elokuu

Väsymys liiasta tekemisestä iski, joten päätin jättää kaiken. Eräänä iltana en käynnistänytkään tietokonetta, en kirjoittanutkaan blogsua tai muuta tekstiä, vaan avasin television, mielessäni oli pieni epäilys, että kaiken tämän myötä elämäni menee kankkulan kaivoon ja belsebuubin rämeille, niin kuin menikin sitten: katsoin dokumentin Nevadan bordellit. Söin jotakin iltapalaa ja menin aikanaan nukkumaan.

Kun pojat ovat yökylässä mummulassa, kierrämme miehen kanssa koko järven, parikymmentä kilometriä, pyörällä pienessä sateessa tai mustien pilvien alla, matkalla löytyi kanttarelleja, kehnäsieniä, mustikoita söimme ajaessa suoraan ripukoista. Mustikoita on paljon, samoin juolukoita, ja karpalonraakileita. Näimme mäntykukkia, aika sympaattisia. Lehtivihreättömiä. Vesi tippuu lehtometsissä, vettä nokkuu jokaisen ruohon kärjessä, puun lehdessä. Jäkäläkankaita, kallioita, suota. Rapisevaa kapeaa hiekkatietä, sade ei haittaa. Lehmät laitumella katsovat meitä pystypäisinä, vanhat koirat pehmeine äänineen haukkuvat, ajokoirat kopin katolla, tuo voisi olla kanttarellimaastoa, sanoo mies, ja harppaa taas ojan yli, minä jään katselemaan tummaa valoa, joka tulee sadepilvien läpi, se osuu sammaleen, ja valo metsässä on vihreää, sadepisaroissa kirkasta ja läpinäkyvää. On hauska olla puhumatta. Olen varmasti joskus pitkiä aikoja puhumatta. Kaksinolo on ihanaa, yksinolokin. En ole ollut seitsemään vuoteen lainkaan yksin, lapset ovat aina seurana.

Tuloksena on pussillinen sieniä, matkalla syömme vattuja ja kioskilla on töissä tyttö, jonka näin viimeksi, kun hän oli kaksivuotias.

Keskimmäinen keräsi mökkitien varresta suopursun lehtiä unilääkkeeksi. Vain kuumaa vettä tähän päälle, hän sanoi. Jo pelkkä tuoksu on tarpeeksi, sanoimme hänelle.

Pesimme pyykkiä ensimmäisen kerran koko kesänä, nyt pesukone toimii. Ongelmana on vaan saada ne kuivaksi, kun sataa. Puhtaat vaatteet ovat luksusta. Likaisetkin vaatteet lämmittävät. Sataa lähes päivittäin, mutta kun käytössä on koko päivä, sateetonta aikaa löytyy kyllä.

Kun katsoo ulos, siellä on pilkkopimeää. Elokuu on tulossa. Pelkään syksyssä sitä, että siitä tulee liian uuvuttava. Kaikkea on liikaa, entä jos kaikki todella on liikaa? Elämästä tulee aikataulutettua, millaista se ei ole pitkään aikaan ollut - en voi jäädä valvomaan ja lukemaan kirjaa, on oltava tiettyyn aikaan liikkeellä, kahdeksalta jo työpaikalla. Esikoinen menee kouluun, hänet on vietävä sinne, ainakin aluksi. Ehkä selviän jotenkin.

Ehkä kaikki ratkeaa parhain päin.

Horoskoopissani sanottiin, että alat parantua tänä kesänä, prosessi jatkuu koko kesän. (sairas ämmä)

the light

She's a man-eater. A dinner of mushroom-omelette with salt and beer

You can't please this rabbit: it dislikes the noise in the house. Now it's sulking because the boys are away.

turhaa, mutta värejä

Vuosisadan synkin päivä. Taas. Vapaan kirjoittamispäiväni käytin turhaan paperin edessä istumiseen: ei mitään kirjoittamisvirettä. Ajattelin taas kaiken kirjoittamisen olevan turhaa. Enkä voi tehdä mitään ilman kunnollista aikaa. Ja kun joskus on aikaa, en voi sillä sekunnilla ryhtyä työhön (vaikka nopea olenkin). Kirjoitin jotakin, mutta tarvitaan oikea vire. Aika hupenee. Vai olenkohan minäkin niitä, joille kirjoittaminen on oheisajanviete, jos parempaa on tarjolla, niin...

Mutta katsoin illalla Liikennepoliisi-ohjelmaa, jossa poliisi totesi: I'm getting hungry, tired and grumpy. But I'm a professional. I can't let a few setbacks turn down an otherwise perfect day.

Tosiaan, päivä muutti luonnettaan iltaa kohden: vesipumppu käynnistyi yskien, ja nosti vettä järvestä. Uskomatonta. Alan uskoa fysiikan lakeihin. Ja toinen: tein poikien kanssa takkaan tulet, ja poltimme pahviroskia. Ja minkävärisiä liekit olivat, kysy sitä!!! En tiedä, mistä värit tulivat. Vihreitä, sähkönvihreää, koko iso liekki siis, ja sitten sellaista vihreää, siniseen taipuvaa, mitä on 60-luvun tapeteissa, retroväriä. Sinistä, siis aivan hehkuvan kirkkaansinistä. Valkoista, se oli ehkä pelottavin liekki, näytti räjähdysherkältä. Violettia, kaunista lilaa. Saattaa olla, että värien synty oli monen osan summa, veikkaan yhtenä kosteutta. Sadesäällä kaikki mökin sisälläkin on kosteaa. Toisaalta, paperit ja pahvit olivat värillisiä. Keltainen paloi vihreänä - tosin niin sininenkin. Jäljelle jäi värillisistä liekeistä valkoista tuhkaa.

Näin taas unia, jossa vahtimani lapsi putosi maankoloon, ja paikalle tuli kokonainen italialainen poliisikomppania (garabinieerit ruskeissa univormuissa). Lapsi pelastui tietenkin, en nyt muuta olettanutkaan, ruumiin ja hengen vammoihin suhtaudun unissa kovin suurpiirteisesti, time heals, darling, kun kerran olet elossa, niin olet elossa, mitäs tuosta, juokse äitisi luokse. Mutta sen jälkeen näin unen, jossa pankkitililtäni oli hävinnyt rahaa, joku oli käyttänyt pankkikorttiani, siellä oli ottoja, kuten opettajien työhuonevähennys 300 000 euroa, silmien taittovirheleikkaus 270 euroa, Topi Santasen kahvila, Lievestuore, 30 euroa, jne. Kaikki sellaisia no, ehkä-uskottavia. Naurattavaa kyllä, rahallisista menetyksistä (toisin kuin hengenvaarasta) sain suoranaisen paskahalvauksen, ja ryhdyin heti selvittämään asiaa, mutta oli perjantai-iltapäivä ja kaikki kiinni. Puhelimia ei ollut keksitty.

Illalla luin pojille Grimmin satua, jossa kolme pikkumiestä auttoi hyvää tyttöä. He käskivät tyttöä lakaisemaan pikku talonsa takapihaa lumesta. Ja kas, lumen alta paljastui tummanpunaisia mansikoita, ihme. Talvella lumen alla sulaa maa ja mansikoita. Tämä toi mieleen omat lumiuneni. Lumi ja kylmyys on vain harhaa, peitettä.

Keskimmäinen 4-v. pohdiskelijalapsi on siirtynyt miettimään luonnontieteellisiä asioita: kuka lannoittaa metsän puut? Mitä hyötyä ruohosta on? Kuka oli ensimmäinen ihminen, mistä hän syntyi? Sateella kalojen on kätevä olla vedessä, ne eivät kastu. Esikoinen pohdiskeli, että keltamustat ampiaiset ovat entisiä Espoon Hongan pelaajia, seuraavassa elämässään.

