Muuten.. himoitsen sinua

Asuimme ennen valkoisessa 50-luvun funkkistalossa, ylimmässä kerroksessa, josta oli huimat näkymät, mm. Niittykumpuun. Esikoinen nukkui vauvana yhdeksännen kerroksen parvekkeella, jolla tervapääskyt kirkuivat. Talon paras paikka, lasiseinäinen ullakko, josta oli näkymä yli Helsingin ja Suomenlahden, toimi yhteisenä pyykinkuivaustila. Lakanat ja kalsarit katselivat päivät pitkät maisemia. Olin kerran menossa sinne, ylös portaita, ja mitä näin! Kaksi laitapuolen kulkijaa oli majoittautunut ylätasanteelle, he olivat iltapalalla. Lattialle oli levitetty kaikenlaista syötävää: juustokimpale, kinkkua, leipää, olutta, sanomalehtiä. He olivat hyväntuulisia ja sanoivat: nälkä yllätti. Olin niin hämmästynyt, että jäin vain katselemaan heitä. En osannut sanoa mitään. Hymyilin vain.

Entä liikkeet, sellainen hämmästys, kun joku vieressä kävelevä tekee voltin siinä kävellessä, itse liikkuu koko ajan viivasuoraan eteenpäin, samassa tasossa. Kävele joskus jonkun vieressä, joka tekee voltteja. Tai lokit, jotka kieppuvat vaahtoavan merenpinnan yllä. Tai kuu, joka laskee vauhdilla metsän taa, kun lasket mäkeä alas. Tällaisia liikkeitä ajattelen. Lentokonetta, joka on valopiste mustalla taivaalla, alhalla, kohdassa, jossa ei pitäisi olla mitään.

Ja isoa tarjoilijamiehen vatsaa, hän tulee seisomaan lähelle ja hohkaa lämpöä, ja hänen kohdallaan ravintolan äänissä on seinä, hän vaimentaa ne. Hän seisoo niin lähellä, että voisin vähän kumartamalla painaa korvani hänen vatsaansa vasten ja kuunnella. Istun silloin ravintolassa runoilijan kanssa, johon olen rakastunut. Olen hermostunut, olen tuntenut häntä vasta vähän. Hän istuu minua vastapäätä ja käärii hihansa kyynärpäihin saakka. Katselen hänen käsivarsiaan. Ei voi noin vaan koskettaa, millään verukkeella. Hän puhuu vain asiaa, eikä varmastikaan aavista mitään. Sitten hän sanoo jotain sellaista kuin: ..niin yliarvostettua kuin seksi nykyään on. Siis - minä olen enemmän kuin valmis myötäilemään kaikkea mitä hän on, suoraa tai vinoa, mutta en pysty sanomaan Kyllä, niin, mutten ole niin rohkea, että väittäisin vastaankaan, oletko todella varma? Niin vaan hymyilen. Joo-o, hän sanoo hajamielisesti hetken päästä, tauon jälkeen, naputtaa sormillaan pöytään ja katsoo sivulle muihin pöytiin. Ja yhtä katastrofaalisena kommunikaatio jatkui. Hän jatkoi puhumista: ...miten paskamaisesti naisia kohdellaan. Siis yhteiskunnassa. Nyt tuli vaikeaa, koska minun piti seurata monta oletettua kommunikaatioketjua: olisi voinut ajatella, että hän olisi yrittänyt tehdä vaikutusta, yrittäen puhua minua oletettavasti kiinnostavasta aiheesta (olenhan nainen). Tai sitten hän vain puhui itseään kiinnostavista teemoista. Miksi aina pitää pohtia puheen tarkoitusperiä? Miksi häntä kiinnostaa naisten asema? Miksi ei, jos niin, se on taas yksi osoitus siitä, että hän on ihana. Ajattelin näitä kaikkia aspekteja ja hän sai vaikutelman, ettei minua kiinnosta naisten asema pätkääkään. (Mikä oli sillä hetkellä osittain totta, minulla oli tärkeämpää ajateltavaa.) Sitten lähdemme kävelemään ja ihmeellinen sattuma on, että sattuu olemaan kevät ja ehkä kaikken romanttisin aika vuodesta. Joen rannalla on lyhtyjä, ne valaisevat. Joki virtaa tummana. Parempaa näkyä ei ole. Ilmassa on musiikkia, se tulee jostakin kapakasta joen rannalla, elävää musiikkia. Ja pahemmaksi menee koko ajan. Mitä tarkoitat? hän kysyy, usemmin kuin kerran. Useammin kuin pari kertaa. Saan hänet hämmentyneeksi, ja minulla ei ole hajuakaan, mitä hän ajattelee.

Eilen olimme elokuvissa, ajattelin alkaa ihmiseksi sen jälkeen. Mutta auto jäi parkkihalliin, ja halli oli lukittu. Vartija sanoi: No tämän kerran, ja päästi meidät sisään ramppiluiskaa pitkin. Ajelimme siellä, mutta menimme väärästä nosto-ovesta, se ei johtanutkaan ulos. Tiesitkö miten paljon teitä Helsingin alla kiertelee? Et voi lukea kenenkään ajatuksia. Et voi. Uutta oli minulle se, että kaikki maanalaiset hallit lukittiin niin visusti yöksi, ajattelin, että ne olisivat auki, kun eihän niissä ole mitään. Katson kameroista, että pääsette ulos, sanoi vartija.