Unia

Viime yönä näin unen, jossa tehtäväni oli hakea ystävän lapset (kaksi, tyttö ja poika) hoidosta. Menin hakemaan ja jätin heidät päiväkodin pihaan leikkimään. Sitten menin sisään ja touhuilin siellä kaikenlaista, epäoleellista, siivoilin, tutustuin hoitajiin, tiloihin, hoitajatkin jo ihmettelivät, etkö jo lähde. Kun tulin pihaan, missä lapset olivat, 4 ja 2-vuotiaat - olin ollut tunnin poissa - huomasin, että tyttö makasi vesilammikossa mahallaan, liikkumatta. Olin hätääntynyt, luulin hänen hukkuneen, mutta katselin häntä hetken, hänen selkäänsä, hän hengitti. Hänen päänsä ei ollut vedessä, keskivartalo vain. Hän oli tiedoton, tai nukkui. Huomasin, että hän oli rakentanut pihalle jonkinlaisen majan viltistä ja tiilistä, mitä pihassa lojui.

Sitten katselin ympärilleni, missä poika olisi. Hänkin lojui maassa, maassa oli pieni repeämä, kuin roudan murtama. (Piha oli lapsuudenkotini kellarin piha, siellä oli ennen samanlaisia roudan tekemiä rotkoja.) Hänkin (kummipoikani) makasi mahallaan maanraossa, ainostaan selkä pilkisti esiin. Hän oli miltei hautautunut maahan. Katsoin repeämään, siellä ei ollut vettä. Joten jätin hänetkin siihen. Lähdin sitten tekemään jotakin omaa juttuani, heillä ei ollut hätää, vaikka olivathan heidän asiansa jotenkin aika huonosti, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ollut, tai ainakaan he eivät olleet varsinaisesti kuolleita.
Kun ajattelen unta jälkeenpäin, toimintani tuntui pöyristyttävältä. Lähdin vain pois, kun heillä ei nyt mitään hätää näyttänyt olevan. HOLY SHIT!!!

Eilen luin unientulkintakirjasta, että lapset unissa merkitsevät toivoa. Näin siinä sanotaan: Lapset: symb. Missä on elämää, on myös toivoa.

Niin... vauvat unissani ovat hylättyjä ja huonokuntoisia. Saan heidät kuntoon, mutta helppoa se ei ole (vrt. vauvat kirjaston sivuhuoneessa) Lapset (unissani ne ovat aina toisten lapsia) luotetaan minun huostaani, mutta unohtelen niitä joka paikkaan, kuten viime yönä. Ne joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Kaikki kuitenkin loppuu yleensä hyvin. Jos lapset ovat toiveita, niillä ei unissani mene kovin hyvin, ne hautautuvat maahan, routavauriokohtiin - päällepäin ei tiedä ovatko ne unessa, tiedottomia vai kuolleita - itsekin minun on aina tutkittava heidät saadakseni selville heidän tilansa, pelkään pahinta, mutta pahin ei koskaan tapahdu. Huh, kylläpä taas selvittiin säikähdyksellä. Heidän äitinsä tulee hakemaan lapsiaan, hän ei ole vihainen. Sellaista sattuu, vaatteet ovat vähän mutaiset, ei se haittaa, pesukonehan on keksitty..

Kohtelenko toiveitani näin huolimattomasti? Enkö tee elämässäni sitä mitä haluan? Toiveillani ei minusta oikeasti mene näin huonosti. Toivoisin, että minulla olisi aikaa kirjoittaa. On minulla jonkin verran.

Sen sijaan tulen iloiseksi, kun luen tulkintaa, sillä tulkintaahan se nimenomaan on, vesi- ja lumiunistani. Kaunista. Voisiko olla mitään kauniimpaa kuin se, että lämpimän, mustana höyryävän järven pinnalle sataa ohut hohtavan valkea lumikerros?