omasta pullostaan. He nauroivat, syntyi yhteys, oma pikku maailma. Kylmää, sanoi toinen, kun vesi valui niskaan. Housut kastuvat, jatkoi toinen ja pyyhki paljaita reisiään. Eikö niin, että tämä on oikeasti samppanjaa, sanoi toinen. He nauroivat ja katsoivat toisiaan. Oli hauska katsella ja kuunnella tuota pikku maailmaa, vaikka ympärillä humisi koko maailmankaikkeus.

lapsuus

Kuu näytti hämmästyttävältä, jopa vähän keinotekoiselta, kun se paistoi niin alhaalla ja niin pyöreänä tänään alkuillasta. Nyt minä huomasin sen, sanoi kuopus, kun ajoimme lähemmäs kuuta ja se oli niin iso, ettei sitä enää voinut olla näkemättä. Rakastan kuunvaloa. Lapsena valvoin kuunvalossa - ja hanget - metsä - kaikki oli valoisaa, yöllä. Saman metsän reunaa isoäitini hiihti - mennessään kysymään kylästä oliko kukaan kuullut isoisästä. Hän oli sodassa.

Ikkunat siinä talossa jäätyivät talviöinä, niin että niihin tuli kuvioita, kuten peuroja vetämässä rekiä. Enkä ole missään nähnyt sellaista tähtitaivasta. Valosaastetta ei ole. Koko taivas aukenee kaarena yllä, ja se jatkuu pyöreänä metsänrajan taa.

Myöhemmin tein pitkiä kävelyretkiä, tai vaelluksia. En voisi pelätä siellä mitään. Jos siellä olisi ollut joku pahantekijä, mehän olisimme olleet samaa maata. Sama tähtitaivas, sama kuu.

Koirat haukkuivat kuutamoöinä etäällä ja kuului kettujen ja pöllöjen ääniä. Kaikki muut nukkuivat. Jos oli pakkasta, järven jäät vonkuivat.

Tällaista oli lapsuudessani.

Hiljaisuuteni ei tarkoita mitään sen kummempaa kuin kirjaimet x, y tai z - vain sitä, että mietin. Ja aika hitaasti.

Tulemme autossa kotiin ja pojat tappelevat. Käsken yhtä pyytämään toiselta anteeksi. Tein sen jo, hän huutaa, ja jatkaa: oletko sinä kuuro? Oletko sinä äiti kuulo? toistaa kuopus. Kuopus on lasittunut, oli lankka leissu.

Luen kirjaa pojista ja isistä, Jari Sinkkosen, ja siinä oli hyvä sanonta: että ihminen hakee koko elämänsä sopivaa asemaan muihin nähden, toisella puolella läheisyys ja riippuvuus, toisella itsenäisyys, yksinolo. Ajattelen itseäni. (Katson täysikuuta.) Ainoa asia, jota kasvatuksessa todella haluaisin saada menemään perille, on se, että lapset tuntisivat itsensä rakastetuiksi. Silloin he myös tuntevat, että heille on maailmassa paikka ja oikeus olla olemassa.

Katsomme perheellä kotona Mr. Bean lomailee-elokuvan. Kuopus nauraa eniten (en aina tiedä mille), hän istuu isän sylissä päällään päiväkodin pinkki aluspaita. Mr. Beanin ilmeet ja eleet saavat hänen mahansa hytkymään ja kun hän nauraa, hän näyttää täydeltä, ilosta täyttyneeltä.

Esikoinen tulee kotiin paperin kanssa, jossa on paljon nollia, ylipäätään pitkä luku. Näin paljon maapallo painaa, hän sanoo. Tunnen ystävän, ja hän arvostaa kaikkea aineetonta. Että voisimme pelastaa jonkin niin aineellisen kuin maapallon. Maapallon pintaa rouhivat tientekijät ja maanviljelijät. Itsekin olin ennen maan kanssa enemmän tekemisissä kuin nyt.

eutuuänveklhbvrdxc (esikoinen kirjoitti tähän väliin sanan, mutta hän ei muistanut sitä sanaa, minkä halusi kirjoittaa)

Olen ehkä sokea. Hapuileva. Keskenkasvuinen. Mutta nämä ovat lähtökohdat, mistä on jatkettava.

