Aioin tehdä jotakin pientä, kuten lähettää kuvia kehitettäväksi. Kuopus on sairaanakin kuitenkin niin toimealias, etten oikeastaan ehdi mitään. Hän hiihtää autoradan raiteet suksina jaloissaan, hankaa tiskirätillä päätään, vääntää sitä ja katselee pisaroita lattialla. Hän lisäksi puhuu ja laulaa ja huutaa ja rallattaa aivan taukoamatta. Vain jos hän löytää jotakin todella mielenkiintoista, tulee hetkeksi hiljaista. Kun hän löytää veljen liikennevalot, joissa syttyy vihreä, oranssi ja punainen. Onnellista on, että on lapsia, jotka harvoin sairastavat, ja jotka sairaanakin ovat niin energisiä, että voisivat lähteä maailmanvalloitukselle, ja PUHUA KAPITAALEIN KOKO AJAN MYRSKYN YLI. KATSE YLI TYRSKYVIEN VAAHTOPÄIDEN!MINÄPÄ MENEN TÄNNE!

Valmistelen hiukan esitelmää, ensi viikolle. Sataa, ulkona on harmaata. Raskas viikko koulussa on takana. Lapsilla on kysymyksiä. Heillä on yhtä paljon vastauksia kuin minulla. He menevät ikkunalle, mittailevat matkaa maahan.

Viikon aikana huomaan saman kuvion monen ihmisen kohdalla. Kaikki räjähtelevät, vastaavat närkästyneesti, jälkeenpäin ihmiset leppyvät, tasoittuvat. Tuovat kääretorttua ja pullaa, saan ystävällisen sähköpostin ihmiseltä, joka oli äsken kireä.

Luokassa risteilevät monenlaiset asiat. Vaihdan istumajärjestystä. Laitan jotenkin vaistomaisesti pareiksi pojan ja tytön, ainoat luokassa, joiden välillä on nähtävissä joskus jotakin ilkeilyä. Vasta jälkeenpäin hoksaan, että se on hyvä idea.

Kuopus laittaa kaikki verhot kiinni ja valot pois. Kaikissa ikkunoissa ei ole verhoja, mutta silti keskellä päivää on aika pimeää. Vain muutamia värisävyjä on näkyvissä. Kuopus tarvitsisi taskulampun, siitä olisi paljon iloa.