Kaikkialla on pikkuruisia sammakoita. Parin sentin mittaisia, aika söpöjä. Niitten hyppiminenkin on aika kevyttä. Pojat ottavat niitä kämmenelle. Minä taas pidin kädessä pientä särkeä, tunsin sen sydämen sykkivän! Pelosta kylläkin, mutta kuitenkin.

En haluaisi ajatella syksyä. Aloitan kokopäivätyön taas elokuussa. Odotan jotakin jumalallista väliintuloa, että se estyisi. Lähinnä kaikessa huolestuttaa, miten ehdin kirjoittaa - tätäkään vähää.

the kitchen window

onkimista, jne

Tykkään tuosta mottolauseesta Wer den Dichter will verstehen, muss in Dichters Lande gehen sen takia, että.. siinä tuntuu olevan väärä sanajärjestys. Sitä jää miettimään. Tai väärä ja väärä.. eriskummallinen, vanhahtava vähintäänkin. Sanajärjestys, joka luo painot voimakkaasti tietyille sanoille. Ja tämä taas arvatenkin ei ole sattumaa, että mille sanoille paino osuu. Sanoille Dichter ekassa lauseessa, ja sanalla Lande tokassa. Niille tulee voimakas paino. Ja ne ovat olennaisia sanoja.

Normaalisti sanoittaisiin Wer den Dichter verstehen will, muss in... jne. jolloin paino tulee yleensä sanalle verstehen, joka ei olisi niinkään kiinnostavaa.

Goethe kannatti myös veden laittamista viinin sekaan: Wasser allein mach stumm wie im Wasser die Fische; Wein allein macht dumm wie die Herren am Nebentische und weil ich kein von beiden will sein, deshalb trinke ich Wasser gemischt mit Wein.

*

Kirjastosta poimin yllättäen sattumalta hyvän kirjan. Se on uutuus. Kirjoittaja on intiaaninnäköinen mies, Gil Courtemanche, kirjan nimi: Kaunis kuolema. Ei hassumpi, se kertoo perheestä, jonka iäkäs, tyrannimainen isä on kuolemansairas Parkinsonin taudin takia (mutta jonka ruokahalu on vielä hyvä). Kirjassa mm. selitetään miksi jotkut kapinoivat ikänsä auktoriteetteja vastaan. Tätä tietoa olen kauan etsinyt. Myöskin, 60-v. päähenkilö, isän poika, käy terapeutilla, koska kokee tulleensa isän puolelta kaltoin kohdelluksi koko ikänsä. Terapeutti toteaa: Olette tavanomaisen quebeciläisisän tavanomainen quebeciläispoika. Kenenkään lapsuudenperhe ei ole täydellinen:

Isän silmät ovat kuin liian kauan myyntitiskillä lojuneella kalalla. Hän katsoo minua murhaavasti. Tunnistan vihaa uhkuvan ja silmittömän väkivaltaisen katseen, jollainen piirtyy poliiseja raivokkaasti vastustavien tappajien kasvoille.En enää pelkää isää, mutta hän saa minut edelleen kauhun valtaan. Miksi isät eivät rakasta lapsiaan? Tai pikemminkin, miksi lapset niin harvoin tietävät isän rakastavan heitä?

*

Ostin maanantaina pyörän ja tänään ja eilen olen pyöräillyt pitkin maalaisteitä, soitten viertä suopursun tuoksussa, villiniittyjen ohi, alas rantaan. Eilen eksyin, tänään en. Eksyin kotikylässäni. Lisäksi huomasin tultuani peilistä, että minulla on ruskeat viikset, ne lähtivät pois kun hankasin. Mikä ihme se on, sanoi äitini, ruskea humusvesi, missä peseydytte. Likaviikset, just.

Naapurin lapset olivat meillä uimassa ja myös saunassa. Muistelin omaa lapsuuttani, samalla tavalla olin itse N:llä saunomassa, sauna lämmitettiin joka kesäilta klo kuusi. Lapset jutustelivat saunassa. Soutelin uivien lasten seassa veneellä, koska kuopus halusi lähteä katsomaan katiskaa.

Eilen esikoinen sai ongella särjen, mutta se oli villi hyppijä, ponkaisi vadista takaisin veteen. Se tulee uudestaan onkeen, lapset sanoivat, ja vastasin, että ehei, se ei tule uudestaan. Se oppii. Mutta hetken päästä esikoinen veti taas saman kalan ylös.

Voisin mökkeillä vielä esim. vuoden.

maanantai

Kuopuksella on kumma tapa: kun vieraita lapsia lähestyy, hän huutelee heille Hei tomppelit! tai rallatella muina miehinä: Tee oottee toomppeeleeitaa.. olemme kyllä sanoneet hänelle, että tuo ei ole kaikkein paras tapa tulevien kaverisuhteiden dynamiikkaa ajatellen. Luultavimmin häntä jännittää se, että hyväksyvätkö vieraat hänet leikkikaveriksi, joten hän katsoo parhaaksi mollata heidät heti kättelyssä. Taas olimme kerran sitten Seinäjoella Anttilassa, jossa on pieni leikkipaikka kaupan puolella. Me olimme kahvilassa, lasiseinän takana. Kun leikkipaikkaan tuli istumaan poika, kuopuksen kasvoille nousi taas sama ilme, voitonriemuinen. Hän sanoi pojalle lasiseinän läpi, ääntäen huolellisesti kaikki sanat: Sinä-olet-tymmä-laspi.

Loppukesän päivät ovat niin suloisia, ettei niihin voi oikein tarttua. Kirjoittelen vanhalla laiturilla, sen päässä kasvavat herneet, vedessä on kolmen sentin mittaisin kalanpoikasia. Nyt ne näyttävät jo kalalta, ensin niillä oli vain kaksihaarainen pitkä pyrstö ja läpikuultava keho.

Alan perata mansikoita. Naapuri sahaa. Haavan lehdet litisevät.

Kun kävin kirjastossa, käteni näyttivät ruskettuneilta kirjan lehteä vasten kun selailin. Ja kynnet punareunaisilta (mansikoista) ja kynnenalustat sinimustilta. Käytetyt kädet. Tarinan päällä. Hienostelematonta. Tuttavallista.

Mustikoita, ym.

Tänään mustikassa mökinvierusmetsässä, yksi sangollinen pakastimessa. Pakastin on piskuisessa mökissä, koska (bretagnelainen) sähkömies lupasi tulla vasta ensi viikolla, jolloin saamme sen sitten oikeaan paikkaan varastoon.

Selkää särkee, mutta muuten.

Keksin novelliini tavan, miten kertoa tarina. Tavan, joka sopii tarinaan. (Vielä on kirjoitustyö tekemättä. ) Aihe, rakkaudesta luopuminen, viiltää aika pahasti.

Musta koira on lähtenyt. Se lähti sillä välin, kun kävimme tivolissa, vaikka jäi lähtiessä surkeana pihaan, korvat kysyvästi koholla. Tivolissa näimme tuttuja, jotka olivat kuulleet radiosta, miten kaksikin eri koiraa oli kadonnut tässä kylässä, omistajat etsivät. Musta hauveli oli toinen niistä, varmasti. Viikonloppuna mökeille tuli ihmisiä, joten se on saattanut vain vaihtaa paikkaa, koska meiltä ei saanut ruokaa. (Se kävi kyllä kaivelemassa kompostikasaa siilin ja variksien ym. kanssa vuoron perään.)