Viime yönä näin unta, että menin ystävän luo. Hän ei ollut siellä, vaan vielä töissä. Siellä asuivat hänen sukulaisensa. Paikka oli maatila, ja luonnonkaunis paikka. Ihmiset siellä osoittautuivat hulluiksi ja kehityshäiriöisiksi. Kaikki oli entisaikaista, sukulaiset riehuivat viikatteiden ja muiden työvälineiden kanssa. Odotin ystävääni, mutta sukulaiset sanoivat (nauroivat, vielä pahempaa) että ehkä hän tulee. Ehkä se. Tulee aikanaan. Kaikki alkoi olla piinallista. Lisäksi tiesin, että ystäväni istuu toimistossa tekemässä jotakin turhaakin turhempaa. Miksi hän kutsui minut tänne, mietin. Hän on itsekin hullu. Kunpa vaan pääsisin pois täältä ehjänä. Tie oli pitkä ja kiemurteleva hiekkatie, autoa ei ollut. Aurinko paistoi, oli kaunein kesä. Katselin hulluna nauravaa nuorta miestä, joka juoksi pihassa viikatteen kanssa. Minä vain odotin.

Tänään on kolmisen tuntia vapaa-aikaa, mutta olin niin aivokuollut, etten keksinyt mitään tekemistä. Ainoa mitä keksin, oli mennä kirjastoon lukemaan, esim. lehtiä, mutta koska ei ollut parkkikolikoita, sekin jäi.

Eilen keskimmäinen oli päiväkodin kanssa retkellä Suomenlinnassa. Hän kertoo matkasta esim. näin: Oli mies, jonka suuhun laitettiin kolikko. Sitten se kumarsi ja alkoi tanssia. Oliko se performanssitaiteilija, kysyimme. Keskimmäinen jäi miettimään. En tiedä. Ulkona oli lisäksi niin pimeää, ettei siellä olisi nähnyt performanssitaiteilijoita, paitsi taskulampun valossa.

Pimeyden turvin voisi tehdä kaikenlaista. Sen samettisessa suojassa. Matkalla mummolaan voisi pysähtyä jossakin aarnimetsässä, avata auton ovet, katsella taikametsiä, vettä tippuvia oksia ja hengittämistä. Tiedän hyvän paikan missä tämän voisi tehdä: Ruoveden ja Virtain välissä, siinä mistä käännytään Helvetinkolulle, siinä on uskomattomia metsiä. En tiedä mitä niissä on, mutta ne ovat.

Tänään kuuntelin autoradiosta Timo Parvelan haastattelua. Kummallista, olin pitänyt häntä jotenkin kiiltokuvamaisena, en kirjojen perusteella, vaan jonkun kirjamessuilla puhuneen tokaisun johdosta, että Parvela on niin hyvä esiintyjä, että häneen verrattuna muut vaikuttivat pökkelöiltä. Tästä kehitin ajatuksen, että hän on jotenkin ärsyttävä, kirjailija ja hyvä esiintyjäkin, siis liian täydellinen, siksi ällöttävä. Mutta haastattelu avasi silmäni, hän oli sympaattinen, oli kuvitellut kärsivänsä aivoverisuonen pullistumasta, ym. vaivoista. Hän oli inhimillinen.

tähtisumua

Tänään jonkinlaisessa horteessa, sitä käy jollakin energialla vaikka olisi kuinka väsynyt - tosi saiden ihanaaa olisi, jos ei olisi väsynyt vaan täynnä energiaa. Puhun töissä mitä sattuu ja huomaan, että kun kuuntelijoiden otsa rypistyy, olen sanonut jotain ristiriitaista. Usein joku rupeaa laskemaan sormiaan, että jos on näin, niin miten taululla lukee noin, ja joo lässynlässyn.

Kurin pitämiseen riittää niin vähä: jo se, että olen valmis jäämään aina tunnin jälkeen harjoittelemaan käytöstä, jne. kahdenkesken. Pitämään yksityistä käytöskoulua. Tätä vältetään kuin ruttoa, vaikka olen varsin sievä nainen ja hyvää seuraa.

Töipaikalla kuhisee täitä ja se on menossa remppaan. Ei se rähjäisyys haittaa, tai se, että joutuu työskentelemään talonmiehen saunassa. Pidän vanhasta enemmän kuin uudesta.

