Kirjoista, osa 1

Liikaa asioita taas - luokkakokouksia, kohtaamisia, elämä. Stop! Stop, I’m inside my blog now! Käyn taas peittelemässä kuopuksen, hän kääriytyy ohueen lakanaan – nyt on taas pitkästä aikaa lämmin. Ja valoisaa! Sadesäällä oli tähän aikaan pimeää. Hän lähettää lentosuukkoja, kun lähden huoneesta. Muut nukkuvat, hädin tuskin, ja kello on 23:20. Not so very late, when you think of it. Kirjoittamisaikani alkoi juuri.

Aioin kirjoittaa jotakin Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat-kirjasta, ja Margaret Atwoodin Poikkeustilasta, ja niin teenkin, tämä on osa yksi. Aika. Elämä. Kuolema. Unohdus. Maailma. Minulla on vaikeuksia kirjoittaa varsinkin ensinmainistusta kirjasta, koska… se sujahti sisään niin huomaamatta, kappale toisensa jälkeen, ja ovi sulkeutui. Voin vain muistella.

"Pikkuruisia kananpoikia juoksi häntä [Adelkaa] kohti – ne olivat kirjavia kuin riikinkukot." Mitä aika tekee meille? Jo ajan kulumisen ajatteleminen saa surulliseksi. Vaikka en toisaalta haluaisi aikaa pysäyttää, en. Kun tapaat jonkun pitkän ajan päästä, jonkun yksin olleen, hänen puheensa on käsittämätöntä mutinaa. Ja sitten, aika, katson posti-Yllin taloa, joka on yhä paikallaan, villiintyneiden pensaiden keskellä, vaaleansininen maali hilseilleenä. Vielä asuttuna. Ränsistynyt, mutta vielä asuttu. Vanha, mutta vielä asuttu. Asuttu. Vielä asuttu.

En tiedä ovatko asukkaat jo kuolleet, en usko. Mutta he olivat veljekset, jotka palasivat Amerikasta 40-luvulla. Muistan ne omituiset polvihousut ja puolikielisen puheen, heidän virnistyksensä ja norkoilunsa ovenpielissä. Koulussa heille naurettiin. Sitten tunsin heidät taas 80-luvulla, jolloin toinen heistä jakoi postia. Aina siihen aikaan, kun odotin koulubussia.

Sitten kolmas, hästbytare, hän oli silloin jo vanha, lapsuudessani, mutta äsken kuulin, että hän on nykyään Helsingissä, asiantuntijatehtävissä hevosalalla. Minulla on vaikeuksia kuvitella häntä siellä, mutta…

Ja miksi kuolinpäivä merkitään niin tarkkaan muistiin? Minkä vuoksi? Mitä väliä sillä on, päivällä. Tarinan kulku on unen kulku. Itse ei voi päättää milloin nukahtaa ja milloin herää. Silti jatkaa. Palaa omille jäljilleen.

Elän aikaa, johon kuuluvat taas iilimadot. Niitä matelee järvissä, mutta 30 vuoteen en ole muistanut niiden olemassaoloa. Ja sittisontiaiset. Luulin niiden hävinneen kokonaan maatilojen vähenemisen vuoksi, mutta täällä niitä taas on. Kiiltäviä, mustia ja kookkaanpyöreitä.

Elämässä on niin runsaasti kaikkea, kaikkea. Luokkakokoukseen mennessä eilen kuuntelin autoradiosta kirkonmenoja, saarnaa ja kirkonkelloja. Miksei. Mikä ettei. Viimeinen tie. Millainen se on? Pieni, koiranputkipeltoja kiertelevä, mutta ihme kyllä hyvin päällystetty. Sileä, helppo ajaa. Unohtaminen on menemistä metsän siimekseen. Äiti, sanoi keskimmäinen metsälle. Olinkin hänen toisella puolellaan.

Lauantaina olimme ostamassa vesipumppua. Aamulla, hyppelimme myyjän perässä yli auki kierretyn salaojaputken. Ajattelin iltaa ja vanhojen ystävien tapaamista. This’ll be a long long day.

Burning diaries. Se oli vanha tapa, polttaa kirjeet ja päiväkirjat. Tehdä tuli metsään, polttaa lapsekkaat päiväkirjat, joissa vertaillaan poikaystäviä. Joitakin laatikoita ei koskaan avata. Sitten joskus lipasto viedään kirpputorille ja joku ostaa sen ja löytää kirjeet ja päiväkirjat, jotka kuuluivat sinulle. Mutta onko sinua enää?