Tivolissa ihmiset eivät muodostaneet taaskaan jonoja (olen alkanut tutkia täkäläistä jononmuodostusta), vaan jotkut lapset etuilivat koko ajan törkeästi, toiset taas odottivat loputtomasti. Lopulta ryhdyin vahtimaan jonoa, ja ohjasin etuilevat jonon hännille. Samantien valvon kahtakytä pikkupoikaa kun kolmea. (Jonkun vaan on otettava ohjat käsiinsä, sille ei voi mitään.) Ymmärrän kansalaistottelemattomuutta ja boheemia elämäntapaa, ja tottelemattomuudesta kumpuavat usein uudistukset, mutta... samalla tapaa kuin laivojen pallomerissä, ja yleisötapahtumissa, äidit ja isät pyörittelevät päätään ja sanovat (kun oma lapsi on siellä mukana): aika hurja meno... kohta lähtee pää irti, mutta silti kukaan ei tee mitään. Lapset ovat vain iloisia, kun joku tulee ja sanoo, mitä voi tehdä ja mitä ei. Toisten lapsiakin voi ojentaa aivan hyvin, jos on tarvetta (jotkut harvat heistä voivat kyllä purra, mutta harvemmin niin käy).

Tivolista voisin kirjoittaa enemmänkin, näin siellä muutakin mielenkiintoista kuin jonoja, mutta nyt en ehdi. Täytyy ehtiä vielä muutakin kirj. työtä - joten seuraavat kohdat ransk. viivoilla:

- Hienoa saada täällä koko kesän mittakaava.

- Sammakoita, siili, nykivä sorsa, jne jne.

- Valokkeja ei juuri ole.

- Laitetaan valkea takkaan.

- Esikoinen saa raivarin ja kiipeää katolle ja huutaa meille sieltä saatanan läskiaivot, jne. Minä ajattelen vaan, mitä naapurin pappipappa tästä ajattelee. (Heippa pappisseminaarilaiset.)

- Kuopus tonkii multaa ja käyttää multapaakusta sanaa: mönkäre. Taikinaa. Toisaalla: Vempeleet. Hän on ihana, rallattelee, hypähtelee. Hän hoitaa ja silittää.

- Haluat saada perhosen kiinni - se menee vuoren huipulle asti. Mene perässä sinne asti.

- Uni ryöstökalastajasta.

- Uni taas siitä talosta, nyt nainen oli vaaleatukkainen, ja pihalla oli flyygeli, sateessa, sisällä toinen. Sama uni toistamiseen. (No, tilannekaan ei ole tässä välissä muuttunut.) Unissa tarkkailen ja pohdin ihmisten välisiä suhteita, mitä niissä piilee, mitä he tuntevat toisiaan kohtaan, tuntevatko jotakin sellaista, mitä ei kerrota julkisesti, mitä piilee pinnan alla.

- Uni, jossa nukuin viiden laittoman maahanmuuttajan (kabareetanssijattaria) kanssa koulun käytävällä. He olivat Kuubasta.

kirves on järvessä

Jotkut päivät ovat täynnä tekemistä, niin kuin tämä ja eilinen. Eilen esikoisen syntymäpäivä, ja vaikka lapsivieraita ei ole kuin yksi, vieras toteaa: Hirveä mekkala. Hauska nähdä miten lapsilla synkkaa, nähtävästi vieraiden lukumääräkin osui kohdalleen - kaikki pysyy juuri ja juuri hallinnassa. Roosa nauraa makeasti poikien vitseille ja esikoinen myhäilee: Kolomen lapset juhulat ja tässä nauretaan kun mikäkin. Mutta illalla olemme kaikki aivan poikki. Pojat eivät osaa nukahtaa, ja vaikka kaikki olemme jo sängyissä aina vaan joku nousee murahtelemaan ja sammaltamaan jotakin, niin kuin pahimmissa kotibileissä, jotka ovat loppumattomat. Keskimmäinenkin tulee jotakin mielessään, sopertelee haluavansa herätyskellon.. muminaa.. täytyy olla herätyskello... ja sitten taas joku toinen pojista, ja taas...

Tänään taas herään kummallisella tuulella, ja päivästä tulee seuraavanlainen: kaivamme miehen kanssa ojaa sähkökaapelille. Sieltä nousee koirankokoisia kiviä, joita vyörytämme maan pinnalle rautakangilla. Aivan ensin teen itse lapioon uuden kahvan. Suorastaan piristyn, joudun keksimään asioita, ratkaisemaan. Jos voisin naamioida kaikki (ikävät) tehtävät ongelmanratkaisuksi, niin... puunjuuria on maassa aivan älyttömästi, lapio on tylsä. VAjassa on kirves, ja varsikin löytyy. Naputtelen kirveen varteen ja vien sen järveen paisumaan. Siivoan koko varaston, siellä ei itse asiassa ole mitään poisheitettävää, ainostaan muutama kanisteri ongelmajätteeseen. Saamme ojan miltei valmiiksi. Teemme takkaan tulet puista, mitä löytyi vajasta, ne palavat todella hyvin, koska ovat kuivia.

Illansuussa saamme koiran. Pihaan ilmestyy musta iso hauva, joka ei osoita mitään poislähtemisen merkkejä. Olemme varmaankin tässä syysmyrskysäässä ainoat mökkiläiset lähimailla. Me olemme sen lauma. Kävelin sen kanssa takaisin tielle päin, kuka koira on niin hölmö, että eksyy sadan metrin matkalla? Se ei halua lähteä, enkä raaski oikein ajaakaan sitä pois. Se katsoo minua kysyvästi, kun sanon sille, mene kotiin. Ja juoksee täyttä laukkaa perääni. Oikeastaan toivoimme lemmikkiä. Thanks, God. Nyt meillä on koira, nytkin se nukkuu kuistilla. Jos ovi aukeaa, se on heti tulossa sisään. Koiralla on harmaita karvoja kuonossa, se ei ole enää nuori. Mutta laiha se ei ole, vaan aika hyvinsyönyt. Koirasta tulee mieleen elokuva, jossa eräällä psykiatrilla oli potilas, joka seurasi häntä ja asettui asumaan hänen kotiinsa. Bob. Sen kuono on ovenraossa. Rakastan koiria, ja oli ihana kävellä sen kanssa, muistelin omaa koiraani. Mutta mies on allerginen, koiraa ei voi ottaa, vaikka se olisi ihana.

going fishing

tyhjä olo

Olo tämän päivän jälkeen kun olemme kierrelleet lasten kanssa kaupassa etsimässä sopivaa pakastinta tuleville mansikoille, valokeille ja mustikoille, on tyhjä. Se ei ole tyhjä sillä tavalla kuin yleensä, että kyyhkyt lehahtelevat siinä tyhjässä tilassa sisälläni, maassa on höyheniä ja kuonaa, kaikuu, vaan tavalla, joka on liian tiivis, hengittämätön, todella tyhjä. Kuin liian tiivis talo. Kylmä ja kostea.

Jospa auttaa, kun katson ympärilleni. Äsken näin polulla kolme sammakkoa. Pienin hyppi korkealle, iso matalimmalle. Tekee mieli sivellä sormella sammakon ihoa, viileää, sileää.

Eilen illalla rannassa oli kuusitoista isoksi kasvanutta sorsanpoikasta. Ne söivät pyrstöt pystyssä pohjasta jotakin. Kaikki linnut tulevat luottavaisina rantaan syömään, jopa yöpymään.

