Kaamos on voitettu, talven selkä taittunut. Siltä tuntuu. Ehkä lasku talveen ja pimeyteen olikin se pahin. Töissä avaan joskus ikkunan ja annan tuulla sisään. Lisäksi todella hienoa, joku oli nostanut töissä sälekaihtimet ylös, nyt kaikki on valoisampaa. Kas kun en ollut sitä itse hoksannut.

Lisäksi olin kaikille iloinen ja ystävällinen. Se oli mukavaa. Aamulla päiväkodissa intialainen uusi hoitaja touhusi lasten kanssa. Suomalaiset raahasivat jalkojaan flegmaattisina. Hän tarttui muka vihaisena lasta kauluksista kiinni ja sanoi So-So!, kun pikku tiitiäinen heitti pipon pois ulkona. Ja lapsi heitti sen yhä uudestaan, koska sai niin mukavaa huomiota.

Illalla on aikaa muutama hetki keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen. Katson ikkunaan seinän ylärajassa ja mietin yhä toisinaan Reinaldo Arenasia. Kirjoittaminen täytyy olla vapaata, minun kohdallani se voisi olla todellisuutta käsittelevää, koska niin hyvin osaan elää siinä. Tekstini vaikuttaa kyllä alakoululaisen tekstiltä, aivan rehellisesti sanoen, ei sellaista voi antaa kenenkään luettavaksi, vakavassa mielessä. On niin hyvä, että osaan arvioida tämän itse. Kenenkään ei tarvitse hukata aikaansa. Vielä rehellisesti, kyllä näistä ideoista saisi varmasti tarinoita aikaiseksi, jos osaisi.

Kirjoittaminen siirtyy koko ajan taaemmaksi. Ja olen niin paljon rauhallisempi ja iloisempi ilman sitä, jopa miltei terveen oloinen. Kokeilen, se on varmasti viimeinen niitti, lopettaminen. Se on unelmien testaamista. Uskallan tehdä sen. Alan tekemään vain ideoita, alkuasetelmia, tunnelmia, yksityiskohtia - kuka ostaisi niitä? Tarvitseeko kenenkään edes ostaa niitä?

Tänään kuopus keikahti illalla keinussa ympäri niin, että takaraivo osui lattiaan ja napsahti ilkeästi. Herätämme hänet yöllä ja katsomme onko kaikki ok. Hänen pitäisi olla tajuissaan, tietää oma nimensä, jne. Muuten se voi olla aivotärähdys.