Full Metal Jacket

Jokin kumma väsymys iski ja muutin suuntaa, lasten kanssa emme suorita mitään, emme koko keväänä. Eilen teimme pizzaa, loikoilimme kotona, emme vastaa puhelimeen, ellei se ole joku tositärkeä, joku tositosiolennainen. Tyttö naapurista tuli ovelle äitinsä korkkareissa leikkimään esikoisen kanssa, pikkuiset olivat vaahtokylvyssä (kaksivuotiaan vartalo on ihanan atleettinen), siemailimme välillä kaikkea oikein paheellista: kokista, karkkia, keksejä. Ihanaa, katsoimme yhdessä tiistaisia Uusi Kino-elokuvia nauhalta, ne olivat kyllä aika huonoja, yhdessä rakastunut mies ja (ei-rakastunut) nainen kävelivät talvisella hautausmaalla. Aika paljon lunta tuolla, sanoi joku lapsista. Esikoinen halusi kuunnella Kalevalaa nauhalta.

Aamulla istuin kuopuksen kanssa omalla hiekkalaatikolla, ja näin rusakon menevän tien yli, sen toisella puolella olevaan metsään. Ihan rauhallisesti, sen korvat heiluivat siellä tummassa vihreässä. Ajatella, jänis, täällä itsevarmassa Espoossa. Jotenkin haluaisi etsiä ihmisistä heikkoutta, epäjärjestystä, murtaa pintakuoria. Tuntuu, että niin harvat näyttävät inhimillisiä puolia itsestään, mitään todellista. Ehkä syy on minussa, luultavasti, vaadin liikaa ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä.

Aloitin ottamaan kuvasarjaa Espoosta, otin pari kuvaa rumuudesta, moottoritien alikulkusillalla. Rumuus ja tylyys suorastaan huokuu kuvista, tosin eivät sillat ja alikulut ole missään sen kauniimpia, mutta jotenkin se kuvien rumuus ilahduttaa minua, osoittaa, että olen oikeassa: tuskin kukaan sanoisi kuvan maisemaa kauniiksi. Rumuuden ja ankeuden lumo haihtui - tai ei, pikemminkin se lisääntyi entisestään - kun pääsimme lasten kanssa alikulun toiselle puolelle. Siellä oli peltiseen sähkökaappiin teipattu A4-paperi, jossa luki: Kadonnut kolmijalkainen koira. Ja siinä oli värikuva kolmijalkaisesta vaaleanruskeasta koirasta. Esikoinen kertoi nähneensä samanlaisia lappuja päiväkodin lähistölläkin. Ajattelimme kolmijalkaista koiraa, lämminsydämistä omistajaa.

Eilisilta oli kummallinen, menimme nukkumaan jo puoli yhdeksältä, hauska päivä väsytti. Kuopuksella on univaikeuksia, hän ei halua nukahtaa, ehkä hän on oppinut näkemään unia. Vasta kun hän huomaa, että kaikki nukkuvat, ja talo on pimeä, hän kapuaa sänkyynsä ja huutaa kuitenkin vielä: Peitto! Ja hänet on käytävä peittelemässä. Ulkona oli valoisaa, talo oli pimeä, se oli kummallista huomata. Kohta varmaan näen karjan menevän kulkueena vuorille. Esikoinenkaan ei saanut unta, hän tuli luokseni ja juttelimme niitä näitä. Mieskin oli kummallinen, hän sanoi nukkuvansa vain hetken ja nukahti. Esikoinen alkoi heilutella etuhampaitaan, jotka ovat olleet etuviistossa jo pitkään ja irti lähdössä. Tunnelma alkoi kohota, makailimme hämärässä makuuhuoneessa, valo tulvi kaihtimen raoista. Ajattelin synnytyssairaalaa ja sen öistä tunnelmaa. Miten vauvat nukkuvat siellä tälläkin hetkellä, pienet kourat kiinni ja auki, silmät ummessa. Hammas lähti, jäi iso ammottava aukko ylhäälle. Ei oikeastaan väsyttänyt, vaikka päivä oli mennyt horrostaessa - sitä voi selvitä arkipäivästä niin vähäisellä kaistalleella havainnointia, kun muu osa itsestä nukkuu. Suurimman osan ärsykkeistä antaa vaan mennä ohi, niihin tarttumatta - jos tarttuu, ilman atomit hankaavat vereslihalle sen nukkuvan olion. Ilma on täynnä atomeja, joita pitää väistellä. Niitten väleissä tyhjä tila on vapaata kulkemiselle, sähköistä Salzkammer-tilaa.