Tein päivänkakkaratestin: writer - dream - writer. Onneksi lopputulos oli: writer. Elämäni on täynnä onnea, surua ja draamaa. Tarkoitusta. Mihin vielä tarvitsen kirjoittamista? Kaiken sen ymmärtämiseen ja huomaamiseen.

Kuopus poimii mustikoita pihasta, hän löytää marjat tarkoilla silmillään, (mutta ei muista pitää kuppia suorassa). Hän poimii tunnollisesti. Hän kertoi hoitavansa minua mielellään sitten, kun muutun jälleen vauvaksi. Hänen mielestään muutos varmasti tulee, koska eihän mikään voi pysähtyä.

Huomenna esikoinen täyttää seitsemän.

sekalaisia kotiinpaluumietelmiä

Mökillä taas, ja pihaan mustikanvarpujen sekaan oli putkahdellut uusia kukkia, tuhkakukka on ehkä valkea kurjenkello, katselin sitä kasvikirjasta Savossa miehen lapsuudenkodissa. (Savossa näin väinönputkenkin, vanhan poikamiehen pihassa. Olen etsinyt väinönputkea siitä lähtien kuin luin Olga T:n Alku-kirjan. Ja nyt sen löysin. Se oli hieno näky.)

Kuopiossa kirjoittelin pari päivää yksinäni kaupungissa ja mökkielämän jälkeen se tavallinen asunto tuntui älytalolta. Lämmin ja kylmä vesi, molemmat hanasta, jää- ja viileälaitteet. Laitoin kaikki vaatteeni päältänikin pesukoneeseen, kun sellainen nyt oli lähellä ja kirjoitin romaania. Se lähenteli jo unelmaa, kirjoittamisrauha, yksinolo. Siinä euforiassa kirjoittamani teksti olikin aika hyvää. Romaania pätkä ja käsikirjoitusharjoitus loppuun. Mutta vaikein kirjoitushomma, novelli, jäi vielä kesken. Nyt ymmärrän todella, mitä tarkoittaa se, että usein olennaisinta on se, miten asia sanotaan. Minulla on tarina tai asia (tai tila, tunne), mutta miten kertoa se? Kertomisen tavassa on koko asian ydin. Vielä en tiedä miten.

Mitä tarkoittaa, kun kuopuksella on Keljon kauppakeskuksessa suu auki ja kieli pois suusta? - Karva suussa.

Unia (taas):

Toissayönä näin unen, jossa olimme ottaneet kesämökiksi lapsuuspaikkakuntani valkoisen kirkon. Teimme siellä jonkinasteista pientä remonttia sisällä mieheni kanssa. Sinne meni kahdet ulkoportaat- toiset todella jyrkät, niitä mentiin vain alaspäin, ne alkoivat neljän metrin korkeudesta, toiset tavalliset, niitä mentiin alas ja ylös. Aina kun astuimme ulos kirkosta, näimme vanhempani, jotka olivat kävelemässä vierailulle meille, aina samassa kohdassa. Kylläpäs on korkeat portaat, he sanoivat. Kappas vaan, pääset vaan niitä korkeitakin jotenkin alas. Kesämökki oli erikoinen, mutta aivan hyvä ja viihtyisä.

Toinen uni: Näin unta kahdesta vesipisarasta, jotka putosivat veteen, järven pintaan. Järven pinta oli sinisen tumma, ulkona pimeä ja kun raskaat pisarat putosivat, se kohta vedenpinnasta valaistui kirkaalla sähköisellä valolla, se välähti vain silloin, kun pisara osui veteen. Valo oli voimakas, ja se tuli (huom.) alhaaltapäin, pinnan alta. Tämä oli kaunis visuaalinen uni. Jotain salaperäistä vedessä oli, mistä valo syntyi.

Kolmas uni: olin äitini kanssa kaupungissa, jossakin tunnistamattomassa kaupungissa. Ehkä ulkomailla, mutta kaupunki oli meille jo tuttu. Siellä oli eräänlainen katuravintola, jossa sai valita ruoka-aineet, ja mieskokki keitteli niistä aineksista siinä kadulla aterian padassa. Me valitsimme ainekset, punaista lihaa, kasviksia, jne. Mutta kun ruoka oli valmista, se oli sinistä. Siis jotenkin pilalla. Ruuan seasta löytyi lasteni ruskea lemmikkikani (lelu). Hyvä ateria meni pilalle, jostakin syystä sähkönsiniseksi.

Tuhkasta noussut, Aschenblume

savossa

Kirjoittamishuumaa savon sydämessä. Tässä maakunnassa minua viehättävät erityisesti kasviston monilajisuus, kirkkaat vedet, korkeat vuoret, metsäisten vuorten keskeltä kohoavat savut, kuraiset tiet, joita ajellessa kuvittelen eläväni sortovuosia ja passiivista vastarintaa. Ahvenvita, joka kirkkaiden vesien pinnassa ui pitkänä veden mukana. Veden alle näkyy. Silti, täällä sanotaan tiskapöytä ja sankko ja kävellään kankeasti. Eilen olimme kesäteatterissa Saastamoisen vanhassa navetassa ja minä en selvästikään ollut omillani. Piäkallo keskellä kämmentä. (No, Pohjanmaalla oli haittana paska paikallisradiomusiikki (pari viikkoa sitä ja rupeat varmasti tekemään omaa musiikkia) ja etuilevat ihmiset kassajonoissa, aivan kuin ihmisillä olisi palava kiire päästä eroon rahoistaan - minä luovun penneistäni vasta kun kaikki muut vaihtoehdot on kokeiltu.)

Paikallisessa kesäteatterissa istui katsomon sivulla puolivuotias vauva. Aina, kun joku nauroi, vauva nauroi myös hetken päästä, katseli meitä yleisöä sivusilmällä ja nauroi tutti suussa, kuin yhteiselle hyvälle vitsille. Sillä tavalla, että sen pää pysyi paikallaan ja keskivartalo hytkyi, niin kuin joskus lihavilla miehillä. Ellei näytelmä naurattanut, niin vauva nauratti. Lisäksi nauratti se, kun se tuntui nauravan näytelmän vitseille, vaikkei se tietysti niitä voinut ymmärtää. Ja kun vauva katseli näyttämölle, se teki sen koko kehollaan, se oli täysin imeytynyt mukaan puheeseen ja liikkeeseen, kallellaan. Mikään ei olisi voinut viedä sen huomiota näyttämön tapahtumista.

Unia

Viime yönä näin unen, jossa tehtäväni oli hakea ystävän lapset (kaksi, tyttö ja poika) hoidosta. Menin hakemaan ja jätin heidät päiväkodin pihaan leikkimään. Sitten menin sisään ja touhuilin siellä kaikenlaista, epäoleellista, siivoilin, tutustuin hoitajiin, tiloihin, hoitajatkin jo ihmettelivät, etkö jo lähde. Kun tulin pihaan, missä lapset olivat, 4 ja 2-vuotiaat - olin ollut tunnin poissa - huomasin, että tyttö makasi vesilammikossa mahallaan, liikkumatta. Olin hätääntynyt, luulin hänen hukkuneen, mutta katselin häntä hetken, hänen selkäänsä, hän hengitti. Hänen päänsä ei ollut vedessä, keskivartalo vain. Hän oli tiedoton, tai nukkui. Huomasin, että hän oli rakentanut pihalle jonkinlaisen majan viltistä ja tiilistä, mitä pihassa lojui.

