Valumme alamäkeen, käsijarrusta autossa en tiedä, jotenkin se fuskaa ja jotenkin kaikki paikat, työ ja koti tuntuvat kiinteiltä ja aine niitten välillä, se menee kokoon ja laajenee. Valumme alas mäkeä ja vastaan tulee joku pojan kaveri, Väinö tai Paavo tai Oskari ja äiti, joilla on kitarakotelo. Poika on joku koulukaveri, ja on kummallista ja hauskaa, että pojalla on kavereita, joita en tiedä, joista en tiedä. Olen niin sokea, mutta sattuma, mikä onni! Kuulemme ylämäkeen meneviltä, että joku lähellä antaa kitaratunteja.(Esikoinenhan haluaa kitaristiksi.)

Kotona kuopus aloittaa keskustelun sanomalla, että päiväkodissa oli henkilö. Hän tarkoittaa intialaista mieshoitajaa. Kuopus on tykästynyt uuteen hoitajaan, ja kertoo, että se henkilö oli järkevä, mutta itsepäinen.

Minulla oli rauhallinen lapsuus. Oli tätejä, jotka eivät koskaan kastelleet päätään. Se oli vaarallista. He suojasivat päänsä auringolta huivilla, koska tukka muuten palaisi. Pyysin heitä kesäisin uimaan, mutta he eivät koskaan tulleet. Ei kannata, isä sanoi, eivät he ole uineet enää sotien jälkeen. Jos menisivät järveen, eivät pääsisi pois, lisäsi äiti. Suonenveto. Mitä tahansa voi tulla, kohtalo voi riepotella tai pyöveli. Talon kuuluu kuitenkin olla mäellä ja sen vieressä pyörivä pyykkiteline, kasvimaa, eläimiä. Jos saisin päättää, puut saisivat olla kuusia. Isoja.

Nyt kun elämä on täysinäistä, kun pitää arvioida ehtiikö peseytyä vai käyttääkö sen ajan ruuanvalmistukseen, hädin tuskin muistan: olen suunnistanut tähtien avulla! On ollut aikoja, jolloin olen huolehtinut vain itsestäni! (Ja sekin tuntui työläältä.) Lapsena tein veljieni kanssa niin isoja lumilinnoja, että niissä pystyi seisomaan suorana, ja kaikissa oli uunit ja kaikki. Paistoimme lumipullia. Oli niin valtavasti lunta, että katoille saattoi kiivetä noin vain, ja räystäiden alle sai rakennettua helposti mitä vain! Minulla on ollut villi hiiri lemmikkinä! Olen nukkunut yksin vintillä! Olen kiertänyt ovelta ovella laulamassa, pukeutuneena noidaksi.

Luen kirjaa The Book of Proper Names (Amelie Nothomb), se kertoo lapsijutuista. Siinä on paljon tuttua. Pelkäsin muita lapsia viiden vanhana kerhossa, ne lihavat möllyskät vyöryivät kohti huutaen möreällä äänellä, sylki suusta lentäen. Se oli kammottavaa. Pelkäsin aidosti. Niillä ei ollut minkäänlaista käytöstapaa tai hillintää. Tajuavatko ne, miltä ne näyttävät, ajattelin. Järkytyin, että muut ihmiset olivat sellaisia (eläimien ja luonnonmullistuksien tiesin voivan olla hillittömiä). Se oli se rauhallinen lapsuus. Mikä nykyään pelästyttäisi samalla tavalla? Ehkä välinpitämättömyys enemmän kuin fyysinen riehunta ja tukasta veto.