OLENHAN MINÄ hyvällä tuulellakin, vaikka romuna, kyllä kyllä. Työ on ikuista yökerhopestiä. Eilen vartin aikana: yksi kännykkä putosi asiakkaalta veskipyttyyn, toinen kaatui päänsä, kolmas tuli vessasta ja sanoi, ettei löydä valokatkaisijaa. Pöljä, huusivat toiset. Vielä tähän lisäksi: on koko ajan pimeä, jatkuva väsymystila, jne, jne pälä pälä, jne. Etten oikein jaksais mitään sössötystä ja söpöjä juttuja mistään aiheesta. Uuden työparinkin sain, amerikkalaisen jalkapallonpelaajan. Ulkona kun seisomme, hän on aina auringon edessä, koska on niin valtava. Järkäle, olen pieni, vaikken oikeasti olekaan. Edellinen paras parini oli nyrkkeilijä. Turha suojautua mihinkään sikiöasentoon, on vaan otettava iskut vastaan, mitä maailma tarjoaa. Joten turha tulla ainakaan tänne inisemään sitten kun kaikki on pimeää eikä toivoa näy.

Ei tämä vielä mitään, mutta kun on se asia. En näy sen yli pääsevän. Tänäänkin pysähdyin päiväkodin eteen ja jäin autoon yksin kuuntelemaan radiosta Valehtelisin jos väittäisin-kappaleen loppuun.

Fuck off sitten kokonaan. Tämän verran minussa on neitoperhoa. (Pidin siitä elokuvasta todella.)

Taivas on kuitenkin sen värinen kuin blogini tausta joskus: tyylikkään, valoisan harmaa. Koivut kurottavat taivasta kohti ja naapurissa asuu psykiatri.

Lähdemme kotoa aina aikaisin aamulla, minä ensin ja sitten muut. Tulemme taas kun on jo pimeää. Siinä välissä minulla on vapaata aikaa hetki, kun siirryn töistä hakemaan lapsia (plus yöt). Lapset alkoivat kasvaa pituutta nopeammin tässä mallissa. Kuopuskin jo muuttunut pitkäksi ja hinteläksi, hänen raajansa kasvavat ulos vaatteista. Keskimmäinen on laihtunut, neuvolassa hänelle määrättiin lisää maitotuotteita. Hän syö kyllä hyvin ja pitkään, jonnekin ruoka vain menee.

Täytyy muistaa aina laittaa tarjolle lapsille kinkkua ja juustoa, ja jugurttia.

Kaamos on voitettu, talven selkä taittunut. Siltä tuntuu. Ehkä lasku talveen ja pimeyteen olikin se pahin. Töissä avaan joskus ikkunan ja annan tuulla sisään. Lisäksi todella hienoa, joku oli nostanut töissä sälekaihtimet ylös, nyt kaikki on valoisampaa. Kas kun en ollut sitä itse hoksannut.

Lisäksi olin kaikille iloinen ja ystävällinen. Se oli mukavaa. Aamulla päiväkodissa intialainen uusi hoitaja touhusi lasten kanssa. Suomalaiset raahasivat jalkojaan flegmaattisina. Hän tarttui muka vihaisena lasta kauluksista kiinni ja sanoi So-So!, kun pikku tiitiäinen heitti pipon pois ulkona. Ja lapsi heitti sen yhä uudestaan, koska sai niin mukavaa huomiota.

Illalla on aikaa muutama hetki keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen. Katson ikkunaan seinän ylärajassa ja mietin yhä toisinaan Reinaldo Arenasia. Kirjoittaminen täytyy olla vapaata, minun kohdallani se voisi olla todellisuutta käsittelevää, koska niin hyvin osaan elää siinä. Tekstini vaikuttaa kyllä alakoululaisen tekstiltä, aivan rehellisesti sanoen, ei sellaista voi antaa kenenkään luettavaksi, vakavassa mielessä. On niin hyvä, että osaan arvioida tämän itse. Kenenkään ei tarvitse hukata aikaansa. Vielä rehellisesti, kyllä näistä ideoista saisi varmasti tarinoita aikaiseksi, jos osaisi.