Sitten katselin ympärilleni, missä poika olisi. Hänkin lojui maassa, maassa oli pieni repeämä, kuin roudan murtama. (Piha oli lapsuudenkotini kellarin piha, siellä oli ennen samanlaisia roudan tekemiä rotkoja.) Hänkin (kummipoikani) makasi mahallaan maanraossa, ainostaan selkä pilkisti esiin. Hän oli miltei hautautunut maahan. Katsoin repeämään, siellä ei ollut vettä. Joten jätin hänetkin siihen. Lähdin sitten tekemään jotakin omaa juttuani, heillä ei ollut hätää, vaikka olivathan heidän asiansa jotenkin aika huonosti, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ollut, tai ainakaan he eivät olleet varsinaisesti kuolleita.
Kun ajattelen unta jälkeenpäin, toimintani tuntui pöyristyttävältä. Lähdin vain pois, kun heillä ei nyt mitään hätää näyttänyt olevan. HOLY SHIT!!!

Eilen luin unientulkintakirjasta, että lapset unissa merkitsevät toivoa. Näin siinä sanotaan: Lapset: symb. Missä on elämää, on myös toivoa.

Niin... vauvat unissani ovat hylättyjä ja huonokuntoisia. Saan heidät kuntoon, mutta helppoa se ei ole (vrt. vauvat kirjaston sivuhuoneessa) Lapset (unissani ne ovat aina toisten lapsia) luotetaan minun huostaani, mutta unohtelen niitä joka paikkaan, kuten viime yönä. Ne joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Kaikki kuitenkin loppuu yleensä hyvin. Jos lapset ovat toiveita, niillä ei unissani mene kovin hyvin, ne hautautuvat maahan, routavauriokohtiin - päällepäin ei tiedä ovatko ne unessa, tiedottomia vai kuolleita - itsekin minun on aina tutkittava heidät saadakseni selville heidän tilansa, pelkään pahinta, mutta pahin ei koskaan tapahdu. Huh, kylläpä taas selvittiin säikähdyksellä. Heidän äitinsä tulee hakemaan lapsiaan, hän ei ole vihainen. Sellaista sattuu, vaatteet ovat vähän mutaiset, ei se haittaa, pesukonehan on keksitty..

Kohtelenko toiveitani näin huolimattomasti? Enkö tee elämässäni sitä mitä haluan? Toiveillani ei minusta oikeasti mene näin huonosti. Toivoisin, että minulla olisi aikaa kirjoittaa. On minulla jonkin verran.

Sen sijaan tulen iloiseksi, kun luen tulkintaa, sillä tulkintaahan se nimenomaan on, vesi- ja lumiunistani. Kaunista. Voisiko olla mitään kauniimpaa kuin se, että lämpimän, mustana höyryävän järven pinnalle sataa ohut hohtavan valkea lumikerros?

take a nap

Tauko

Olen kirjoittanut niin ahkerasti, että ansaitsen tauon... Käsikirjoituksia lukiessa tekstistä hyppää silmille outoja lauseita. Sellaisia lauseita, jotka yksinään ovat hauskoja tai merkillisiä. Kuten:

Se oli vanha talo, jossa oli ikkunat.

Hän löysi 39-vuotiaana elämäänsä lopulta sisällön, bailatinon.

Hän makaa vapaa-aikoinaan yksin silmät auki pimeässä huoneessa, laihduttaa pientä ylipainoaan eikä suostu puhumaan huolistaan.

Isä kaipaa ihania naisia ja tuo matkalaukullisen pehmoeläimiä.

Näistä tulevat mieleen poikien käyttämät oudot ilmaukset: esikoinen puhuu usein karjaeläimistä ja yksityisistä oppikursseista. Hän lainasi lastenosastolta Toinen Maailmansota-nimisen kirjan. Oli aika hätkähdyttävää nähdä hänen lukevan kirjaa, jonka kannessa on hakaristi. Hän ei osaa vielä lukea (onneksi), mutta pitää panssarivaunujen kuvista.

Kuopus sekoittaa samankuuloiset sanat keskenään, kun hän kavahtaa isoa koiraa, hän huutaa: Se tulee nielaisemaan mua!! (Huom, se vain vähän nielaisee.) Hän tarkoittaa nuolaisemaan.
Kuopus väittää myös kivenkovaan, että linnuilla on viikset jaloissa. Siis siivet selässä. Samalla selvisi myös, miksi kuopus laittaa sandaalit jalkaansa niin kuin laittaa, viiksiksi. Hän haluaa lentää.

Tarina, A, 2 vuotta:

Seepra. (kuolausta) Hmm. Seepra-vauvan haluan. Kalaparvi pärskii valaan vatsassa. Se sylkee ne pois. Se oli ulkona likoomassa se saippua ja käärme tuli hyvääääh, hyvääääh (läähätystä, paljon) se nielas sitä, se meni lääkäriin uiskentelemaan suksilla.

a small break

Nyt tulee muutaman päivän tauko blogikirjoittamiseen.

Olen siirtynyt erääseen huoneistoon sisä-Suomessa, ryhtynyt kirjoittamaan vakavasti. Minulla vakavasti merkitsee: ilman lasten läsnäoloa. Lapset nauttivat toisaalla mökki-elämästä. (Juuri nyt säätkin muuttuivat helteisiksi.)

Kummallista, mitä päätökset, siis pelkät päätökset, saavat aikaan. Suorastaan pelottavaa, voisin päättää mitä vain, tuosta noin. Mutta lupaan olla varovainen päätöksissä, vapaa kirjoittamisessa.

Takassa on tuli, muutenkin mökin koko ilmasto on muuttunut - vaikka on taas sumuinen ja sateinen sää. Hän on täällä. Vielä pari päivää sitten sisällä oli kosteankylmää. Ruokaa liedellä tehdessä kylmään huoneilmaan levisi kuumankosteaa höyryä, sekään ei ollut hyvä. Ilma oli
sähköistä ja vetoista, vesipisarat raskaita hengittää. Nyt takkatulen lämpö katkeaa vain hetkeksi, kun hän kulkee takan ja minun välistä. Lämpö tulvahtaa heti takaisin. Ja kun joku avaa oven, veden loiske kuuluu, samalla kun tuli palaa - ne molemmat yhtä aikaa. Se saa hymyilemään.



Tänään katiskassa oli hauki, juuri sopivan kokoinen, ei pieni eikä liian iso. Minulla ei ole mitään haukia vastaan, pidän niistä. Paistettuna, sen teemme huomenna ulkona. Perkasin kalan - sen sisältä löytyi toinen kala, sekin hauki, eikä mikään kovin pieni. Pojat olisivat halunneet senkin syötäväksi. Mutta - nyt tulee, ei inhorealismia, vaan biologiaa. Se pikkuhauki oli puolittain sulanut, pyrstöpuolella oli vielä suomut, mutta pääpuoli oli liuennutta valkoista mössöä. Syöty kala oli niin pitkä, että sen pyrstö näkyi hauen kurkusta. Se mahtui vatsaan juuri ja juuri. Tällä tavalla käy kun syö "suulla suuremmalla".

Olen tullut mökillä taitavaksi hyttysten nappaamisessa käsin. Saan miltei aina sääsken kiinni, litistän sen nyrkin sisällä.

