Eleggua on afrikkalaisessa tarustossa teitten, polkujen ja tienristeysten isäntä, varsinainen velikulta ja leikkisä luonteeltaan, se on läsnä, kun jotakin syntyy tai kuolee, alkaa tai loppuu. Se voi päästää pälkähästä ihmeen tavoin tai saattaa kaiken tuhon omaksi. Eleggua on kohtalon valtias. Se asuu oven takana ja seuraa sieltä valppaana tapahtumien kehitystä. Se ohjailee Sattumaa, kylvää hyvää tai huonoa onnea.

Minä, kuka lienen, harhailen enkä ymmärrä mennä kotiin, teen vaan nuotion tienviereen. Eleggua rakastaa ja säälii minua, näkee minussa nuoruutensa. Tiedän sen, koska muuten en voisi olla näin onnekas. Tapaan lännessä kaikenlaisia maankiertäjiä, valonpilkahduksia, kasvaneita lapsia. He ovat minä. Hakkaan puoliksi maahan kiinni jäätyneen miehen irti, lähdemme yhdessä eteenpäin. Hän sulaa kuuraisella tienpenkalla. Mies ei voi puhua, hän on menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa? Voin nyt kuolla, sanoo hän katseellaan. Miehen sanojen jälkeen katson peltoa, joka on saanut hennon lumipeitteen, vihreää näkyy yhtä paljon kuin valkoista. Eleggua kuuntelee puun takana. Pellon takana on autio talo, maali ulkolaudoista hilseillyt. Menemme, mies ja minä, pellon yli ja nousemme portaat ylös kuistiin, ovi on auki, eteisessä olevat kengät sopivat jalkaan, teemme tulet, lämmitämme talon. Jatkamme siitä mihin jäimme, mennyt sulkeutuu. Koskaan emme siitä puhu. Emme näe mennyttä enää, olemme vanhoja ystäviä, yhtä vanhoja kuin elämä.