Viime yönä näin unta, että menin ystävän luo. Hän ei ollut siellä, vaan vielä töissä. Siellä asuivat hänen sukulaisensa. Paikka oli maatila, ja luonnonkaunis paikka. Ihmiset siellä osoittautuivat hulluiksi ja kehityshäiriöisiksi. Kaikki oli entisaikaista, sukulaiset riehuivat viikatteiden ja muiden työvälineiden kanssa. Odotin ystävääni, mutta sukulaiset sanoivat (nauroivat, vielä pahempaa) että ehkä hän tulee. Ehkä se. Tulee aikanaan. Kaikki alkoi olla piinallista. Lisäksi tiesin, että ystäväni istuu toimistossa tekemässä jotakin turhaakin turhempaa. Miksi hän kutsui minut tänne, mietin. Hän on itsekin hullu. Kunpa vaan pääsisin pois täältä ehjänä. Tie oli pitkä ja kiemurteleva hiekkatie, autoa ei ollut. Aurinko paistoi, oli kaunein kesä. Katselin hulluna nauravaa nuorta miestä, joka juoksi pihassa viikatteen kanssa. Minä vain odotin.

Tänään on kolmisen tuntia vapaa-aikaa, mutta olin niin aivokuollut, etten keksinyt mitään tekemistä. Ainoa mitä keksin, oli mennä kirjastoon lukemaan, esim. lehtiä, mutta koska ei ollut parkkikolikoita, sekin jäi.

Eilen keskimmäinen oli päiväkodin kanssa retkellä Suomenlinnassa. Hän kertoo matkasta esim. näin: Oli mies, jonka suuhun laitettiin kolikko. Sitten se kumarsi ja alkoi tanssia. Oliko se performanssitaiteilija, kysyimme. Keskimmäinen jäi miettimään. En tiedä. Ulkona oli lisäksi niin pimeää, ettei siellä olisi nähnyt performanssitaiteilijoita, paitsi taskulampun valossa.

Pimeyden turvin voisi tehdä kaikenlaista. Sen samettisessa suojassa. Matkalla mummolaan voisi pysähtyä jossakin aarnimetsässä, avata auton ovet, katsella taikametsiä, vettä tippuvia oksia ja hengittämistä. Tiedän hyvän paikan missä tämän voisi tehdä: Ruoveden ja Virtain välissä, siinä mistä käännytään Helvetinkolulle, siinä on uskomattomia metsiä. En tiedä mitä niissä on, mutta ne ovat.