Olen tullut mökillä taitavaksi hyttysten nappaamisessa käsin. Saan miltei aina sääsken kiinni, litistän sen nyrkin sisällä.

Eilen lasten kanssa olin marketissa yhdeksän aikaan illalla, kauppa meni kiinni ja parkkipaikka tyhjeni. Söimme jäätelöt ja palasimme autolle, huomaamaan, että ovet ovat lukossa ja avain sisällä. Oh dear. Kylmä tuuli, meillä on lyhythihaiset paidat. Olemme isommassa kaupungissa, siellä ei asu ketään, jolle voisi noin vain soittaa, että "voisitko viedä meidät mökille, ja tuoda takaisin, niin, nyt heti ja mieskin muuten odottaa rautatieasemalla, hänetkin pitäisi hakea, niin, lapset, turvaistuimet, pakasteetkin sulavat auton tavaratilassa". Menemme tuulikatokseen värjöttelemään. Toinen avain oli mökissä, puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta mökki on lukossa. Well locked. Kriisitilanteissa toimiminen on kaikkein helpointa, on vain yksi päämäärä, ja siihen täytyy löytää nopeasti järkevin tie. Ongelma on kyllä todellinen. Avainten saaminen pimeän mutkaisen tien takaa on vaikeaa. Lopulta hinauspalvelu avaa ovet. Sen tulo kestää kyllä aika kauan, pääsemme lasten kanssa tunnelmaan. Kodittomat orvot ilman vaatteita tuulisella aukealla, kaukaa kantautuu tangomusiikkia, katselemme lasten kanssa huojuvia surumielisiä koivuja. Liian kapeita. Puut pitäisi istuttaa sillä tavalla, että ne pääsisivät osallisiksi ihmisten elämään, ei taustaksi, tai riveiksi parkkipaikan laidalle. Kaukana näkyvät tavernan valot, mutta emme voi lähteä sinne, koska auttajat tulevat millä hetkellä hyvänsä. Tai ehkä vasta aamulla, ehkeivät koskaan.

Eräs toive kesälle oli se, että esikoinen ja keskimmäinen oppisivat leikkimään keskenään sovussa. Että he olisivat ystäviä. Että kilpailutilanne heidän väliltään poistuisi. En tiedä onko se mahdollista, vai onko se jo ihmissuhteiden mestaroimista, jotakin mahdotonta. Mutta luulen, että voin opettaa - näyttää - toisesta välittämistä. Esikoinen on kiivastempoinen, menee tikapuita pitkin katolle tuulispäänä ja tömistelee katolla jaloillaan ja kiroilee, kun häntä harmittaa. Hän näyttää tunteensa. Hän toimii aina kun vihastuu. Tämä on monilapsisen perheen ongelma: yksi kaipaa muita enemmän huomiota, tarvitsee sitä enemmän. Se tuntuu epäreilultakin. Pienemmät jäävät aina sivustaseuraajiksi. Mutta ei tunnu hyvältä sekään, ettei esikoinen saa sitä, mitä tarvitsee, miten paljon se sitten onkaan. Tarpeeksi. Hän ei kohtele muita hyvin ellei hän koe, että häntä kunnioitetaan ja rakastetaan. Sama kohtelu: kahdesta lapsesta tuntuu, että heitä rakastetaan, yhdestä ei tunnu.

Eilen otimme käyttöön sovintomenetelmän, joka toimi (ainakin yhden päivän). Jos lyö toista, poikien täytyy tehdä sovinto kädestä kiinni pitämällä ja lausumalla keksimäni vala, ja halaamalla. Operaatio on tarkoituksella pitkä ja hankala, kun sen joutuu toistamaan monta kertaa, niin toivon, että jotakin siitä jää. Jää vaikuttamaan lasten suhteisiin. Miten antaa jokaiselle tilaa omana itsenään? Lapset ovat keskenään niin erilaisia. Vilkasta on mahdotonta pitää omassa karsinassaan, keskimmäinen ei saa olla rauhassa, vaikka haluaisi. Me olemme perhe, tekemisissä toistemme kanssa joka hetki. Keskimmäinen on rauhallinen pohdiskelija, ja joutuu mukautumaan päivästä toiseen tornadomaiseen veljeen - ajattelen positiivisesti, se tekee hänestä vahvemman. Pienimpään kaikki suhtautuvat rakastavasti, hän on neutraali, kiistojen ulkopuolella, hän saa kaikki vielä anteeksi, eihän hän osaa edes sanoa piimä, vaan sanoo piinä.