Aloin tehdä leipäpuuroa, mutta sen kävi surkeasti, se paloi pohjaan, koska unohdin koko asian hellalle.

Miltei sairastuin, kun olin viikon kokonaan kirjoittamatta. Joten, vaikken saisi mitään aikaan, kirjoitan silti. Katsoin viimeksi mökillä omaelämänkerrallisen elokuvan kuubalaisesta kirjailijasta Reinaldo Arenasista. Hänellä oli vielä hankalammat olosuhteet.

On pakko tuulettaa palaneen käry pois. Sisään tulee kostean lumen tuoksua. Pojat katsovat pikkarikakkosta. Jossain ohjelmassa on musiikki, joka muistuttaa puhelimen ääntä. Luulen koko ajan, että puhelimeni soi. Eivätkä paljon omenantuoksuiset kynttilät auta kun on ympärillä kauhea palaneen käry.

Täytyy miettiä piristäviä asioita. Tuijotella hehkulamppuja ja loisteputkia ja kynttilöitä. Mikä tahansa valo tai vielä paremmin, mikä tahansa liike auttaa pimeyteen. Olla iloinen vaikka ei olisi mitään eilisestä poikkeavaa erityistä syytä.
Omenakynttilät ovat punaisia ja steariini sulaa punaiseksi royalvedeksi.

Eläimet voisivat auttaa. Kuvitelmakin niistä: sileäkarvaisista vasikoista, ankoista, joiden höyhenpeite on muhkea, joustava. (Miten sulat ovat ankan ihossa kiinni.)

Olen töissä ja oppilas leikkii pihassa sormileikkiä, jossa turvallinen murhaaja tulee. Kun oppilaat tulevat kysymään jotakin, he painautuvat kiinni. Ei ihme, että väsyin viime viikolla.

Kun kaikki on muutoksessa, ei vielä oikein kiinnity mihinkään.