Vettä

Täällä on sittiäisiä, iilimatoja ja kaikkea sellaista. Sittiäinen lentää raskaasti, pöristen kuin pommikone, peitinsiivet ilmassa. Sen ei halua törmäävän itseensä. Kummallisesti se vielä kiertää samaa lentorataa ainakin 18 kertaa, polun yllä lentäen, sitä seuraillen, mökin nurkan ympäri, aina samaan kohtaan ikkunaa posauttaen, ja taas ylös maasta, kakoen ja sitten kurkistuslento toisen nurkan taa ja takaisin polkua. Ja taas pian takaisin. Mitä se etsii? Silmälasejaan?


Pojat valittavat tylsyyttä, mutta heti kun rupean puuhailemaan omiani, he keksivät tekemistä. Esikoinen löytää vajan takaa teleskooppiongen ja kun sillä on heitelty hetki keihästä, hän menee onkimaan. Pikkuiset leikkivät vajassa kotia, tulee parku, lihapullat, parkuu kuopus, ne lensivät varvikkoon. Mustikat ovat kypsymässä, huomasin ne aivan sattumalta, kun auton päälle kaatui haapa, ja raivasin jälkiä. Ai, kullerot ovat lakanneet kukkimasta, sanoi mies viimeksi, kun tuli. Niin voisi sanoa, syys tuli tänä vuonna varhain. Koko kukinnot ovat hävinneet, jäljellä on vain varsi. Missä kukat ovat?



Toisella nurkalla piskuista tonttia on paikka, jonne levitän tuhkat saunasta. Sinne on noussut kauniista valkoisia kukkia, en tunne niitä. Isoja valkeita kelloja. Esikoinen juoksee niiden viertä polulla ja kaatuu, polvet ovat verillä. Tarvitsisin nyt harsotaitoksia ja haavateippiä.



Neljä viikkoa lasten kanssa mökillä - yksin. Yksin ja yksin. Kirjoituslomallani toisaalla Suomessa tulen olemaan yksin ja kirjoittamaan. Se on eksoottista, voin keskittyä. Odotan sitä innolla kuin matkaa jonnekin uuteen. Tänään kun olimme soutelemassa poikien kanssa, hankain halkesi, toisella airolla ei voinut enää soutaa. Lisäksi vene vuotaa, pari sangollista per reissu kertyy sinne vettä. Jos vesi on tunteet, niin. Pelkään kuitenkin.. en niinkään veden varaan joutumista, vaan jotakin sellaista, että se olisi hyistä ja sen alla olisi jotakin joka vetäisi minua veden alle, ja se olisi jotakin nimeämätöntä, hallitsematonta ja voimakasta. Mustekalamaisilla lonkeroilla se tukehduttaisi, ne olisivat niljakkaita. Se vetäisi minut veden alle, jossa joutuisin näkemään kaikenlaista. Kaikenlaisia tunteita. -- Tämä on vähän hidasta, koska joudun olemaan itse oma analysoijani. -- Enkö olekin ihminen, joka joutuu jonkun tunteen valtaan aina kokonaisvaltaisesti, en tunne mitään kohtuutta? Veden alla ajattelen olevan vanhoja polkupyöriä, teräviä ruosteisia piikkejä, rautaromua, koneiden osia, sameaa vettä, vesikasveja. Kaikkea mihin voisi raapia itseään. En kuitenkaan haluaisikaan olla järkevä ja tyyni. Voinhan olla luova, vaikka olisinkin järkevä. Samastun ja eläydyn liikaa, siksi en muista tekstistä mitään, kun lopetan lukemisen. Jos samastuu, ei muista. Jos haluaa muistaa ja vertailla, täytyy olla etäällä. Olen liian lähellä vettä, lukemista (ehkä kirjoittamistakin).

Niin, mutta nyt on jo myöhä. Lapset nukkuvat, mutta heräävät taas varhain.