Olen saanut kuulla että minulla on ollut hauskaa syntymäpäivillänne

Mietin pieniä eleitä: vanhempani tömistelevät jalat lumesta, kun tulevat sisään. Nuoremmat ihmiset eivät enää tömistele. Tömistelyn liitän lapsuuteen, eteiseen astumiseen, menemiseen johonkin valmiiseen, lämpimään, keskuuteen. Ja lasten eleet ovat joskus erikoisia: kaksivuotias hoippuu ulos vessasta, pistooli ylös ojentuneessa kädessä, pakenee juosten ja tasapainon vaivoin pitäen, kuin humalainen saluunasta, on selvää että joku tulee perässä, kaksintaistelu on tiedossa. Keskimmäinen tutkii ruokapöydässä voileipää lähietäisyydeltä, suurennuslasilla.

Takana on monia vuosia äärirajoilla elämistä, sellaista, jossa joustovaraa ei ollut paljoa: valvottuja öitä, väsyttäviä päiviä, uhmaikiä, tasaista kaaosta. Ennen omien lasten syntymää hätkähdin, kun työkaveri sanoi, että viimeiset vuodet pienten lasten isänä ovat hänestä kuluneet aivan kuin sumussa, hän ei muista niistä vuosista mitään yksittäisiä asioita. On niin sääli unohtaa. Itse olen nyt sumun reunalla, kun nuorin lapsista on kaksivuotias. Niin moni asia on jo niin helppoa: ei enää koliikki-itkuja, imetystä, ruoka-aineisiin totuttamista, kävelemään opettelua, lapset eivät mahdu enää oikein kantoliinoihin, tuttipullot saa laittaa pois. Vähän aikaa sitten ajattelin, että miten selviän näistä vuosista, nytkö jo kaipaan takaisin? Pienten lasten kanssa koko maailma on toinen.

Lasten kanssa leikimme, että olen mäyräkoira ja imetän heitä pesässä pöydän alla. Onhan lapsuusvuosia vielä jäljellä. Vanhin kuitenkin teki tänään itse jälkiruuan perheelle: paahdettua leipää ja sen päällä marmeladia ja mausterahkaa. Ja hän opettelee liikennemerkkejä. Haluaisin niin usein pysäyttää ajan kulun. Oma vanhenemiseni ei haittaa, mutta en raaskisi antaa lasteni kasvavan. Koti tuntuu marraskuussa hämärältä, mutta kaksivuotiaan valkoinen tukka on niin kirkas, että se häikäisee silmiä.

Kun ajattelen nautintoa, tulee ensiksi mieleen tilanne: olemme avanneet joululahjoja mummolassa, maaten lattialla lasten kanssa, lahjat eivät pienintä niinkään kiinnosta, vaan lahjapaperit. Punaista ja kultaa, sinistä, kuviollista. Rapisevaa, ja sitä on runsaasti, suorastaan yltäkylläisesti. Puolivuotias vauva makaa vatsallaan lattialla ja pulleat kädet harovat paperia, rypistelevät, ruttuavat sitä. Siitä omasta toiminnasta syntyy ihana ääni ja äänestä suorastaan orgastinen olotila: vauvan silmät ovat vain puoliksi auki, suu hymyssä, kädet kourivat paperia, koko keho on jäykistynyt, mahallaan ollessa jalat sojottavat takana ilmassa. Vauvalla on taivaallinen ilme, hän ei näe eikä kuule mitään. Tämä on tästä lähtien meille nautinnon prototyyppi. Samanlaista nautintoa koen silloin, kun mieheni on isä lapsille, ohjaa, toruu, leikkii. Se on niin nautinnollista, että mitä tahansa olinkin tekemässä, lamaannun nautinnosta täysin ja jään tuijottamaan kattoon. Varsinkin se, kun hän puuttuu lasten negatiivisiin tekemisiin, riitoihin ja kiistoihin. Tulen sellaisesta väistämättä eroottiselle tuulelle.

Keskimmäinen oli tehnyt isälle taikamuusista kädenjäljen ja kortin, johon hän oli itse sanellut viestin isälle. Se oli hellyyttävä: Isi auttaa mua aina. Isi tykkää korjata tavaroita. Viimeinen lause oli myös aika hyvä: Ainakin isi tykkää lihasta.