Eilen lasten kanssa olin marketissa yhdeksän aikaan illalla, kauppa meni kiinni ja parkkipaikka tyhjeni. Söimme jäätelöt ja palasimme autolle, huomaamaan, että ovet ovat lukossa ja avain sisällä. Oh dear. Kylmä tuuli, meillä on lyhythihaiset paidat. Olemme isommassa kaupungissa, siellä ei asu ketään, jolle voisi noin vain soittaa, että "voisitko viedä meidät mökille, ja tuoda takaisin, niin, nyt heti ja mieskin muuten odottaa rautatieasemalla, hänetkin pitäisi hakea, niin, lapset, turvaistuimet, pakasteetkin sulavat auton tavaratilassa". Menemme tuulikatokseen värjöttelemään. Toinen avain oli mökissä, puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta mökki on lukossa. Well locked. Kriisitilanteissa toimiminen on kaikkein helpointa, on vain yksi päämäärä, ja siihen täytyy löytää nopeasti järkevin tie. Ongelma on kyllä todellinen. Avainten saaminen pimeän mutkaisen tien takaa on vaikeaa. Lopulta hinauspalvelu avaa ovet. Sen tulo kestää kyllä aika kauan, pääsemme lasten kanssa tunnelmaan. Kodittomat orvot ilman vaatteita tuulisella aukealla, kaukaa kantautuu tangomusiikkia, katselemme lasten kanssa huojuvia surumielisiä koivuja. Liian kapeita. Puut pitäisi istuttaa sillä tavalla, että ne pääsisivät osallisiksi ihmisten elämään, ei taustaksi, tai riveiksi parkkipaikan laidalle. Kaukana näkyvät tavernan valot, mutta emme voi lähteä sinne, koska auttajat tulevat millä hetkellä hyvänsä. Tai ehkä vasta aamulla, ehkeivät koskaan.

Eräs toive kesälle oli se, että esikoinen ja keskimmäinen oppisivat leikkimään keskenään sovussa. Että he olisivat ystäviä. Että kilpailutilanne heidän väliltään poistuisi. En tiedä onko se mahdollista, vai onko se jo ihmissuhteiden mestaroimista, jotakin mahdotonta. Mutta luulen, että voin opettaa - näyttää - toisesta välittämistä. Esikoinen on kiivastempoinen, menee tikapuita pitkin katolle tuulispäänä ja tömistelee katolla jaloillaan ja kiroilee, kun häntä harmittaa. Hän näyttää tunteensa. Hän toimii aina kun vihastuu. Tämä on monilapsisen perheen ongelma: yksi kaipaa muita enemmän huomiota, tarvitsee sitä enemmän. Se tuntuu epäreilultakin. Pienemmät jäävät aina sivustaseuraajiksi. Mutta ei tunnu hyvältä sekään, ettei esikoinen saa sitä, mitä tarvitsee, miten paljon se sitten onkaan. Tarpeeksi. Hän ei kohtele muita hyvin ellei hän koe, että häntä kunnioitetaan ja rakastetaan. Sama kohtelu: kahdesta lapsesta tuntuu, että heitä rakastetaan, yhdestä ei tunnu.

Eilen otimme käyttöön sovintomenetelmän, joka toimi (ainakin yhden päivän). Jos lyö toista, poikien täytyy tehdä sovinto kädestä kiinni pitämällä ja lausumalla keksimäni vala, ja halaamalla. Operaatio on tarkoituksella pitkä ja hankala, kun sen joutuu toistamaan monta kertaa, niin toivon, että jotakin siitä jää. Jää vaikuttamaan lasten suhteisiin. Miten antaa jokaiselle tilaa omana itsenään? Lapset ovat keskenään niin erilaisia. Vilkasta on mahdotonta pitää omassa karsinassaan, keskimmäinen ei saa olla rauhassa, vaikka haluaisi. Me olemme perhe, tekemisissä toistemme kanssa joka hetki. Keskimmäinen on rauhallinen pohdiskelija, ja joutuu mukautumaan päivästä toiseen tornadomaiseen veljeen - ajattelen positiivisesti, se tekee hänestä vahvemman. Pienimpään kaikki suhtautuvat rakastavasti, hän on neutraali, kiistojen ulkopuolella, hän saa kaikki vielä anteeksi, eihän hän osaa edes sanoa piimä, vaan sanoo piinä.

Vettä

Täällä on sittiäisiä, iilimatoja ja kaikkea sellaista. Sittiäinen lentää raskaasti, pöristen kuin pommikone, peitinsiivet ilmassa. Sen ei halua törmäävän itseensä. Kummallisesti se vielä kiertää samaa lentorataa ainakin 18 kertaa, polun yllä lentäen, sitä seuraillen, mökin nurkan ympäri, aina samaan kohtaan ikkunaa posauttaen, ja taas ylös maasta, kakoen ja sitten kurkistuslento toisen nurkan taa ja takaisin polkua. Ja taas pian takaisin. Mitä se etsii? Silmälasejaan?


Pojat valittavat tylsyyttä, mutta heti kun rupean puuhailemaan omiani, he keksivät tekemistä. Esikoinen löytää vajan takaa teleskooppiongen ja kun sillä on heitelty hetki keihästä, hän menee onkimaan. Pikkuiset leikkivät vajassa kotia, tulee parku, lihapullat, parkuu kuopus, ne lensivät varvikkoon. Mustikat ovat kypsymässä, huomasin ne aivan sattumalta, kun auton päälle kaatui haapa, ja raivasin jälkiä. Ai, kullerot ovat lakanneet kukkimasta, sanoi mies viimeksi, kun tuli. Niin voisi sanoa, syys tuli tänä vuonna varhain. Koko kukinnot ovat hävinneet, jäljellä on vain varsi. Missä kukat ovat?



Toisella nurkalla piskuista tonttia on paikka, jonne levitän tuhkat saunasta. Sinne on noussut kauniista valkoisia kukkia, en tunne niitä. Isoja valkeita kelloja. Esikoinen juoksee niiden viertä polulla ja kaatuu, polvet ovat verillä. Tarvitsisin nyt harsotaitoksia ja haavateippiä.



Neljä viikkoa lasten kanssa mökillä - yksin. Yksin ja yksin. Kirjoituslomallani toisaalla Suomessa tulen olemaan yksin ja kirjoittamaan. Se on eksoottista, voin keskittyä. Odotan sitä innolla kuin matkaa jonnekin uuteen. Tänään kun olimme soutelemassa poikien kanssa, hankain halkesi, toisella airolla ei voinut enää soutaa. Lisäksi vene vuotaa, pari sangollista per reissu kertyy sinne vettä. Jos vesi on tunteet, niin. Pelkään kuitenkin.. en niinkään veden varaan joutumista, vaan jotakin sellaista, että se olisi hyistä ja sen alla olisi jotakin joka vetäisi minua veden alle, ja se olisi jotakin nimeämätöntä, hallitsematonta ja voimakasta. Mustekalamaisilla lonkeroilla se tukehduttaisi, ne olisivat niljakkaita. Se vetäisi minut veden alle, jossa joutuisin näkemään kaikenlaista. Kaikenlaisia tunteita. -- Tämä on vähän hidasta, koska joudun olemaan itse oma analysoijani. -- Enkö olekin ihminen, joka joutuu jonkun tunteen valtaan aina kokonaisvaltaisesti, en tunne mitään kohtuutta? Veden alla ajattelen olevan vanhoja polkupyöriä, teräviä ruosteisia piikkejä, rautaromua, koneiden osia, sameaa vettä, vesikasveja. Kaikkea mihin voisi raapia itseään. En kuitenkaan haluaisikaan olla järkevä ja tyyni. Voinhan olla luova, vaikka olisinkin järkevä. Samastun ja eläydyn liikaa, siksi en muista tekstistä mitään, kun lopetan lukemisen. Jos samastuu, ei muista. Jos haluaa muistaa ja vertailla, täytyy olla etäällä. Olen liian lähellä vettä, lukemista (ehkä kirjoittamistakin).