Kirjoittaminen siirtyy koko ajan taaemmaksi. Ja olen niin paljon rauhallisempi ja iloisempi ilman sitä, jopa miltei terveen oloinen. Kokeilen, se on varmasti viimeinen niitti, lopettaminen. Se on unelmien testaamista. Uskallan tehdä sen. Alan tekemään vain ideoita, alkuasetelmia, tunnelmia, yksityiskohtia - kuka ostaisi niitä? Tarvitseeko kenenkään edes ostaa niitä?

Tänään kuopus keikahti illalla keinussa ympäri niin, että takaraivo osui lattiaan ja napsahti ilkeästi. Herätämme hänet yöllä ja katsomme onko kaikki ok. Hänen pitäisi olla tajuissaan, tietää oma nimensä, jne. Muuten se voi olla aivotärähdys.

Muuten.. himoitsen sinua

Asuimme ennen valkoisessa 50-luvun funkkistalossa, ylimmässä kerroksessa, josta oli huimat näkymät, mm. Niittykumpuun. Esikoinen nukkui vauvana yhdeksännen kerroksen parvekkeella, jolla tervapääskyt kirkuivat. Talon paras paikka, lasiseinäinen ullakko, josta oli näkymä yli Helsingin ja Suomenlahden, toimi yhteisenä pyykinkuivaustila. Lakanat ja kalsarit katselivat päivät pitkät maisemia. Olin kerran menossa sinne, ylös portaita, ja mitä näin! Kaksi laitapuolen kulkijaa oli majoittautunut ylätasanteelle, he olivat iltapalalla. Lattialle oli levitetty kaikenlaista syötävää: juustokimpale, kinkkua, leipää, olutta, sanomalehtiä. He olivat hyväntuulisia ja sanoivat: nälkä yllätti. Olin niin hämmästynyt, että jäin vain katselemaan heitä. En osannut sanoa mitään. Hymyilin vain.

Entä liikkeet, sellainen hämmästys, kun joku vieressä kävelevä tekee voltin siinä kävellessä, itse liikkuu koko ajan viivasuoraan eteenpäin, samassa tasossa. Kävele joskus jonkun vieressä, joka tekee voltteja. Tai lokit, jotka kieppuvat vaahtoavan merenpinnan yllä. Tai kuu, joka laskee vauhdilla metsän taa, kun lasket mäkeä alas. Tällaisia liikkeitä ajattelen. Lentokonetta, joka on valopiste mustalla taivaalla, alhalla, kohdassa, jossa ei pitäisi olla mitään.

Ja isoa tarjoilijamiehen vatsaa, hän tulee seisomaan lähelle ja hohkaa lämpöä, ja hänen kohdallaan ravintolan äänissä on seinä, hän vaimentaa ne. Hän seisoo niin lähellä, että voisin vähän kumartamalla painaa korvani hänen vatsaansa vasten ja kuunnella. Istun silloin ravintolassa runoilijan kanssa, johon olen rakastunut. Olen hermostunut, olen tuntenut häntä vasta vähän. Hän istuu minua vastapäätä ja käärii hihansa kyynärpäihin saakka. Katselen hänen käsivarsiaan. Ei voi noin vaan koskettaa, millään verukkeella. Hän puhuu vain asiaa, eikä varmastikaan aavista mitään. Sitten hän sanoo jotain sellaista kuin: ..niin yliarvostettua kuin seksi nykyään on. Siis - minä olen enemmän kuin valmis myötäilemään kaikkea mitä hän on, suoraa tai vinoa, mutta en pysty sanomaan Kyllä, niin, mutten ole niin rohkea, että väittäisin vastaankaan, oletko todella varma? Niin vaan hymyilen. Joo-o, hän sanoo hajamielisesti hetken päästä, tauon jälkeen, naputtaa sormillaan pöytään ja katsoo sivulle muihin pöytiin. Ja yhtä katastrofaalisena kommunikaatio jatkui. Hän jatkoi puhumista: ...miten paskamaisesti naisia kohdellaan. Siis yhteiskunnassa. Nyt tuli vaikeaa, koska minun piti seurata monta oletettua kommunikaatioketjua: olisi voinut ajatella, että hän olisi yrittänyt tehdä vaikutusta, yrittäen puhua minua oletettavasti kiinnostavasta aiheesta (olenhan nainen). Tai sitten hän vain puhui itseään kiinnostavista teemoista. Miksi aina pitää pohtia puheen tarkoitusperiä? Miksi häntä kiinnostaa naisten asema? Miksi ei, jos niin, se on taas yksi osoitus siitä, että hän on ihana. Ajattelin näitä kaikkia aspekteja ja hän sai vaikutelman, ettei minua kiinnosta naisten asema pätkääkään. (Mikä oli sillä hetkellä osittain totta, minulla oli tärkeämpää ajateltavaa.) Sitten lähdemme kävelemään ja ihmeellinen sattuma on, että sattuu olemaan kevät ja ehkä kaikken romanttisin aika vuodesta. Joen rannalla on lyhtyjä, ne valaisevat. Joki virtaa tummana. Parempaa näkyä ei ole. Ilmassa on musiikkia, se tulee jostakin kapakasta joen rannalla, elävää musiikkia. Ja pahemmaksi menee koko ajan. Mitä tarkoitat? hän kysyy, usemmin kuin kerran. Useammin kuin pari kertaa. Saan hänet hämmentyneeksi, ja minulla ei ole hajuakaan, mitä hän ajattelee.