Kirjoittamisen suhteen mietin. Tarvitsenko lukijoita? Mihin tarvitsen lukijoita? En keksi oikein mitään mihin tarvitsisin. En halua debytoida MotMotissa. En. Se ei kiinnosta. Olennaisinta on kuitenkin kirjoittaa yksinään, eikä ajatella lukijoita. Jospa unohdan kirjoittamisen sosiaalisen puolen kokonaan. Kirjoittamisen ohjaajienkin käsitykset pitäisi aina katsoa tarkkaan, osan unohtaa, voiko ohjeita oikeastaan edes antaa. Mietin sitä onko käsitykseni kirjoittamisesta liian ylevä? Tavoittelenko sillä jotakin aivan uudenlaista, jollaista ei olekaan. Sanoilla tehtävää taidetta? Kokeilla miten sanoilla voi ilmaista, kertoa - mistä siinä oikeastaan olen kiinnostunut? Tarinoista? Erikoisista romaanimuodoista, kerrontatavoista? Olen juuttunut miettimään tällaisia, asioita, johoin ei ole vastausta. Sitä vaan kirjoittaa kirjan, ja siinä se, niinkö. Mutta en voi kirjoittaa, ellen ensin ratkaise muutamia kysymyksiä. Ehkä olen vanhanaikainen, ja pidän kirjoittamista sepittämisenä, hauskana, ajanvietteenä. Entä vakava, työkseen kirjoittaminen - luulen, että kirjoittaminen on minulle sellaista, jonka pitäisi pysyä sivuhommana, leikkinä. Enkä tarkoita tässä lainkaan toimeentuloasiaa, vaan sivuhommana joka tapauksessa. Onhan olemassa elämäkin, mutta vaikkei olisikaan, niin silti leikkinä. Kirjoittamiselle omistautuminen - - - tämä on todella tärkeää pohdintaa, koska olen aina ajatellut, että taidetta tehdessä sille täytyy omistautua täysin. Ehdoitta. (Omistautui Marcel Proustkin, niin että laiminlöi terveytensä ja kaiken muun. Mutta hän kirjoittikin kyllä sitten kieltämättä hyvin.) No nyt olen tulossa lopputulokseen, joka on se, että leikkimiselle olisi vain varattava tarpeeksi aikaa.

Huomasin äsken yllättävän jutun. Alakertaan oli tullut muurahaisia, tai ne tulivat jo aikoja sitten. Mutta: sokeritoukat ovat sieltä hävinneet, kokonaan. Eli siis montaa tuholaista ei voi olla (samalla reviirillä, samassa ekolokerossa) kerralla, tai ainakin niiden vaikutukset kumoavat toisensa. (Muurahaiset varmaan iskivät hampaansa toukkien valkoisena turskahtelevaan pehmeään lihaan ja söivät ne.) Jos samalla ihmisellä on syöpä, halvaus, tuberkuloosi, skolioosi, epilepsia, reuma ja iskias, niin eikö ole niin, että ne osittain voisivat kumota toisensa? Mielen sairaudet ovat jotenkin eri ryhmää: niitäkin pitäisi olla vähintään kaksi, että kumoamisvaikutus tulisi, ehkä maanis-depressiivinen mielitauti ja... lobotomia (se on toimenpide, mutta jos olisi samoin vaikuttava sairaus) tai lobotomian sijasta amneesia, muistinmenetys. Kolhu otsalohkoon voi muuten aiheuttaa pysyvän persoonallisuuden muutoksen (esim. saidasta tulee rahaa joka puolelle syytävä). Ehkä mulle sopisi sellainen pieni kumaus, lakkaisin pohtimasta loputtomasti kirjoittamisen olemusta.