Niin, mutta nyt on jo myöhä. Lapset nukkuvat, mutta heräävät taas varhain.

the middle-point

Paradise

Nyt olen nähnyt, miten lapseni reagoivat paratiisiin: mykistymällä. Villit pojat uhkuvat tyyneyttä, ovat asiallisia, rauhallisia. Kukaan heistä ei sano pariin tuntiin sanaakaan. Kukaan ei tahdo minulta mitään. Kukaan heistä ei edes tule luokseni. Kun kutsun heitä syömään keksejä ja juomaan mehua sanani kaikuvat miltei kuuroille korville. Että olet paratiisissa, ja joku sanoo, että tule ottamaan vähän keksejä. No, voinhan minä tullakin, eihän siinä mitään. He ovat myös ilmeettömiä, he ihmettelevät, hämmästelevät sanattomasti, koska eivät sano mitään.

Olemme vierailulla serkullani. Tiesin käyvän näin. Numeraalinen määrä leluja pihassa, polkutraktoreita, kärryjä, kaivureita, kuormureita, paalaajia, lapioita, majoja, leikkimökki, velmuileva iso koira (isä tuntematon), Vuokko-kaniherra, liukumäki, kiipeilytelineitä, teltta, kymmeniä vihaisia sonneja, latoja täynnä koneita, traktoreita, välineitä, työkaluja, johtoja, letkuja, vipuja, hydrauliikkaa, aurinkoa, hiekkaa, aikaa, leikkikavereita, ruskettuneita poikia, pyssyjä, peräkärryjä, leikkimökissä mikrouuni, puhelin, viileää ruohikkoa - haluaisitko vielä jäätelöä ja keksejä?

Kaikki tämä siivilöityy poikien tajuntaan. Mitään ei tule sieltä pois.

Tänään

Tyyntä ja lämmintä. Laitoimme saunan jo aamupäivällä, lisäsin puita päivän mittaan, lapset uivat, minä tiskasin kokonaisen vuoren, laitoin paikoilleen kaikki lojuvat vaatteet ja pyyhkeet, lakaisin lattiat. Tulitikut, sanomalehdet, puutkin olivat kosteita sadekauden jäljiltä, vaikka ne olivat olleet sisällä. Poltin kokonaisen lehden 60-luvulta, Feminan, vaikka aion säästää ne luettavaksi. Niissä on kuvia perheidylleistä, putipuhdas perhe pöydässä aloittamassa ruokailua. Revin suikeita ja luin samalla, miten naiset valitsevat aviomieheksi kiltinnäköisen ja sänkykymppaniksi roistonnäköisen miehen. Varo vain, siinä sanotaan, jos valitset aviomieheksi roistonnäköisen, hän saattaa olla liian viriili. Kiltinnäköinen aviomies muistuttaa aina jonkinverran naisen isää. Hmm, mutta samaan liittyen mietin juuri eilen sitä, että kolmella tuntemallani veljeksellä on kaikilla täsmälleen samannäköinen vaimo, samat kasvonpiirteet, olemus. En erota vaimoja toisistaan kovin hyvin. Lisäksi, vaimot kaikki muistuttavat suuresti miesten äitiä. Vai ovatko he samaistuneet myöhemmässä vaiheessa, kenties.

Luen lapsille kirjaa, jännittävän paikan tullen kuopus laittaa molempien käsien sormet vastakkain, aivan kuin hän keskittyisi todella tarkkaan. Jos jännitys jatkuu, hän ei laita suuhun sormeaan, vaan koko käden. Kuola valuu, kun hän hinkkaa kättä suussa eestaas. Illalla luemme Grimmin satuja, paikoin sensuroiden. Peluri-Hannun luo tuli kuolemakin kylään, mutta Hannu sanoi, että kiipeäppäs puuhun ottamaan hedelmiä, ja kuolema kiipesi. Mutta ei tiennyt, että puusta ei päässyt alas ilman Hannun lupaa. Kuolema oli puussa 7 vuotta, sinä aikana ei kukaan kuollut. Nerokasta.

Äiti, sanoo keskimmäinen pehmeästi, äänellä, josta tiedän heti, että nyt seuraa tärkeä kysymys. Kysymys, johon hän toivoisi vastauksen olevan myönteisen. Äiti, hän tulee luokseni joku lehti kädessään, onko tällaisia tyttöjä oikeasti olemassa? Hän näyttää merenneidon kuvaa. Valitettavasti ei ole, minun täytyy sanoa. Tietenkin hän on pettynyt. Keskimmäisellä on myös lääkärilaukku ja hän hoitaa potilaita. Liikaa kuumuutta, hän mittaa minusta. Hoidettavana on ihanaa. Liian vähän vertaa, hän arvelee. Lisää vertaa, hän pumppaa minuun laitteella, joka muistuttaa pyöränpumppua. Hän tarkistaa korvani, tämä toinen on aika paha, hetkinen, vielä ei piipannut. Tämä on keskimmäiselle hyvin luontuva rooli, hän on hellä ja asiantunteva. Välillä hän nojaa vahingossa tyhjään ja kaatuu sängyn ja seinän väliin. Oho, kaaduin kuitenkin omalle puolelleni.

Myöhemmin näen kuopuksen juoksevan ulkona verenpainemittari jalassa repsottaen. Hän juoksee aina samalla tavalla, niska jäykkänä, käsiä ja jalkoja sivulle heittäen. Kuopus on näemmä ollut potilas, hän on usein myös kissa tai koira, joka konttaa keskimmäisen perässä, ja puhuu kuin eläin tai vauva, ei owe a-a-da, oje ha-ai-na, ei ole hampaita.. Lapset juoksevat nakuina koko päivän, saunassa lämmitellään. Lapset pääsevät serkun myötä uimisen makuun, he leikkivät vedessä koko päivän. Kalat ovat kesyjä, pikku ahvenet. Niille voisi syöttää kädestä leivänmuruja. Keskimmäisellä on päällään sukkahousuistani tehty uima-asu, ihanan ohut ja viileä, hän on tehnyt sen itse saksilla. Kuuluu kummallisia variksenääniä, ne ovat poikasia. Lehvästössä rapistelee ja kopistelee joku pehmeästi. Aurinko ehkä. Yritän lukea ulkona kirjaa, mutta en pystykään, yhtäkkiä en olekaan enää olemassa. Lapset kisailevat rannassa. Laitan jonkinlaista pyttipannua, johon tulee kaikki tähteet. Kaikilla on nälkä. En kaipaa mitään, saatan pikku hetken istua pihassa niin, että kukaan ei tarvitse minua. Päivä on täydellinen.

no title

Kirjoista, osa 1

Liikaa asioita taas - luokkakokouksia, kohtaamisia, elämä. Stop! Stop, I’m inside my blog now! Käyn taas peittelemässä kuopuksen, hän kääriytyy ohueen lakanaan – nyt on taas pitkästä aikaa lämmin. Ja valoisaa! Sadesäällä oli tähän aikaan pimeää. Hän lähettää lentosuukkoja, kun lähden huoneesta. Muut nukkuvat, hädin tuskin, ja kello on 23:20. Not so very late, when you think of it. Kirjoittamisaikani alkoi juuri.

Aioin kirjoittaa jotakin Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat-kirjasta, ja Margaret Atwoodin Poikkeustilasta, ja niin teenkin, tämä on osa yksi. Aika. Elämä. Kuolema. Unohdus. Maailma. Minulla on vaikeuksia kirjoittaa varsinkin ensinmainistusta kirjasta, koska… se sujahti sisään niin huomaamatta, kappale toisensa jälkeen, ja ovi sulkeutui. Voin vain muistella.

