Lapsuudenmaisemissa

Lapset painivat, juoksevat, karjahtelevat - ilosta - vanhempieni kerrostaloasunnossa. He ovat muuttaneet siihen isosta omakotitalosta, naapurissa asuu tatuoitu mies, joka on harrastanut rumpujen soittoa kahdeksan vuotta, ja jolla on kaikki laitteet. Lapsena meidän piti olla aina niin hiljaa. Elämä opettaa. Lojun sängyllä, kaksi poikaa painii vieressäni ja päälläni, lasten meteli on kova, mutta aivan tavanomainen, luen Italo Calvinon Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa-kirjaa, joka on suloinen kuin ihmisen ajatus. En jaksaa kieltää lapsia koko ajan, he leikkivät sopuisasti ja heillä on hauskaa. Se nyt ei vain ole hiljaista. Vanhempani eivät uskalla laittaa TV:tä kovalle, koska he ovat valittaneet rumpalille metelistä ja mitä nyt, jos he metelöisivät. He huolestuvat, kohta rumpali varmaan tulee ovelle, ja sanoo, että tehän täällä varsinaista meteliä pidätte. Sanon, että niin ei käy, kyllä kerrostaloasunnossa voi puhua ääneen. Isä ei kuule hiljaisesta televisiosta mitään, kun lapset kiljahtelevat. Äiti pudottaa vahingossa astian kaapista, isä sanoo, että tuo kuului varmasti naapuriin asti. Tämä ei toimi, ajattelen, meidän tarvitsee ostaa joku tyhjä maalaistalo. Sellaisen haluaisimme muutenkin. Pohjalaistalon, jossa on nurkat liuhallaan. Minulle oma työhuone, miehelle ateljee, lapsille huoneita. Käsittämättömän mahdollista. Järveen viettävä niitty, oma ranta, jossa on sauna. (Kanoja, lampaita, nämä on minun privaatit lisäsuunnitelmani, eräänä aamuna lampaat vain ilmestyvät niitylle, katso!) Sellainen talo on vapaanakin, juuri siellä missä pitääkin. Puu on vanhaa, syyt näkyvissä. Järven toisella puolella on talo, jossa isoisäni syntyi. - Nämä ovat vaarallisia unelmia.

Metsäkävelyllä sumuisena viikonloppuna. Metsässä on lampi, jonka pohja on tumma, ruosteenpunainen. Lammen pohjalla vedessä on keltaisia koivunlehtiä, ne loistavat kuin kolikot. Täälläkö asuisin? Menen polkua, joka on umpeutunut. Polut eivät pysy auki, ellei kukaan kävele niitä pitkin. Suopursun tuoksuu lehahtaa väkevänä, puita on kaadettu, tuoreessa puussa tuoksuu alku. Tukki, jonka sahattu tyvi loistaa valkeana lepää pehmeällä sammalella. Kasrsitut oksat peittonaan. Se lepää. Ja näyttää absurdilta, mutta hilpeän tyytyväiseltä oloonsa. Aivan kuin se tietäisi, että joulu on tulossa, ja että on niitä jouluja ollut ennenkin. Puunrunkoja katsellessa vaikea käsittää että koko paksu runko on sisältäkin kauttaaltaan samaa kovaa puuta. Isossa kuusessa riihen vieressä on oksia paljon, narutikkailla pääsisi alimpiin, ja sitten kiipeämään ylös. Narutikkaat voisi nostaa sitten ylös, etteivät muut pääse, sanoo poika. Sitten. Kun. Asumme täällä ja meillä on täällä puumaja. Riihen alla oli ennen mäyriä. Mosse-koira meni kerran sinne, juoksenteli pitkin mäyrien kanssa pitkin niiden käytäviä, joita mahtoi olla valtavasti: hirveä töminä ja viuhke. Mosse on sen jälkeen sekaisin ja jotenkin kultivoitunut monta päivää, ihan kuin se olisi käynyt ulkomailla.

Äidillä on kiire laittamaan paistoperunoita, mutta ajelemme vielä pitkin ja poikin kuraisia sivuteitä. Ei vielä, mitään kiirettä. Tiellä on musta lintu, se on korppi, joka lähtee lentoon kun lähestymme. Ei sen tarvitse mitään merkitä, sanoo äiti. Ei se minulle onnettomuutta merkitsekään, ihailen vain sen kiiltävää mustaa pintaa. Miten kauniilla paikoilla talot ovat, talon paikat on ajateltu, ei ole läiskitty mihin vaan. Metsä, järvi, pelto, joskus tie kiemurtelee pihapiirin poikki. Lapsuudenmaisemissa vaivun jonnekin hämärään, en osaa enää sanoa, mitä tunnen ja ajattelen, tuntuu, etten ajattele mitään. Aavistan sen johtuvan siitä, että tunteet olisivat liikaa. Se on kuitenkin paikka, jossa voi vain olla. Lapsuudenystäväni sanoi, ettei voi muuttaa vanhoihin maisemiin, koska pelkää siellä taantuvansa lapseksi taas. Ymmärrän mitä hän tarkoitti, vaikutus on niin voimakas. Ajattelen itsekin hulluja ajatuksia, jos muuttaisin, pystyisinkö siellä kirjoittamaan mitään, vai imisikö se maaperä kaiken, kuin magneetti? Mutta järvet sulavat, rumpali on vaimentanut rumpujen äänen (millä?), se kuulostaa sateen ropinalta, vie uneen.