Juuri pari sanaa puhumaan oppinut kuljeskelee edestakaisin ja hokee: Joo. Niin. Hitsi. Tutti suupielessä kuin sikari, puhe sammaltuu tutin takia. Miten hullulta kuulostaa, kun hän sanoo: Niin. Joojoo. Aikuismaisella maneerilla. Samantapainen ilmiö on, kun keskimmäinen tapaa kaupungilla tuttuja, toisia pikkuisia. Hän tunnistaa kaverinsa kaupan edessä, menee lähelle seisomaan ja sanoo: No mutta. No mutta. Terve kaveri.. Ja taputtaa toista olkavarteen. Vanha sotakaveri, samasta poterosta. Aika sanatonta viestiminen on, vieressä seisoskelua ja nyökyttelyä. Mutta yhteisymmärrys on syvä.
Käymme metsäkävelyllä ja vanhin kävelee pitkin ojanpohjia ja rypee kurassa. Koska hän tykkää vedestä ja räiskyttelystä. Metsässä lapset leikkivät kaatuneen puun juurakolla. Murskaavat ja pudottelevat juurien ylös nostamia multapaakkuja, että sammal pääsisi kasvamaan ja että kaikki maatuisi paremmin. Voiko luonnossa puhua, että "siistitään paikkoja" tai "autetaan luontoa"? Ulkona ei tiedä vieläkään, mikä vuodenaika on. Tulee tunne, että kaikki on päättymätöntä.
Illalla laitoin lastenhuoneeseen lampaantaljan pienen tuolin päälle, siitä tuli kertojan tuoli. Esikoinen kertoi mielettömän tarinan Euroopan synnystä, kirjoitin sen ylös, mutta hukkasin paperin.
Lisäksi mietin seuraavia asioita muilta aloilta:
Millainen on prostituoitu joka kuulostaa puheissaan virkamiesmäiseltä? Huono roolihenkilö.
Hyvä lause: Hän ei tiennyt mitä odotti, mitä se oli, mutta se ei tapahtunut. (Coetzee)
En sitä oikeastaan halunnutkaan. Seksi on niin yliarvostettua. (Nämä lauseet kertovat lausujastaan jotakin.)
Loppuun muutamia lyhyitä proosarunoja/aforismeja:
Ikkunankarmit hilseilevät, kaiken saastan keskellä sitä eletään, in the land of make-believe, kysyn haluaako kahvia, hän sanoo enhän minä mitään. Kuitenkin hän tulee keittiöön seuraksi. Katsomaan. Eikä hän ota mitään. Tulee ilta, meidän on mentävä nukkumaan. Sammuta valot sitten lähtiessäsi, sanon. Hän jää sohvaan istumaan. Voipullassa on outo sitko.
Toiveeni on hyvin pieni, hyvin ristiinnaulittu. Harmaa valo tihkuu aaltopeltipilvistä. Pyöreä reikä on kuu, helposti otan sen alas taivaalta. Haaveille hymyillään. Emme mekään. Niinhän mekin. Silloin.
Aina lipsahtaa. Joku terve väite, epävarma. (Taidat olla joku.) Ei voi olla liian varovainen. Viinimarjoistakin syntyy jo vaikka mitä. Hullu poimii koko nuoruutensa viinimarjoja. Punaisia, täyteläisiä. La viva.
Näin hänen nukkuvan siellä. Ei niin suurta tuskaa. Lumen peittämä järvitasanko. Partyhinta, aamusuihku. Järvessä jääkansi.
En sen vielä pitänyt alkaa. Alkoi liian varhain, varkain. Kaupunki nukkuu vielä. Herään kivien välistä, en tiedä kuka olen. Kävelen keskiviivaa. Tästä tulee kotikaupunkini.
Taivasyö pakkasella on kuolleiden portti. Taivas vaientaa. Hiljaisuus on todiste.
Metsä rajaa keskelle valoisan tilan. Lumiset pellot. Äiti kysyy, miten uskallat liikkua. Pimeällä. Miten uskallat.
Kesä jatkuu. Tulemme siksi mitä olemme. Herätä minut kun syksy tulee.
Olen aina sillan korkeimmalla kohdalla. Muita kohtia en huomaa, nousuja enkä laskuja. Silloilla, huipulta toiselle. Lumpeita ja autoja katsellen. Itsekritiikki täytyy unohtaa.
Laivoista tulee ensin mieleen mereen hyppääminen, kaiken uhalla, ikävä. Joku poimii merestä, jos ei poimi, niin kuu poimii. Jos ei muista nimeään, syntyy vauvaksi.
Virta on kytketty. Painan käden pulppuavaan lähteeseen. Kostea välähdys ja vuosia kuluu miljoonaviisisataatuhatta. Tule. Pannaan juhlat pystyyn. Boolia puolipyöreistä maljoista. Nurkassa mattokäärö, sisällä veitsi. Menemme sisään, navat kytketään, pelkällä salamavalolla.
Ulkona juoksee kolmijalkainen kettu. Maisemaravintolassa keski-ikäinen asiakas tukehtuu sylkeensä. Syntipukkeja tarvitaan.
Ratapihalla jänis tai kaksi, juna tulossa parin tunnin päästä. Ei voi sanoa tahalliseksi, jos ei tiedä.
Kysy silminnäkijältä mitä tapahtui.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment