No mitä? Vika ei ole siinä, etteikö olisi mitään kirjoitettavaa blogiin, vaan siinä, että sitä on liikaa. Sitten vaan poistaa turhat, ei siinä muuta ole. Jotain sellaista kaiken tyhjentymisen ajatusta tai aihetta olen omiin teksteihini joskus hakenut, tai yrittänyt luonnostella. Mutta kun nyt luen Coetzeen Michael K:n elämää, niin en voi muuta kuin hämmästellä, itkeä ja nauraa. Miten kertoja vie Michaelilta kaiken, absolutely everything, niin että hän elää multapenkereessä veldellä Etelä-Afrikassa kuin eläin, nälkäkuoleman partaalla. Ja sitten hän pitää tilanteen siinä, kun kaikki ylimääräinen on kuorittu pois, kaikki liha, ihmisoikeudet. Jäljellä on vain valkea luu, jota pitkin edetään, ja välillä viilletään luutakin - päähenkilö pohdiskelee, elääkö "hän niin sanotussa autuudessa."

Kirja vaikutti minuun niin, että kaupassa ruuan kerääminen kärryyn tuntui irstaalta touhulta. Häpeälliseltä.

Change the world.

Toisinaan perspektiivin saaminen on hyväksi, niin hyväksi. Irrottautuminen omasta säälittävästä persoonasta, joka masentuu kun on hiukan pimeää (on sattunut syntymään pohjoiselle pallonpuoliskolle) ja voih, kun täytyy tiskata, siivota ja valmistaa vieläpä oma ruokakin. Omat lapsetkin on hoidettava. Henkinen tasapainoni säilyy niin vaivoin tällaisen ikeen alla.

Kirjoittamisessa on niin hyvä päästä irtomaan omasta näkökulmastaan, aidosti jonkun toisen nahkoihin (ainakin proosassa). Minusta on hyödyllistä, kun kirjoittajapajassa eläydyn olemaan 96-vuotias rautamummo, entinen Mannerheimin rakastajatar. Henkilön kehittämisestäkö kaikki lähteekin, kun tarvitsee raamit kirjoittamiselle, oman maailman, minne poistua tästä arkisesta?

Ja samalla huomaan, että kaikki kirjoittaminen on niin alkuvaiheessa. Motivaatiota ja rohkeutta on, mutta ne auttavat vain alkuun. En ajatellut, että kirjoittamisprosessi veisi näin kokonaan.. tai ehkä aavistin sen, siksi lykkäsin aloittamista niin pitkään.

Anyway, olin kirjoittamassa jotakin, mutta se meni ohi. Aivan kuin luonto-ohjelma, jota katsoimme lasten kanssa, he kommentoivat ja kyselivät koko ajan niin, ettei selostuksesta kuullut mitään, lukijan matala ääni pulputti taustalla kuin kupliva mutalampi. Uutisetkin vain varmennusta siitä, että ei mitään uutta.

Todellisuutta rupean tästä lähtien ajattelemaan yksinkertaisesti lankkulattiana, josta mikään ei mene läpi. Talona, ilmatilana, jossa lattia on silti olennaisinta, koska siinä seisotaan. Ja liikun vain virtuaalisesti, tähtitaivaalle, jne, kun tähän saakka olen mennyt ihan oikeasti, ja nyt olen aivan mustelmilla, pudottuani milloin minnekin puskaan (katon läpikin, joo). Sattuneista syistä. Siirtymät täytyy toteuttaa virtuaalisesti ja loivasti. Tukikohtia voi olla vain yksi, kun niitä nyt on ollut rajaton määrä. Hämmästyttävää, voin tehdä kaiken saman vain hienosäätämällä lentämistä, eli kirjoitusprosessia.

Osaksi ongelma on siinä, että näen todellisuuden normittomana, "kaikki on mahdollista"-tilana. Tässä valossa ymmärrät edellisen kappaleen, sen miksi lentämistä täytyy säätää.