Kun saa avaimet käteen, sen huomaa. Ja millaiset avaimet. Ei ole totta kaikki mitä sanotaan. Lentokoneen ääni kun se menee päältä, ei saa korkeutta, ja näet liian läheltä harmaan pellin. Sen ääni antaa sinulle voimaa. Kun on niin varma, ettei tarvitse enää varoa. Ei ole mitään mikä hiipisi selän taa. Sivumennen tajuan, ettei ole koskaan ollutkaan, mutta sillekin asialle vain hymähdän. Kun pettymyksenkin voi avata, kuin lammen jään, tai koskemattoman lumen pinnan. Oliko kyse vain siitä, että löysää ohjaksia, ei kysele. Ovatko ne ne avaimet? En millään haluaisi purkaa tätä euforista olotilaa osiin, analysoida sitä.

Mitä kaikkea mielentila avaa? Ja mitä kaikkea toivottomuus sulkee. Ajattelin yhtäkkiä erilaisia huumorintajuja, mies kuunteli opiskeluasunnossa Alivaltiosihteeriä. Älytöntä. Minä kuuntelin Koe-eläinpuistoa, ja yritin kaikkeni olla nauramatta, kun kokkasimme yhdessä, purin huultani ja välillä kävin vessassa nauramassa hiljaa (ja puremassa pyyhkettä), en voinut nauraa, koska häntä ärsytti ohjelma muutenkin niin paljon. Lontoossa kerran menin tapaamaan ystävää, muistan kattilaan sulaneen muovilastan, se oli sulanut ja rullautunut kasaan, a piece of art. Kerran heräsimme neljältä ja ajoimme pyörillä lintujärvelle. Aamu oli kylmä, matkalla näimme pyrstötiaisia, vietimme päivän järvellä, kun katsoin kelloa, se oli vasta yhdeksän aamulla. Silloin tuntui, että olen elänyt jo ihmisiän. Vaikka ei mieleeni tulekaan kuin korkeintaan yksi lause, jossa onnistuin sanomaan juuri sen tunteen ja ajatuksen, mitä halusin. Kaikki sopi yhteen. Yksi lause, keskellä runoa. Mutta se toi hienon tunteen, kielen hallinnasta, tai sellaisesta, että olisin väännellyt kielestä haluamani, se olisi ollut hetken hallussani, käsivarren päässä. Yleensä kohtelen kieltä hellästi ja ystävänä, en malta liikaa rääkätä, ettei se vain kääntyisi pois, kellun siinä ja annan sanojen mennä ohi, otan sen minkä vaatimattomuudella voi. Uin. Joskus ehkä ystävystymme niin, että kieli tarjoutuu minulle jonakin aivan uutena.

Joskus taas ajattelen, että kaiken tekstin tarkoitus on lohdutus. Sen kertominen, että on toivoa. Dekkarit lohduttavat loogisesti uskovia, eivätkö niissä murhat aina ratkea? Eikö lohdutus ole loppuviimeksi sama asia kuin hyvän olon tuominen, kokemuksen jakaminen, nimen antaminen? Sen kertominen, missä käännyimme tieltä.