Eilen olimme elokuvissa, ajattelin alkaa ihmiseksi sen jälkeen. Mutta auto jäi parkkihalliin, ja halli oli lukittu. Vartija sanoi: No tämän kerran, ja päästi meidät sisään ramppiluiskaa pitkin. Ajelimme siellä, mutta menimme väärästä nosto-ovesta, se ei johtanutkaan ulos. Tiesitkö miten paljon teitä Helsingin alla kiertelee? Et voi lukea kenenkään ajatuksia. Et voi. Uutta oli minulle se, että kaikki maanalaiset hallit lukittiin niin visusti yöksi, ajattelin, että ne olisivat auki, kun eihän niissä ole mitään. Katson kameroista, että pääsette ulos, sanoi vartija.

Valumme alamäkeen, käsijarrusta autossa en tiedä, jotenkin se fuskaa ja jotenkin kaikki paikat, työ ja koti tuntuvat kiinteiltä ja aine niitten välillä, se menee kokoon ja laajenee. Valumme alas mäkeä ja vastaan tulee joku pojan kaveri, Väinö tai Paavo tai Oskari ja äiti, joilla on kitarakotelo. Poika on joku koulukaveri, ja on kummallista ja hauskaa, että pojalla on kavereita, joita en tiedä, joista en tiedä. Olen niin sokea, mutta sattuma, mikä onni! Kuulemme ylämäkeen meneviltä, että joku lähellä antaa kitaratunteja.(Esikoinenhan haluaa kitaristiksi.)

Kotona kuopus aloittaa keskustelun sanomalla, että päiväkodissa oli henkilö. Hän tarkoittaa intialaista mieshoitajaa. Kuopus on tykästynyt uuteen hoitajaan, ja kertoo, että se henkilö oli järkevä, mutta itsepäinen.

Minulla oli rauhallinen lapsuus. Oli tätejä, jotka eivät koskaan kastelleet päätään. Se oli vaarallista. He suojasivat päänsä auringolta huivilla, koska tukka muuten palaisi. Pyysin heitä kesäisin uimaan, mutta he eivät koskaan tulleet. Ei kannata, isä sanoi, eivät he ole uineet enää sotien jälkeen. Jos menisivät järveen, eivät pääsisi pois, lisäsi äiti. Suonenveto. Mitä tahansa voi tulla, kohtalo voi riepotella tai pyöveli. Talon kuuluu kuitenkin olla mäellä ja sen vieressä pyörivä pyykkiteline, kasvimaa, eläimiä. Jos saisin päättää, puut saisivat olla kuusia. Isoja.

Nyt kun elämä on täysinäistä, kun pitää arvioida ehtiikö peseytyä vai käyttääkö sen ajan ruuanvalmistukseen, hädin tuskin muistan: olen suunnistanut tähtien avulla! On ollut aikoja, jolloin olen huolehtinut vain itsestäni! (Ja sekin tuntui työläältä.) Lapsena tein veljieni kanssa niin isoja lumilinnoja, että niissä pystyi seisomaan suorana, ja kaikissa oli uunit ja kaikki. Paistoimme lumipullia. Oli niin valtavasti lunta, että katoille saattoi kiivetä noin vain, ja räystäiden alle sai rakennettua helposti mitä vain! Minulla on ollut villi hiiri lemmikkinä! Olen nukkunut yksin vintillä! Olen kiertänyt ovelta ovella laulamassa, pukeutuneena noidaksi.