"Pikkuruisia kananpoikia juoksi häntä [Adelkaa] kohti – ne olivat kirjavia kuin riikinkukot." Mitä aika tekee meille? Jo ajan kulumisen ajatteleminen saa surulliseksi. Vaikka en toisaalta haluaisi aikaa pysäyttää, en. Kun tapaat jonkun pitkän ajan päästä, jonkun yksin olleen, hänen puheensa on käsittämätöntä mutinaa. Ja sitten, aika, katson posti-Yllin taloa, joka on yhä paikallaan, villiintyneiden pensaiden keskellä, vaaleansininen maali hilseilleenä. Vielä asuttuna. Ränsistynyt, mutta vielä asuttu. Vanha, mutta vielä asuttu. Asuttu. Vielä asuttu.

En tiedä ovatko asukkaat jo kuolleet, en usko. Mutta he olivat veljekset, jotka palasivat Amerikasta 40-luvulla. Muistan ne omituiset polvihousut ja puolikielisen puheen, heidän virnistyksensä ja norkoilunsa ovenpielissä. Koulussa heille naurettiin. Sitten tunsin heidät taas 80-luvulla, jolloin toinen heistä jakoi postia. Aina siihen aikaan, kun odotin koulubussia.

Sitten kolmas, hästbytare, hän oli silloin jo vanha, lapsuudessani, mutta äsken kuulin, että hän on nykyään Helsingissä, asiantuntijatehtävissä hevosalalla. Minulla on vaikeuksia kuvitella häntä siellä, mutta…

Ja miksi kuolinpäivä merkitään niin tarkkaan muistiin? Minkä vuoksi? Mitä väliä sillä on, päivällä. Tarinan kulku on unen kulku. Itse ei voi päättää milloin nukahtaa ja milloin herää. Silti jatkaa. Palaa omille jäljilleen.

Elän aikaa, johon kuuluvat taas iilimadot. Niitä matelee järvissä, mutta 30 vuoteen en ole muistanut niiden olemassaoloa. Ja sittisontiaiset. Luulin niiden hävinneen kokonaan maatilojen vähenemisen vuoksi, mutta täällä niitä taas on. Kiiltäviä, mustia ja kookkaanpyöreitä.

Elämässä on niin runsaasti kaikkea, kaikkea. Luokkakokoukseen mennessä eilen kuuntelin autoradiosta kirkonmenoja, saarnaa ja kirkonkelloja. Miksei. Mikä ettei. Viimeinen tie. Millainen se on? Pieni, koiranputkipeltoja kiertelevä, mutta ihme kyllä hyvin päällystetty. Sileä, helppo ajaa. Unohtaminen on menemistä metsän siimekseen. Äiti, sanoi keskimmäinen metsälle. Olinkin hänen toisella puolellaan.

Lauantaina olimme ostamassa vesipumppua. Aamulla, hyppelimme myyjän perässä yli auki kierretyn salaojaputken. Ajattelin iltaa ja vanhojen ystävien tapaamista. This’ll be a long long day.

Burning diaries. Se oli vanha tapa, polttaa kirjeet ja päiväkirjat. Tehdä tuli metsään, polttaa lapsekkaat päiväkirjat, joissa vertaillaan poikaystäviä. Joitakin laatikoita ei koskaan avata. Sitten joskus lipasto viedään kirpputorille ja joku ostaa sen ja löytää kirjeet ja päiväkirjat, jotka kuuluivat sinulle. Mutta onko sinua enää?

1700-luvulla veljeni kouli hevosia, villejä varsoja, ratsuiksi. Sitä työtä täytyy tehdä tänäkin päivänä. Vielä nytkin, aina kun hevosesta tehdään ratsu. Samalla tavalla taltuttamalla, laittamalla sokeria hevosen suuhun.

Tänään irrotan ongenkoukun kuopuksen paidan rintamuksesta. Sattuiko sinuun, hän kysyy hymyillen surumielisesti. Hän on oppinut myötätuntoa. Sinuun olisi voinut sattua, sanon. Menen esikoisen kanssa järvelle, hän onkii ja seisoo veneessä vasten aurinkoa. Hänen etuhampaansa, rautahampaat, ovat liian isot hänen suuhunsa. Ne ovat aikuisen kokoa. Hän on hoikka, hymyilee.

Keskimmäinen rallattelee, kertoo kuopukselle, miten kuopus elää meistä viimeisimpänä. Koska hän on kaksi vuotta nuorempi, hän myös elää kaksi vuotta enemmän, hän on voittaja. Tämä on heistä kaikista iloinen juttu.

Ukkonen on tulossa. Kirjosiepon poikaset ovat lähteneet, pesästä ei kuulu enää mitään. Eilen emo vielä kantoi valkoisia kakkanyyttejä, uros kavahti syrjään pöntön suulta, he molemmat olivat työn touhussa. Nyt on hyvä aika, lempeä kesä, lähteä metsän siimekseen.

Jumala näyttäytyy varsinkin poikkeamissa ja sattumissa, Alku-kylässä ainakin. Siksi jotkut merkit nousevat esiin erityisesti. People eating owls. People cutting down apple trees, sacred trees. People escaping from nazi-camps.

Kuolema ei ole kaikille absoluuttinen käsite, Atwoodin Poikkeustilassa. "Jotkut ihmiset olivat enemmän kuolleita kuin toiset ja loppujen lopuksi oli mielipidekysymys kuka oli kuollut ja kuka oli elossa." Joskus talojen pihoissa ja oven vierissä näkee kivisiä koiria. Jähmettyneitä. Tai ankkoja, kokonaisia ankkaperheitä, kipsistä, savesta tai muovista tehtyjä. Dead, as they seem to be. Miksi niitä laitetaan pihaan? Koristeeksi? En usko.

Tai ajattele videoelokuvaa, josta ehdit katsoa vain puolet. Eikö loppuosa kummittele koko ajan mielessä? Miten se jatkuu, miten käy?

Tänään yritin herättää autossa nukkuvia lapsia soittamalla American Idiot-biisiä. Ei mitään vaikutusta. He nukkuvat iltapäivällä, ja sitten ilta on mitä on. Samalla ajoin kuolleen kyyn yli, se oli kuivunut, musta serpentiini. Matkalla näin kaksi eriskummallista ihmistä. Ensimmäinen oli päivettynyt keski-ikäinen mies, joka kantoi jenkkikassia. Hän käveli ison tien vartta kantaen kassia olallaan näyttäen siltä… kuin hän olisi täysin välinpitämätön ympäristöstä. Liikennevirta ei häirinnyt häntä, hän oli menossa jonnekin rennosti, mutta määrätietoisesti. En osaa oikein kuvailla… hän oli kuin kotonaan. Tiellä, jossa kukaan ei yleensä kävele, moottoritiellä (se ei ole varsinainen moottoritie). Hän käveli rennosti, aivan kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä siinä tien reunassa. Se oli epätavallinen näky.

Toinen oli nainen, joka seisoi poppelin alla, varjossa, kädet selän takana, katsoen suoraan eteensä. Hänellä oli virkattu valkoinen pusero. Poppeli oli terästehtaan ja tien välissä. Sama ilmiö kuin miehen kanssa, kaikki näytti luonnolliselta, siihen on selitys, hän lepäsi - kävelylenkillä varmasti, puun varjossa. Mutten ole koskaan ennen nähnyt siinä ketään. Kukaan ei pysähdy siihen lepäämään. Mutta miksi ei?

Alussa keskipiste oli niin lähellä, täälläkin se on lähellä, parin kilometrin päässä. Voima on tässä kohdin aivan sopiva. Ikkunat ovat oikeaan ilmansuuntaan, sinne päin. En tee täällä muuta kuin olen, odotan. Olen täällä. Breathing soil.