Lankalauantai

Ihmisiä kuolee kylässä niin tiuhaan, äiti ja isä kertovat, että se ja se on nyt kuollut. Eivät ne jää mieleeni, kuolleet, kun asun kaukana. Pelkään että menen ja sanon kylässä, että mitäs sille ja sille kuuluu. Että mitä siihen ihmiset sanovat, kummastelevat - sehän kuoli jo vuosia sitten, etkö sitä tiedä. Ja sitten unohdan, ja taas kohta kysyn, että missäs se ja se nyt on, kun ei näy. Minulle eivät kuolinviestit jää mieleen. Pappa kertoo tarinaa isoisän kaverista Jussista, joka oli noita, osasi seisauttaa veret, ja sellaisia loitsuja mekin poikien kanssa kuuntelimme matkalla tänne. Että ensin pitää vahingon lähde aivan juuriaan myöten selvittää, rauta ja raudan synty, jos se on rautakirveellä haava tehty. Haave on kuin haava. Turhan haaveen voi pysäyttää samoin kuin metsäpalon: kun palon kiertää, se ei omien jälkien yli enää leviä.

Näin hyllyssä kirjan enkeleistä, ja tartuin siihen, koska enkelit ovat aina olleet ilmaa, yhdentekevää. Tämä on surettanut minua, etten niistä innostu, kun olen kuitenkin ihminen joka … - . Luin rivejä sieltä täältä. Yksi rivi alkoi lauseella: Näin enkelin ollessani 5-vuotias. Yhtäkkiä tajusin. Vaikka yleensä olen sokea, itselleni ja muille. Tänään luin myös eräästä munkista, joka käytti kaikista ihmisistä sanaa minä. Entä jos ei tee eroa? Samalla kun seison kirjahyllyn edessä katselen ornamentteja ympärilläni, kaiverruksia puussa, yllättävissä paikoissa, kuuntelen loputonta koiran hakkaavaa haukuntaa ulkoa, jostakin talon sisältä tulevaa outoa ääntä, rahisevaa, kuin palkeista tulevaa, tai hengityskoneesta, sulkeutuvaa ja avautuvaa ja todellakin, veljeni kodissa on merkillisen paljon enkelipatsaita, posliinisia, joillakin vaatteet oikeasta kankaista, toisilla jopa hiukset oikeaa kiharaa.

Mieleeni tulee miten lohdutin leskeä, miehensä menettänyttä. Hän suri, miten sydämeni muuttui kiveksi, vaikeroin äitiä apuun, tule sinä tänne, en minä osaa, mitä voisin sanoa. Ja leski katsoo minuun kyynelissä, ja minä tunnen seitit olkapäilläni, jotka pitävät minut tuolissa kiinni, nyt et nouse, nyt vain otat vastaan tämän, surun, vilpittömästi, se on kauheaa, tiedän, ja hän ei salaa mitään. Kivisydän valuu säärille, kyllä minä puhun, otan vastaan, vaikka heikkojen lankojen varassa kuljen.

Kun poimin sulan maasta, näen vilauksen linnun silmästä. Silloin lapsena, vyötäisiä myöten vedessä, pelastimme kimalaisia veden varasta. Ne tulevat meitä auttamaan, me sanoimme toisillemme, kun märkä karvapallo ryömi taipuneella heinänkorrella, sitten kun me olemme pulassa, ne tulevat. Nyt se tuli, kimalainen. Tänään. Kysyi, mitä apua tarvitsin, kun kutsuin. Minä lähetin sen avaruuteen ottamaan selvää, hakemaan tietoa, että mitä minusta tulee, vaikken sitä tietoa kaipaa enkä halua. Olisin voinut kysyä, että mitä minun pitäisi tehdä päästäkseni eteenpäin, mutta tarpeeton on sekin tieto. Sitten rupesin munia kuivaamaan, että päästäisiin niitä maalaamaan. Laita muna solmuun. En mitään mahdottomia halua pyytää.

Pääsiäinen oli tänä vuonna syntymäjuhla. Vastasyntynyt sai ison kokon kunniakseen, vaikka hän ei vielä voinut ulos mennä, ja pitää vielä silmätkin kiinni. Seuraavan kerran kun tapaamme hän tunnistaa meidät, savusta ja tuhkasta. Häntä ei voi enää huijata, kuten me lapsena huijasimme koiraa. Puimme päälle vanhan palttoon, hatun, hajuvettä ja kuljimme tiellä yskien, minä jalkaa ontuen. Koira ei tunnistanut, muttei haukkunutkaan. Puhuimme sille tutulla äänellä, ja se oli ymmällään, se ei ollut varma mistään. Välillä sen korvat menivät ystävälliseen luimuun päätä myöden, välillä ne olivat pystyssä ja se oli valppaana.

Pellolla oli tukka, harmaa ja päätä myöden. Reunalla lumikonpesä, sillä monta päätä. Pellon yllä maakotkan siivet. Metsässä oja, ojassa kivipaasi, vanha porras ja askelma. Sen yli vesi virtaa ja tekee pienen kosken. Sitä vettä olen juonutkin, ja siitä suuri poru syntyi, se oli härkien vettä, ne joivat samasta purosta. Sama maja, joka ei mikään maja ole, siellä oli ennen peltipurkki ja minulla koti. Kuusten alla, neljän puun keskellä. Nyt ei siellä oltu kävelty ja maa oli kohonnut, jalka meni läpi. Vieressä oli veljen maja, jota hän rakensi pitkään, ja joka oli pellolta käsin niin huomaamaton, ettei sitä voinut majaksi arvata.

Illalla näemme kokkoja, lieskat roihuavat, jokaisessa niistä on ajatus. Jokaista tervehdin, iloitsen, jokaiselta runolta pyydän anteeksi enkä niistä luovu.