Luen kirjaa The Book of Proper Names (Amelie Nothomb), se kertoo lapsijutuista. Siinä on paljon tuttua. Pelkäsin muita lapsia viiden vanhana kerhossa, ne lihavat möllyskät vyöryivät kohti huutaen möreällä äänellä, sylki suusta lentäen. Se oli kammottavaa. Pelkäsin aidosti. Niillä ei ollut minkäänlaista käytöstapaa tai hillintää. Tajuavatko ne, miltä ne näyttävät, ajattelin. Järkytyin, että muut ihmiset olivat sellaisia (eläimien ja luonnonmullistuksien tiesin voivan olla hillittömiä). Se oli se rauhallinen lapsuus. Mikä nykyään pelästyttäisi samalla tavalla? Ehkä välinpitämättömyys enemmän kuin fyysinen riehunta ja tukasta veto.

Painajainen

Olin mieheni kanssa New Yorkissa matkalla. Jostakin syystä olimme jättäneet lapsenvahdin hankinnan sinne, että soittelemme sieltä sitten. Lapset jäivät yksin kotiin. Menomatka meni hyvin, mutta sitten puhelin meni rikki, en saanut soitettua. En muistanut numeroitakaan. Ja meillä oli vielä matka-aikaa jäljellä, ja jostakin olin kuullut, että paluumatka kestää tuplasti niin kauan kuin menomatka. En voinut tehdä mitään.

My bag is resting. It is very tired.

Aloin tehdä leipäpuuroa, mutta sen kävi surkeasti, se paloi pohjaan, koska unohdin koko asian hellalle.

Miltei sairastuin, kun olin viikon kokonaan kirjoittamatta. Joten, vaikken saisi mitään aikaan, kirjoitan silti. Katsoin viimeksi mökillä omaelämänkerrallisen elokuvan kuubalaisesta kirjailijasta Reinaldo Arenasista. Hänellä oli vielä hankalammat olosuhteet.

On pakko tuulettaa palaneen käry pois. Sisään tulee kostean lumen tuoksua. Pojat katsovat pikkarikakkosta. Jossain ohjelmassa on musiikki, joka muistuttaa puhelimen ääntä. Luulen koko ajan, että puhelimeni soi. Eivätkä paljon omenantuoksuiset kynttilät auta kun on ympärillä kauhea palaneen käry.

Täytyy miettiä piristäviä asioita. Tuijotella hehkulamppuja ja loisteputkia ja kynttilöitä. Mikä tahansa valo tai vielä paremmin, mikä tahansa liike auttaa pimeyteen. Olla iloinen vaikka ei olisi mitään eilisestä poikkeavaa erityistä syytä.
Omenakynttilät ovat punaisia ja steariini sulaa punaiseksi royalvedeksi.

Eläimet voisivat auttaa. Kuvitelmakin niistä: sileäkarvaisista vasikoista, ankoista, joiden höyhenpeite on muhkea, joustava. (Miten sulat ovat ankan ihossa kiinni.)

Olen töissä ja oppilas leikkii pihassa sormileikkiä, jossa turvallinen murhaaja tulee. Kun oppilaat tulevat kysymään jotakin, he painautuvat kiinni. Ei ihme, että väsyin viime viikolla.

Kun kaikki on muutoksessa, ei vielä oikein kiinnity mihinkään.

Aioin tehdä jotakin pientä, kuten lähettää kuvia kehitettäväksi. Kuopus on sairaanakin kuitenkin niin toimealias, etten oikeastaan ehdi mitään. Hän hiihtää autoradan raiteet suksina jaloissaan, hankaa tiskirätillä päätään, vääntää sitä ja katselee pisaroita lattialla. Hän lisäksi puhuu ja laulaa ja huutaa ja rallattaa aivan taukoamatta. Vain jos hän löytää jotakin todella mielenkiintoista, tulee hetkeksi hiljaista. Kun hän löytää veljen liikennevalot, joissa syttyy vihreä, oranssi ja punainen. Onnellista on, että on lapsia, jotka harvoin sairastavat, ja jotka sairaanakin ovat niin energisiä, että voisivat lähteä maailmanvalloitukselle, ja PUHUA KAPITAALEIN KOKO AJAN MYRSKYN YLI. KATSE YLI TYRSKYVIEN VAAHTOPÄIDEN!MINÄPÄ MENEN TÄNNE!

