Aamulla melkein rupesin rääkymään, kun seurakunnasta oli kanttori pitämässä aamunavausta. Se alkoi aivan normaalisti, paitsi että puhuja penkoi kassiaan pitkään pianon takana. Ensimmäinen ajatus: yskintää salissa, 400 silmää lattialla, ilmaa kostuttamassa, odottamassa. Kun hän edelleen penkoi laukkua, ehkä noin minuutin, alkoi hymyilyttää, tiesin, että hän on varma esiintyjä. Vain sellainen joka on varma, uskaltaa ottaa aikansa, sen mitä tarvitsee. Kun aloitti, hän puhui kuin isoäiti ja veti esille albumeita joista putoili kuvia, niitä luisui pianon alle. Antaa pudota vaan, hän sanoi. Hän keskittyi kertomaan. Viimeisen naulan hän löi alkamalla puhua härähhipasta, pohjalaisittain, siitä, ettei ole mitään hätää. Hän veti koko puheensa aikalailla täysillä. Sellaisen huomaa.

Sitten kun kaikki loppui, olimme viimeisinä lähdössä pois, halusin kiittää häntä hyvästä puheesta, mutta hän ehti ensin puhumaan ja alkoi puhua telinevoimistelulaitteista, joiden keskellä olimme. Lopuksi kuitenkin kiitin ja hän muuttui yhtäkkiä vakavaksi, aivan kuin olisin tönäissyt hänet alas jyrkänteeltä, offf you gooooo! Bye!. Oppilaatkin eturivissä luulivat, että nyt pitää kiittää, sanoivat kaikki kiitos, ja nyökkäsivät hänelle vakavina ohi mennessään. Hän jäi sinne seisomaan, ja tunsin oloni niin hyväksi, koska palautin viestin.