Jokin väsymys, musta terästakki, täyspitkä. Mietin kaiken lisäksi itsevarmuutta, ei ihme, että kaikki tuntuukin painavalta. Ystävien kesken toivoisin olevan aina sellaista, että voisi rentoutua, olla hiljaakin - ettei tarvitsisi hengästyä tai ajatella puhumisiaan, varoa toisen piikikkäitä kommentteja, kuunnella hevosenleikkiä. Kai nenäkkyys ja dominointi on epävarmuutta, eräänlaista hallintaa, varmasti, mutta miten siihen suhtautua. Jotenkin haluaisi itse osoittaa silloin vain yhä suurempaa heikkoutta, tuoda heikkoutta oikein korostetusti koko ajan esille sellaisten ihmisten seurassa, joille heikkouden tunnustaminen on vaikeaa. Mutta en jaksasi tekeytyä jatkuvasti heikoksikaan, haluaisin olla vain oma itseni. Ehkä niille ihmisille voisi sanoa, että Rentoudu, olemme nyt ystävien kesken. Ei tarvitse suorittaa, olla nokkela, katsoa sekuntikelloa.

Huomaan muuten juuri ison männyn takapihalla huojuvan, sen runkokin liikkuu sivuttain monta senttiä. Tuulee. Pilvenpirtäjiin suunnitellaan aina huojuntavara. Nekin heiluvat tuulessa. Toisella puolen taloa hiekkalelut kolisevat, lentävät kauas. Lakana liehuu parvekkeella.

Kuopus on oppinut käymään potalla, oppinut omin päin. Kerran hän oli ollut vessassa housut jalassa, odottava ilme kasvoilla. Sitten hän oli salamannopeasti avannut housut, laskenut ne ja istahtanut potalle. On oltava nopea, tarpeen tullen.

Äskettäin puhuin ystäväni kanssa vanhempieni asumisesta kerrostalossa. Samassa talossa asuu rumpalipoika (35-v. perheellinen mies), joka on soitellut rumpuja (lue: terrorisoinut koko taloa) jo kahdeksisen vuotta. Syksyllä vanhempani muuttivat taloon. Ystäväni sanoi, että vanhempasi muuttavat varmaan sitten siitä pian pois. Jokin siinä repliikissä sai itsessäni sellaista sisäistä naurua aikaan, en osannut oikein vastata hänelle mitään, koska ajatus heidän pois muuttamisestaan oli niin absurdi, he eivät ole niitä, jotka noin vain yhtä mittaa muuttavat, pikku asioiden takia. Niin sitten kävikin, että vanhempani olivat käyneet jututtamassa rumpalipoikaa, puhutelleet. Asiallisesti, totta kai. Ottaneet ohjat käsiinsä. ((Ei ole poika enää soitellut.)) Ja kaikki ovat tyytyväisiä, jopa minäkin hymyilen Espoossa. Kävelen siellä kerrostalon pihassa isäni ja poikieni kanssa. Tulee vastaan vanha mies kepin kanssa. Isäni tervehtii häntä, kuten kaikkia, vaikkei tunnekaan. Se on kohtelias tapa. Kumara vanha mies tervehtii ja sanoo: Ei tartte ajatella siitä mitään, jos kaikki eivät täällä tervehdi. Minäkin olen asunut täällä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikki tervehdi.

Nyt ajattelen vanempieni keittiötä ja kiiltävää tiskipöytää. Voisin etsiä pashan ohjeen ja kokeilla tehdä sitä siellä, kun menemme huomenna. Isäni ei syö mitään rasvaista, ehkä onnistuisin tekemään vähärasvaisen pashan. En tiedä pidänkö pashasta, en ole koskaan tehnyt sitä, mutta nyt aion etsiä ohjeen. Harmikseni kuulin, että äitini ompelukone on rikki, olisimme tarvinneet sitä takin vetoketjun neulomiseen, ja vauvanuken vaatteiden tekoon, se on jatkuvasti alasti.

Lauantaina menemme rakentamaan siellä kokkoa. Launtaina tulee myös vauva kotiin sairaalasta, poikien uusi poikaserkku, iältään pian neljä päivää. Hänellä on kuulemma musta tukka, isot kourat ja kaksoisleuka, iho laskoksilla kyynärtaipeissa ja ranteissa. Ihana nähdä hänet. Viimeksi kun pidin sylissä samanikäisenä hänen isosiskoaan Essiä, olin itkeä liikutuksesta. Sylissäni oli oikeastaan kaksi vauvaa, koska A oli vatsassa, syntymässä lähiaikoina. Pidän vauvoista, siitä miten vauvat vaistoavat läheisyyden, luottavat.

Vastaan Heinäpellon haasteeseenkin, seuraavaksi.