Valmistelen hiukan esitelmää, ensi viikolle. Sataa, ulkona on harmaata. Raskas viikko koulussa on takana. Lapsilla on kysymyksiä. Heillä on yhtä paljon vastauksia kuin minulla. He menevät ikkunalle, mittailevat matkaa maahan.

Viikon aikana huomaan saman kuvion monen ihmisen kohdalla. Kaikki räjähtelevät, vastaavat närkästyneesti, jälkeenpäin ihmiset leppyvät, tasoittuvat. Tuovat kääretorttua ja pullaa, saan ystävällisen sähköpostin ihmiseltä, joka oli äsken kireä.

Luokassa risteilevät monenlaiset asiat. Vaihdan istumajärjestystä. Laitan jotenkin vaistomaisesti pareiksi pojan ja tytön, ainoat luokassa, joiden välillä on nähtävissä joskus jotakin ilkeilyä. Vasta jälkeenpäin hoksaan, että se on hyvä idea.

Kuopus laittaa kaikki verhot kiinni ja valot pois. Kaikissa ikkunoissa ei ole verhoja, mutta silti keskellä päivää on aika pimeää. Vain muutamia värisävyjä on näkyvissä. Kuopus tarvitsisi taskulampun, siitä olisi paljon iloa.

Aamulla melkein rupesin rääkymään, kun seurakunnasta oli kanttori pitämässä aamunavausta. Se alkoi aivan normaalisti, paitsi että puhuja penkoi kassiaan pitkään pianon takana. Ensimmäinen ajatus: yskintää salissa, 400 silmää lattialla, ilmaa kostuttamassa, odottamassa. Kun hän edelleen penkoi laukkua, ehkä noin minuutin, alkoi hymyilyttää, tiesin, että hän on varma esiintyjä. Vain sellainen joka on varma, uskaltaa ottaa aikansa, sen mitä tarvitsee. Kun aloitti, hän puhui kuin isoäiti ja veti esille albumeita joista putoili kuvia, niitä luisui pianon alle. Antaa pudota vaan, hän sanoi. Hän keskittyi kertomaan. Viimeisen naulan hän löi alkamalla puhua härähhipasta, pohjalaisittain, siitä, ettei ole mitään hätää. Hän veti koko puheensa aikalailla täysillä. Sellaisen huomaa.

Sitten kun kaikki loppui, olimme viimeisinä lähdössä pois, halusin kiittää häntä hyvästä puheesta, mutta hän ehti ensin puhumaan ja alkoi puhua telinevoimistelulaitteista, joiden keskellä olimme. Lopuksi kuitenkin kiitin ja hän muuttui yhtäkkiä vakavaksi, aivan kuin olisin tönäissyt hänet alas jyrkänteeltä, offf you gooooo! Bye!. Oppilaatkin eturivissä luulivat, että nyt pitää kiittää, sanoivat kaikki kiitos, ja nyökkäsivät hänelle vakavina ohi mennessään. Hän jäi sinne seisomaan, ja tunsin oloni niin hyväksi, koska palautin viestin.

Minuutti aikaa kirjoittaa, siis:

Ongelmia:
- Sukka katosi viime yönä, putosi jalasta. Oli hankala nukkua, toiseen jalkaan kylmä, toiseen lämmin, jokin ristiriita aivoissa, lämmintä ja kylmää, lopulta tuntui kuin toinen jalka olisi amputoitu, se oli tunnoton.
- Joku oli laittanut auton tuulilasiin lapun: Huonosti parkkeerattu!!! Harjoittele lisää!! (joku hullu spykis, auto oli vain vähän vinossa)Onneksi peltikuori suojaa useimmilta ihmisiltä.
- Ohjelmoidut päivät. (Myös hyvä puoli: ei tarvitse/ehdi ajatella mitään syvällisemmin)
- Aloin miettiä matkaa lämpimään maahan, turkoosiin altaaseen. Olen vastustanut rantalomia. Se oli viimeinen periaatteeni. Pimenevässä syksyssä tuntuu kuin asuisin maakuopassa, en näe aurinkoa, päivälläkin erehdyin seisomaan katoksen alla. Kuin iso varjostava hattu päässä.