1700-luvulla veljeni kouli hevosia, villejä varsoja, ratsuiksi. Sitä työtä täytyy tehdä tänäkin päivänä. Vielä nytkin, aina kun hevosesta tehdään ratsu. Samalla tavalla taltuttamalla, laittamalla sokeria hevosen suuhun.

Tänään irrotan ongenkoukun kuopuksen paidan rintamuksesta. Sattuiko sinuun, hän kysyy hymyillen surumielisesti. Hän on oppinut myötätuntoa. Sinuun olisi voinut sattua, sanon. Menen esikoisen kanssa järvelle, hän onkii ja seisoo veneessä vasten aurinkoa. Hänen etuhampaansa, rautahampaat, ovat liian isot hänen suuhunsa. Ne ovat aikuisen kokoa. Hän on hoikka, hymyilee.

Keskimmäinen rallattelee, kertoo kuopukselle, miten kuopus elää meistä viimeisimpänä. Koska hän on kaksi vuotta nuorempi, hän myös elää kaksi vuotta enemmän, hän on voittaja. Tämä on heistä kaikista iloinen juttu.

Ukkonen on tulossa. Kirjosiepon poikaset ovat lähteneet, pesästä ei kuulu enää mitään. Eilen emo vielä kantoi valkoisia kakkanyyttejä, uros kavahti syrjään pöntön suulta, he molemmat olivat työn touhussa. Nyt on hyvä aika, lempeä kesä, lähteä metsän siimekseen.

Jumala näyttäytyy varsinkin poikkeamissa ja sattumissa, Alku-kylässä ainakin. Siksi jotkut merkit nousevat esiin erityisesti. People eating owls. People cutting down apple trees, sacred trees. People escaping from nazi-camps.

Kuolema ei ole kaikille absoluuttinen käsite, Atwoodin Poikkeustilassa. "Jotkut ihmiset olivat enemmän kuolleita kuin toiset ja loppujen lopuksi oli mielipidekysymys kuka oli kuollut ja kuka oli elossa." Joskus talojen pihoissa ja oven vierissä näkee kivisiä koiria. Jähmettyneitä. Tai ankkoja, kokonaisia ankkaperheitä, kipsistä, savesta tai muovista tehtyjä. Dead, as they seem to be. Miksi niitä laitetaan pihaan? Koristeeksi? En usko.

Tai ajattele videoelokuvaa, josta ehdit katsoa vain puolet. Eikö loppuosa kummittele koko ajan mielessä? Miten se jatkuu, miten käy?

Tänään yritin herättää autossa nukkuvia lapsia soittamalla American Idiot-biisiä. Ei mitään vaikutusta. He nukkuvat iltapäivällä, ja sitten ilta on mitä on. Samalla ajoin kuolleen kyyn yli, se oli kuivunut, musta serpentiini. Matkalla näin kaksi eriskummallista ihmistä. Ensimmäinen oli päivettynyt keski-ikäinen mies, joka kantoi jenkkikassia. Hän käveli ison tien vartta kantaen kassia olallaan näyttäen siltä… kuin hän olisi täysin välinpitämätön ympäristöstä. Liikennevirta ei häirinnyt häntä, hän oli menossa jonnekin rennosti, mutta määrätietoisesti. En osaa oikein kuvailla… hän oli kuin kotonaan. Tiellä, jossa kukaan ei yleensä kävele, moottoritiellä (se ei ole varsinainen moottoritie). Hän käveli rennosti, aivan kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä siinä tien reunassa. Se oli epätavallinen näky.

Toinen oli nainen, joka seisoi poppelin alla, varjossa, kädet selän takana, katsoen suoraan eteensä. Hänellä oli virkattu valkoinen pusero. Poppeli oli terästehtaan ja tien välissä. Sama ilmiö kuin miehen kanssa, kaikki näytti luonnolliselta, siihen on selitys, hän lepäsi - kävelylenkillä varmasti, puun varjossa. Mutten ole koskaan ennen nähnyt siinä ketään. Kukaan ei pysähdy siihen lepäämään. Mutta miksi ei?

Alussa keskipiste oli niin lähellä, täälläkin se on lähellä, parin kilometrin päässä. Voima on tässä kohdin aivan sopiva. Ikkunat ovat oikeaan ilmansuuntaan, sinne päin. En tee täällä muuta kuin olen, odotan. Olen täällä. Breathing soil.