kirves on järvessä

Jotkut päivät ovat täynnä tekemistä, niin kuin tämä ja eilinen. Eilen esikoisen syntymäpäivä, ja vaikka lapsivieraita ei ole kuin yksi, vieras toteaa: Hirveä mekkala. Hauska nähdä miten lapsilla synkkaa, nähtävästi vieraiden lukumääräkin osui kohdalleen - kaikki pysyy juuri ja juuri hallinnassa. Roosa nauraa makeasti poikien vitseille ja esikoinen myhäilee: Kolomen lapset juhulat ja tässä nauretaan kun mikäkin. Mutta illalla olemme kaikki aivan poikki. Pojat eivät osaa nukahtaa, ja vaikka kaikki olemme jo sängyissä aina vaan joku nousee murahtelemaan ja sammaltamaan jotakin, niin kuin pahimmissa kotibileissä, jotka ovat loppumattomat. Keskimmäinenkin tulee jotakin mielessään, sopertelee haluavansa herätyskellon.. muminaa.. täytyy olla herätyskello... ja sitten taas joku toinen pojista, ja taas...

Tänään taas herään kummallisella tuulella, ja päivästä tulee seuraavanlainen: kaivamme miehen kanssa ojaa sähkökaapelille. Sieltä nousee koirankokoisia kiviä, joita vyörytämme maan pinnalle rautakangilla. Aivan ensin teen itse lapioon uuden kahvan. Suorastaan piristyn, joudun keksimään asioita, ratkaisemaan. Jos voisin naamioida kaikki (ikävät) tehtävät ongelmanratkaisuksi, niin... puunjuuria on maassa aivan älyttömästi, lapio on tylsä. VAjassa on kirves, ja varsikin löytyy. Naputtelen kirveen varteen ja vien sen järveen paisumaan. Siivoan koko varaston, siellä ei itse asiassa ole mitään poisheitettävää, ainostaan muutama kanisteri ongelmajätteeseen. Saamme ojan miltei valmiiksi. Teemme takkaan tulet puista, mitä löytyi vajasta, ne palavat todella hyvin, koska ovat kuivia.

Illansuussa saamme koiran. Pihaan ilmestyy musta iso hauva, joka ei osoita mitään poislähtemisen merkkejä. Olemme varmaankin tässä syysmyrskysäässä ainoat mökkiläiset lähimailla. Me olemme sen lauma. Kävelin sen kanssa takaisin tielle päin, kuka koira on niin hölmö, että eksyy sadan metrin matkalla? Se ei halua lähteä, enkä raaski oikein ajaakaan sitä pois. Se katsoo minua kysyvästi, kun sanon sille, mene kotiin. Ja juoksee täyttä laukkaa perääni. Oikeastaan toivoimme lemmikkiä. Thanks, God. Nyt meillä on koira, nytkin se nukkuu kuistilla. Jos ovi aukeaa, se on heti tulossa sisään. Koiralla on harmaita karvoja kuonossa, se ei ole enää nuori. Mutta laiha se ei ole, vaan aika hyvinsyönyt. Koirasta tulee mieleen elokuva, jossa eräällä psykiatrilla oli potilas, joka seurasi häntä ja asettui asumaan hänen kotiinsa. Bob. Sen kuono on ovenraossa. Rakastan koiria, ja oli ihana kävellä sen kanssa, muistelin omaa koiraani. Mutta mies on allerginen, koiraa ei voi ottaa, vaikka se olisi ihana.