Mökillä on korkea vuori, kalliosta tehty ja sen päällä suo! Felsensumpf.

Ich bin keine Botanikerin (das ist, keine Pflanzenspezialistin) - kun siivosin pöydältä lehtitröykkiöt, tulin kääntäneeksi erästä melko pitkään paikallaan ollutta kasvia, löysin siitä kummallisen lisäkkeen, ainakin silmämääräisesti arvioiden se näyttää aika erilaiselta kuin emokasvi. Mikä ihme se on?

En oikein jaksa. Pidän sateesta, puutarhoissa jne, kaikkialla, tihkusta ja rankasta, mutta on ollut niin huitsin helteistä. Tarvitsen aikaa. Keksinkin keinon saada sitä, mutta se auttaa vasta ensi syksystä eteenpäin.

Minun täytyy aina kokeilla jotakin, ennenkuin tiedän: en pidä tästä. En voi päättää ennakkoon. Olen valmis mihin tahansa, mutten väärän asian takia.

Näin unta, jossa P.H., kirjailija, antoi minulle palautetta tekstistäni. Hän oli kirjoittanut palautteen korttiin, avattavaan kaksisivuiseen ruusukorttiin. Hän kirjoitti ympäripyöreästi, kierrellen, "kyllähän siinä hyviäkin puolia oli", jne, "välillä kuului oikein sellainen ja sellainen ääni, mutta"... rivien välissä oli koko ajan mutta, jonka huomiotta jättämiseen olisi pitänyt olla sokea. Loppuun hän oli kirjoittanut jonkun suomalaisen mieskirjailijan lyhyen novellin, kolme kappaletta, se on absurdi tarina, ja todella hyvä. Eikö tämä tunnukin tutulta, hän kirjoitti, sinun kannattaisi lukea häntä. Ja olin samaa mieltä, se oli tekstiä, jonka olisin itse voinut kirjoittaa, loistavaa. (Ennen tätä unta olin miettinyt kirjoittamisopintojen palautetta, jossa oli: tekstisi oli keskeneräisen tuntuinen, valmis teksti on viimeistelty.. jne. Tottakai se on keskeneräinen, jos minulla olisi käsissäni valmis romaani, olisinko edes yhteydessä teihin??!! En. Luultavasti en olisi, siis mitä hyödyttää toistella, että teksini on keskeneräinen, sen tiedän jo itsekin, onhan se herra paratkoon ensimmäinen versio ja vain osa kokonaisuutta! Olisin mieluummin kuullut tekstin muista ominaisuuksista, mutten sano sitä heille, sillä he pitävät minua jo muutenkin nokkavana.)

Viime yönä näin unta, jossa söin homeista ruokaa. Jotakin muutakin mielenkiintoista tapahtui, mutten enää muista mitä. Pidin kyllä siitä homeisesta ruuasta, ja mainostin muillekin miten hyvää se on. Kuulostaa aika huonolta.

Yritän ajatella muuta: nuorimmilla lapsilla menevät tavut sekaisin. Sataa limuhuitaleita, sanoi kuopus, kun ajelimme autossa kotiin päin. Keskimmäinen: Tuo taitaa olla joulupukki, kun se vetää kereä! Tänään tapahtui lisäksi jotakin merkillistä: kiinnitin piirongin vetokahvat uudelleen kiinni. Ne ovat olleet poissa kuusi vuotta, koska silloin lapset alkoivat avata ja sulkea laatikoita jatkuvasti, ja heittelivät tärkeät paperit alas jonnekin, ne pyörivät ympyrää, heippa heippalee.. Ja irrotin tuoleista pinttyneet vihreäkukkaiset päälliset, palasimme ajassa taaksepäin, näkyviin tuli syvänsiniharmaa, oikea kangas. Olohuoneeseen toin matot, jotka on kutonut äitini, kaksi pitkää mattoa, joissa on leveitä harmaan ja violetin raitoja. Huone piteni mattojen suunnassa, ja alkoi taas muistuttaa talonpoikaista asumusta.

En koskaan siivoa, mutta nyt on tulossa kutsut, joten on tehtävä suursiivous ja leivottava. Valmiina on mansikkajäädykekakku ja pohja suklaahedelmätäytekakkuun, ja omenapiirakka. Vielä toinen mokoma leivontatuokio, niin meillä on jotakin syötävää.